Vaiteliaina käveltiin keskellä aukiota; mutta kun kuu samassa pistäytyi
esiin pilvestä, tuli ajatelluksi, että tällä avoimella paikalla oli
helppo nähdä liikkujat, joten he vetäysivätkin lehmuksien juurelle,
missä oli tummempaa varjoa.
Useihin kohtiin oli asetettu penkkejä; sellaisen eteen pysähtyivät nuo
neljä kävelijää. Atos viittasi, d'Artagnan ja Portos istuutuivat. Atos
ja Aramis jäivät seisomaan.
Syntyi hetkiseksi vaitiolo, jollaikaa kukin tunsi, kuinka kiusallista
oli aloittaa selittely.
"Hyvät herrat", virkkoi sitten Atos, "läsnäolomme tässä kohtauksessa on
todisteena vanhan ystävyytemme voimasta. Ei ainoakaan ole jäänyt pois;
kellään ei siis ole mitään moitteita tehtävänä itselleen."
"Kuulehan, kreiviseni", sanoi d'Artagnan, "sen sijaan että lausuisimme
toisillemme kohteliaisuuksia, joita kenties ei kukaan meistä ansaitse,
käykäämme vilpittömästi selittämään suhteitamme."
"En parempaa pyydä", vastasi Atos. "Olen avomielinen; puhu siis sinäkin
aivan vilpittömästi: onko sinulla mitään moittimista minua tai abbé
d'Herblayta vastaan?"
"Kyllä on", sanoi d'Artagnan. "Kun minulla oli kunnia kohdata sinut
Bragelonnen linnassa, tein sinulle ehdotuksia, jotka sinä varsin hyvin
käsitit, mutta sen sijaan että olisit vastannut minulle kuten
ystävälle, teit sinä minusta pilaa kuin lapsesta. Se ystävyys, josta
ylvästelet, ei särkynyt eilen miekkojemme osuessa yhteen, vaan
teeskentelyn johdosta, johon antausit linnassasi."
"D'Artagnan!" virkahti Atos lempeän moittivasti.
"Sinä pyysit minua olemaan vilpitön", pitkitti d'Artagnan; "sitä olen
nyt ollut. Sinä kysyt, mitä ajattelen; sen sanon avoimesti. Ja nyt olen
samassa mitassa valmis palvelemaan sinua, abbé d'Herblay. Menettelin
samaten sinua kohtaan, ja sinäkin petit minua."
"Puhutpa tosiaan kummallisesti", vastasi Aramis. "Sinä tulit tekemään
minulle ehdotuksia, mutta teitkö niitä? Et; sinä vain tutkistelit
minua, siinä kaikki. No niin, mitä minä vastasinkaan? Että Mazarin oli
heittiö ja että minä en tahtonut häntä palvella. Mutta siinä oli myös
kaikki. Sanoinko silti, että minä en tahtonut palvella ketään muuta?
Päin vastoin annoin luullakseni sinun ymmärtää, että olin liittynyt
prinssien puolueeseen. Ellen erehdy, niin me laskettelimme hyvin
hauskasti leikkiä siitä varsin todennäköisestä tapauksesta, että sinä
saisit kardinaalilta toimeksesi vangita minut. Etkö sinä ollut
puoluemies? Epäilemättä. No, miksemme mekin kuuluisi puolueeseen?
Sinulla oli salaisuutesi, samaten meillä omamme; sitä parempi, -- se
osoittaa, että me osaamme säilyttää ne."
"En moiti sinussa mitään", sanoi d'Artagnan; "ainoastaan sen johdosta,
että kreivi de la Fère puhui ystävyydestä, tahdoin ilmaista
menettelytapasi."
"Ja millaisena sitä pidät?" kysyi Aramis korskeasti.
Veri kohahti heti d'Artagnanin ohimoihin; hän nousi seisaalle ja
vastasi:
"Minun nähdäkseni se soveltuu varsin hyvin jesuiittain oppilaalle."
Nähdessään d'Artagnanin nousevan kohottausi Portoskin. Kaikki neljä
seisoivat nyt siten uhkaavina toisiansa vastassa.
D'Artagnanin vastatessa liikahti Aramis ikäänkuin tarttuakseen
miekkaansa.
Atos pidätti hänet.
"D'Artagnan", hän sanoi, "sinä tulet puheillemme tänä iltana vielä
raivostuksissasi eilispäivän seikkailujen tuloksesta. Minä luulin, että
sinulla oli kyllin jalo sydän, jotta kaksikymmenvuotinen ystävyys
kykenisi vastustamaan neljännestunnin tappiota, joka oli kohdannut
itserakkauttasi. Kuulehan, sano minulle rehellisesti: luuletko sinä
todellakin saaneesi jotakin moittimisen aihetta minua vastaan? Jos olen
rikkonut, d'Artagnan, niin tahdon tunnustaa vikani."
Atoksen vakavalla ja soinnukkaalla äänellä oli vielä entinen tehonsa
d'Artagnaniin, kun häntä sitävastoin ärsytti Aramiin ääni, joka hänen
ollessaan huonolla tuulella kävi käreäksi ja kimeäksi. Hän vastasi sen
vuoksi Atokselle:
"Minä, luulen, kreivi, että sinulla oli jotakin uskottavana minulle
Bragelonnen linnassa, ja että tuolla miehellä", hän jatkoi Aramiiseen
viitaten, "myös oli jotakin uskottavana minulle luostarissaan. Jos
minulle olisi suotu ne luottamukset, niin en olisi heittäytynyt
seikkailuun, jossa te suljitte minulta tien. Mutta jos olenkin ollut
vaitelias, ei minua silti sovi katsoa kovin yksinkertaiseksi. Jos
olisin tahtonut tutkia, miten erilaisia ovat ne henkilöt, joita
d'Herblay vastaanottaa nuoraportaita myöten, ja ne, jotka saavat
käyttää tikkaita, niin olisin kyllä pakottanut hänet puhumaan."
"Mihin sekaannutkaan?" huudahti Aramis vihasta vaaleten, sillä hän
pelkäsi, että d'Artagnan oli vakoillut häntä ja nähnyt hänet madame de
Longuevillen seuralaisena.
"Minä sekaannun ainoastaan sellaiseen, mikä koskee itseäni,
ja osaan kyllä tekeytyä näkemättömäksi asioissa, jotka eivät minuun
kuulu. Mutta minä vihaan ulkokullattuja, ja siihen luokkaan luen
muskettisoturit, jotka näyttelevät abbén osaa, ja abbét, jotka
tekeytyvät muskettisotureiksi; ja tämä herrasmies on samaa mieltä", hän
lisäsi Portokseen kääntyen.
Portos, joka ei ollut vielä puuttunut keskusteluun, vastasi yhdellä
ainoalla sanalla ja liikkeellä.
Hän sanoi: "niin" ja tarttui miekkaansa.
Aramis astahti taaksepäin ja veti aseensa hänkin. D'Artagnan kumarsi,
valmiina hyökkäykseen tai puolustautumiseen.
Silloin ojensi Atos kätensä, ilmaisten liikkeellään sitä
vastustamatonta käskeväisyyttä, joka oli ainoastaan hänellä, veti
hitaasti esille miekkansa huotrineen, katkaisi polveansa vasten sekä
terän että huotran ja viskasi kappaleet oikealle puolelleen.
Sitten hän kääntyi Aramiiseen.
"Aramis", hän sanoi, "taita säiläsi."
Aramis epäröitsi.
"Sinun täytyy", tiukkasi Atos ja lisäsi matalammalla ja lempeämmällä
äänellä: "Minä tahdon."
Vielä kalpeampana, mutta tuon liikkeen lannistamana ja tuon äänen
voittamana katkaisi Aramis taipuvan terän käsissään, laski sitten
käsivartensa rinnalle ristiin ja odotti raivosta vavisten, mitä oli
tulossa.
Tämä liike sai d'Artagnanin ja Portoksen peräytymään. D'Artagnan ei
vetänyt miekkaansa, ja Portos pisti omansa takaisin huotraan.
"Ei koskaan", haastoi Atos hitaasti kohottaen oikean kätensä taivasta
kohti, "ei koskaan, -- sen vannon tänä juhlallisena iltana Jumalan
edessä, joka näkee ja kuulee meidät, -- ei koskaan saa miekkani iskeä
teidän miekkoihinne, ei koskaan saa silmäni luoda suuttunutta katsetta
teihin, ei koskaan saa sydämeni tuntea vihaa teitä kohtaan. Me olemme
eläneet kumppanuksina, vihanneet ja rakastaneet, yhteisesti
vuodattaneet ja sekoittaneet vertamme; ja minun pitänee lisätä, että
kenties on välillämme vielä lujempi side kuin ystävyyden, kenties on
välillämme rikollinen liittoutuminen, sillä me kaikki neljä olemme
tuominneet ja teloittaneet inhimillisen olennon, jota meillä kenties ei
ollut oikeus eroittaa elämästä, vaikka hän näyttikin pikemmin kuuluvan
kadotukseen kuin tähän maailmaan. D'Artagnan, minä olen aina rakastanut
sinua kuin poikaani; Portos, me olemme kymmenen vuotta nukkuneet
vierekkäin; Aramis on teidän veljenne niinkuin minunkin, sillä Aramis
on rakastanut teitä kuten minä vielä rakastan ja tulen aina
rakastamaan. Mitä merkitseekään kardinaali Mazarin meille, jotka olemme
voittaneet sellaisen miehen kuin Richelieun käden ja sydämen? Mitä
merkitsee mikään prinssi meille, jotka olemme lujittaneet kruunun
kuningattaren päähän? D'Artagnan, pyydän sinua suomaan anteeksi, että
eilen olin miekkasilla kanssasi; Aramis myös pyytää anteeksi
Portokselta. Ja nyt, vihatkaa minua, jos voitte, mutta minä -- minä
vannon, että vihastanne huolimatta olen tunteva ainoastaan kunnioitusta
ja ystävyyttä teitä kohtaan. Toista nyt minun sanani, Aramis, ja jos he
sitten tahtovat ja sinä itse tahdot, niin eritkäämme ainiaaksi
vanhoista ystävistämme."
Syntyi toviksi juhlallinen vaitiolo, jonka Aramis keskeytti.
"Minä vannon", hän sanoi levollisen näköisenä ja katsannoltaan
vilpittömänä, mutta hänen äänensä vapisi vielä kiivaasta
mielenliikutuksesta, "minä vannon, etten enää kanna mitään kaunaa
niille, jotka olivat ystäviäni; pahoittelen, että jouduin otteluun
kanssasi, Portos; vannon vielä, että miekkani ei enää ikinä suuntaudu
rintaanne kohti, vieläpä että salaisimmissa ajatuksissanikaan ei pääse
ilmestymään nyreyden häivääkään teitä kohtaan. Tule, Atos."
Atos liikahti ikäänkuin poistuakseen.
"Voi, ei, ei, älkää menkö!" huudahti d'Artagnan haltioituneena
tuollaisesta vastustamattomasta mielenkuohusta, jollaiset ilmaisivat
hänen sydämensä lämpöä ja sielunsa luontaista jaloutta; "älkää menkö,
sillä minullakin on vala tehtävänä. Minä vannon vuodattavani vereni
viimeiseen pisaraan asti ja uhraavani ruumiistani viimeisenkin hitusen,
ollakseni yhä edelleen sellaisen miehen arvossapitämänä kuin sinä olet,
Atos, ja sinunlaisesi miehen ystävyydessä, Aramis."
Ja hän syöksähti Atoksen syliin.
"Poikani!" huudahti Atos painaen hänet sydäntään vasten.
"Ja minä", sopersi Portos, "minä en vanno mitään, mutta tukehdun, hiisi
vieköön! Jos taistelisin teitä vastaan, niin luulenpa, että
vastustamatta antaisin survaista miekan lävitseni, sillä minä en ole
ikimaailmassa rakastanut ketään enemmän kuin teitä."
Kelpo Portos puhkesi kyyneliin ja heittäysi Aramiin kaulaan.
"Hyvät ystävät", puheli Atos, "kas tätä minä toivoin, tätä odotin
kahdelta sellaiselta sydämeltä kuin teidän; niin, olen sanonut ja sanon
vielä kerran, että meidän kohtalomme ovat epuuttamattomasti yhdistetyt,
jos vaellammekin eri teitä. Minä pidän arvossa mielipidettäsi,
d'Artagnan; pidän arvossa vakaumustasi, Portos; mutta vaikka
taistelemme vastakkaisten tarkoitusperien hyväksi, niin pysykäämme
kuitenkin ystävyksinä. Ministerit, prinssit, kuninkaat katoavat kuin
virran laine, kansalaissota sammuu kuin liekki, mutta me -- jäämmekö me
jäljelle? Niin aavistelen."
"Niin", yhtyi d'Artagnan, "olkaamme aina muskettisotureita ja
pitäkäämme ainoana lippunamme kuuluisaa Saint-Gervaisin vallinsarven
ruokaliinaa, johon suuri kardinaali toimitti ommelluksi kolme liljaa."
"Niin", virkkoi Aramis, "kardinaalilaisuus tai frondelaisuus -- mitä
se meihin kuuluu! Löytäkäämme jälleen hyvät sekundanttimme
kaksintaisteluissa, hartaat ystävämme vakavissa asioissa ja hilpeät
toverimme raton hetkinä!"
"Ja aina kun kohtaamme toisemme käsirysyssä", pitkitti Atos,
"ottakaamme vain Place Royalea mainittaessa miekka vasempaan käteen ja
ojentakaamme kumppanillemme oikea vaikkapa keskellä luotituiskua!"
"Sinä puhut jumalallisesti!" kiitti Portos.
"Sinä olet miehistä suurin", vahvisti d'Artagnan, "ja kymmenkertaisesti
verrempi meitä."
Atoksen myhäily ilmaisi sanomatonta iloa.
"Se on siis päätetty", hän sanoi. "Kas niin, hyvät herrat, kätenne!
Oletteko hieman kristityitä?"
"Totta hitossa!" vastasi d'Artagnan.
"Olemme ainakin tässä tilaisuudessa, pitääksemme valamme", sanoi
Aramis.
"Oih, minä olen valmis vannomaan missä nimessä hyvänsä", virkahti
Portos, "jopa Muhametin parran kautta! Piru minut vieköön, jos olen
koskaan tuntenut itseäni niin onnelliseksi kuin tällä hetkellä!"
Ja kunnon Portos pyyhkieli vieläkin kosteita silmiään.
"Onko kellään teistä ristiä?" kysyi Atos.
Portos ja d'Artagnan katsoivat toisiinsa, pudistaen päätänsä ikäänkuin
aivan valmistautumattomina sellaiseen.
Aramis hymyili ja otti esille timanttiristin, joka helminauhaan
sovitettuna riippui hänen kaulassaan.
"Tässä on", hän sanoi.
"No niin", pitkitti Atos, "vannokaa tämän ristin kautta, joka
aineestansa huolimatta kuitenkin aina on risti, vannokaa kaiken uhalla
ja ikuisesti olevanne ystävyksiä, älköönkä tämä vala sitoko ainoastaan
meitä itseämme, vaan meidän jälkeläisiämmekin! Tahdotteko tehdä tämän
valan?"
"Tahdomme", vastasivat kaikki yhteen ääneen.
"Kas, sinua kavaltajaa!" supatti d'Artagnan Aramiin korvaan; "sinä olet
pannut meidät vannomaan frondelaisella ristiinnaulitunkuvalla."