"No niin", sanoi Portos, istuessaan la Chevrette-hotellin pihalla, kun
d'Artagnan naama pitkänä ja nyreissään palasi Kardinaalipalatsista,
"hän kai otti sinut yrmeästi vastaan, kelpo d'Artagnan?"
"Sen totisesti teki! On siinä koko hylky mieheksi! Mitä sinä syöt,
Portos?"
"Ka, näethän, että minä liotan korppua espanjalaiseen viinilasilliseen.
Tee sinä samaten!"
"Oikeassa olet, Gimblou, lasi!"
Näin soinnukkaalla nimellä puhuteltu tarjoilija toi pyydetyn lasin, ja
d'Artagnan istuutui ystävänsä viereen.
"Miten siis kävi?"
"Hitto, käsitäthän, että aseman selittämiseen oli vain yksi tapa! Minä
astuin sisälle, hän katsoi minuun karsaasti, kohautin olkapäitäni ja
sanoin:
"'No niin, monseigneur, me emme olleetkaan ylivoimaisia.'
"'Niin, sen jo tiedän; mutta kertokaahan yksityiskohdat.'
"Ymmärrät kyllä, Portos, että minä en ystäviäni nimeämättä voinut
kertoa yksityiskohtia, ja heidän mainitsemisensa olisi syössyt heidät
tuhoon."
"Perhana!"
"'Monseigneur', sanoin, 'heitä oli viisikymmentä ja meitä kaksi'.
"'Niin, mutta silti vaihdettiin pistoolinlaukauksia, mikäli olen
kuullut', vastasi hän.
"'On kyllä totta, että molemmin puolin haaskattiin hiukan ruutia'.
"'Ja miekat sivallettiin päivänvaloon?' lisäsi hän.
"'Oikeastaan yön pimeyteen, monseigneur', korjasin minä.
"'No, mutta minä luulin teitä gascognelaiseksi, ystäväiseni?' jatkoi
kardinaali.
"'En ole gascognelainen muulloin kuin onnistuessani, monseigneur.'
"Hän piti vastauksesta, sillä hän alkoi nauraa.
"'Se opettaa minut varustamaan kaartilaiseni paremmilla hevosilla', hän
sanoi, 'sillä jos he olisivat kyenneet seuraamaan teitä ja kukin
puolestaan toimineet kuten te ja teidän ystävänne, niin te olisitte
saanut pidetyksi sananne ja tuonut hänet tänne elävänä tai kuolleena'."
"Kas, eihän tuo minusta näytä ollenkaan pahalta", virkahti Portos.
"Eihän kylläkään, mutta hyväinen aika, veikkonen, pääasiana on tapa,
millä mikin sanotaan. On uskomatonta", keskeytti d'Artagnan puheensa,
"kuinka paljon viiniä nämä korput imevät itseensä! Nehän ovat kuin
sieniä. Gimblou, toinen pullo."
Tilauksen täyttämisessä noudatettiin kiirettä, joka osoitti, kuinka
suurella huomaavaisuudella d'Artagnania kohdeltiin talossa. Hän
pitkitti:
"Teinkin jo lähtöä, kun hän kutsui minut takaisin."
"'Teiltähän surmattiin tai menehtyi kolme hevosta?' hän tiedusti.
"'Niin, monseigneur'.
"'Mitä ne maksavat?'"
"Mutta se näyttää minusta varsin hyvältä käänteeltä", tokaisi Portos.
"'Tuhannen pistolia', minä vastasin."
"Tuhannen pistolia!" toisti Portos; "he-hei, sepä oli paljon! Jos hän
tuntee hevosia, niin hänen olisi pitänyt tinkiä."
"Kyllä hänellä totta tosiaan oli siihen halua, saiturilla, sillä hän
hätkähti rajusti ja tuijotti minuun. Minä tuijotin takaisin; silloin
hän ymmärsi yskän, avasi kaapin ja veti esiin Lyonin pankin
maksuosoituksia."
"Tuhannen pistolin arvosta?"
"Niin, ihan täsmälleen tuhannen pistolin, senkin visukinttu; ei
rahtuakaan enempää."
"Ja sinulla on ne nyt?"
"Tässä näet."
"Totisesti tuntuu minusta kuitenkin siltä, että se oli sopivaa
kohtelua", arveli Portos.
"Sopivaako! Miehiä kohtaan, jotka eivät ainoastaan olleet vaarantaneet
nahkaansa, vaan vielä tehneet hänelle suuren palveluksen?"
"Minkä suuren palveluksen?" kysyi Portos.
"Hitto, minä kuulun ratsastaneen nurin jonkun parlamenttineuvoksen."
"Mitä! Sen mustapukuisen pikku miehen, jonka ajoit kumoon Saint-Jeanin
hautuumaan kulmassa?"
"Se oli juuri hän, veikkoseni. Katsos, hän oli kardinaalille
kiusallinen. Pahaksi onneksi en rusentanut häntä kokonaan. Hän kuuluu
toipuvan, ollakseen uutena haittana."
"No, pentele!" tokaisi Portos; "ja kun käänsin hevoseni, joka tahtoi
rynnätä suoraan sen päälle! Toistamiseen en sitä tee."
"Sen myyrän olisi pitänyt maksaa minulle parlamenttineuvoksestakin."
"Mutta", intti Portos, "kun hän ei kunnolleen rusentunut..."
"Oh, herra de Richelieu olisi sanonut: 'Viisisataa écu'ta
parlamenttineuvoksesta.' Mutta jääköön se jo silleen. Paljonko
maksoivat elukkasi, Portos?"
"Voi, veikkonen, jos Mousqueton-parka olisi täällä, niin hän
ilmoittaisi summan pennilleen."
"Sanoinhan sentään suunnilleen."
"Vulcanus ja Bayard tulivat minulle maksamaan kahdensadan
pistolin vaiheille kumpainenkin, ja arvioitsemalla Phoebuksen
sataanviiteenkymmeneen, luulisin laskun kutakuinkin oikeaksi."
"Jää siis jäljelle puolenviidettäsataa pistolia" virkkoi d'Artagnan
jokseenkin tyytyväisenä.
"Niin", vastasi Portos, "mutta tamineet..."
"Kautta sieluni se on totta! Paljonko tamineista?"
"Jos laskisi kaikkien kolmen varustukset sadaksi pistoliksi..."
"Olkoon menneeksi sata pistolia", myöntyi d'Artagnan. "Jäännöksenä on
siis kolmesataaviisikymmentä pistolia."
Portos nyökkäsi.
"Antakaamme emännälle viisikymmentä pistolia kestityksestä", ehdotti
d'Artagnan, "ja tasatkaamme loput kolmesataa."
"Se käy laatuun", vastasi Portos.
"Kehno apaja!" jupisi d'Artagnan pistäessään maksuosoituksensa talteen.
"Hm", tuumi puolestaan Portos, "lähtipä sentään jotakin. Mutta
kuulehan!"
"Mitä niin?"
"Eikö hän laisinkaan puhunut minusta?"
"Kas, tosiaan!" huudahti d'Artagnan, joka ei uskaltanut masentaa
ystävänsä mieltä mainitsemalla, että kardinaali ei ollut hänestä
virkkanut halaistua sanaa, "tosiaan, hän huomautti..."
"Huomautti mitä?" uteli Portos.
"Maltas hiukan -- koetan muistaa hänen omat sanansa. Hän huomautti:
'Mitä ystäväänne tulee, niin ilmoittakaa hänelle, että hän voi huoletta
kääntää kylkeänsä.'"
"Ahaa!" ihastui Portos; "se merkitsee päivänselvästi, että hän on
vakaasti päättänyt parooniudestani."
Samassa löi läheisin torninkello yhdeksän. D'Artagnan säpsähti.
"Kas, niin oikein!" virkkoi Portos; "kello on nyt yhdeksän, ja
muistathan, että meillä on kymmeneltä kohtauksemme Place Royalella."
"Vaiti, Portos!" huudahti d'Artagnan kärsimättömästi liikahtaen. "Älä
muistuta minua siitä; juuri se on pitänyt minua alakuloisella päällä
eilisestä saakka. En mene sinne."
"Mistä syystä?" kysyi Portos.
"Syystä että minun on tukala katsella noita kahta miestä, jotka
tärvelivät yrityksemme."
"Silti ei kumpainenkaan ollut millään tavoin voiton puolella meistä",
huomautti Portos. "Minulla oli vielä toinen pistoolini panostettuna, ja
te seisoitte miekkasilla vastakkain."
"Niin", tuumi d'Artagnan, "mutta jos siinä tapaamisessa piilee
jotakin..."
"Oh", tokaisi Portos, "ethän toki sellaista usko, d'Artagnan!"
Se oli totta. D'Artagnan ei uskonut Atosta mihinkään kavaluuteen
kykeneväksi, mutta hän etsi veruketta päästäkseen menemästä
kohtaukseen.
"Lähdettävä sinne on", jatkoi ylväs Bracieuxin herra, "muutoin he
luulisivat meidän pelkäävän. Hei, hyvä ystävä, uskalsimmehan kohdata
viisikymmentä vihollista maantiellä; tottapahan rohkenemme mennä Place
Royalelle tapaamaan kahta ystävää."
"Niinpä kyllä", myönsi d'Artagnan; "mutta he ovat liittyneet prinssin
puolueeseen ilmoittamatta meille siitä: Atos ja Aramis ovat pitäneet
minun kanssani peliä, joka huolestuttaa minua. Eilen saimme selon
heidän kannastaan. Miksi siis tänään mennä kuulemaan vielä lisää?"
"Epäilet heitä siis tosiaankin?" kysyi Portos.
"Aramista epäilen, siitä saakka kun hänestä on tullut abbé. Et voi
kuvitellakaan, veikkonen, kuinka suuresti hän on muuttunut. Hän katsoo
meidän olevan piispansauvansa tiellä, ja kenties hän ei kovinkaan
vastenmielisesti nitistäisi meitä."
"Ka, Aramiin laita onkin toinen", myönsi Portos, "eikä se minua
ollenkaan ihmetyttäisi."
"Ja herra de Beaufort saattaa myös vuorostaan yrittää meidän
pidättämistämme."
"Pyh, hänhän oli jo saanut meidät valtaansa, mutta laski menemään!
Olkaamme sentään varuillamme, aseistautukaamme, ja tulkoon Planchet
mukaan ratsupyssyinensä."
"Planchet on frondelainen", muistutti d'Artagnan.
"Hiisi kaikki kansalaiskiistat periköön!" sadatti Portos; "nykyään ei
voi enää luottaa ystäviinsä eikä palvelijoihinsa. Voi, kunpa
Mousqueton-poloinen olisi täällä! Siinä ainakin on mies, joka ei minua
milloinkaan hylkää."
"Niin kauan kuin pysyt rikkaana. Tiedätkös, veikkoseni,
kansalaiskiistat eivät meitä ole hajaannuttaneet. Seikka on se,
että me emme enää ole kahdenkymmenen vuoden ikäisiä; nuoruuden
iloinen innostus on kadonnut, saaden sijalleen omanvoitonpyynnin
kehoitukset, kunnianhimon kannustuksen, itsekkyyden neuvot. Niin, sinä
olet oikeassa. Portos; lähtekäämme sinne, mutta kunnollisesti
aseistautuneina. Jollemme saapuisi niin he sanoisivat meidän pelkäävän.
Planchet, hoi!"
Planchet ilmestyi paikalle.
"Toimita hevoset satuloiduiksi ja ota ratsupyssysi."
"Mutta sanokaahan ensin, monsieur, ketä vastaan lähdemmekään!"
"Emme ketään vastaan", vastasi d'Artagnan; "se on vain varokeino, koska
meitä voitaisiin ahdistaa."
"Tiedättekö, monsieur, että on tahdottu surmata parlamenttineuvos
Broussel, kansan isä?"
"Mitä ihmettä?" kummeksui d'Artagnan.
"Ihan varmasti, mutta hän sai hyvän koston, sillä hänet vietiin
takaisin kotiinsa kansan kantamana. Eilispäivästä saakka on hänen
talossaan kuhissut kävijöitä. Hänen luokseen ovat pistäytyneet
koadjutori, herra de Longueville ja prinssi Conti. Madame de Chevreuse
ja madame de Vendôme ovat lähettäneet käyntikorttinsa, ja milloin hän
vain nyt haluaa..."
"No niin, milloin hän vain haluaa..."
Planchet alkoi laulaa:
"Nous fronde-tuuli
nyt aamusella,
jo kardinaali
tais luimistella.
Nous fronde-tuuli
nyt aamusella!"
"Minua ei kummastuta", virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle, "että
Mazarin olisi mieluummin nähnyt minun kokonaan rusentavan
parlamenttineuvoksensa."
"Ymmärrättehän, monsieur", jatkoi Planchet, "että jos pyytäisitte minua
ottamaan ratsupyssyni jotakin sellaista yritystä varten kuin herra
Brousselia vastaan hankittiin..."
"Ei, ole huoletta; mutta keltä olet tuon kaiken kuullut?"
"Varmasta lähteestä, monsieur. Friquet kertoi minulle."
"Friquet?" toisti d'Artagnan. "Sen nimen tunnen."
"Hän on herra Brousselin palvelijattaren poika, reipas vekara joka
kyllä hoitaisi osaansa metelissä, sen takaan."
"Eikö hän ole kuoripoikana Notre-Damessa?" kysyi d'Artagnan.
"On kyllä, Bazinin hoivassa."
"Kas, nytpä tiedänkin", sanoi d'Artagnan. "Ja hän toimi sarkkapoikana
Rue de la Calandren viinituvassa?"
"Aivan."
"Mitä tekemistä sinulla on sellaisen jolpin kanssa?" tiedusti Portos.
"Ka, hän on antanut minulle hyviä tietoja", vastasi d'Artagnan,
"tilaisuuden tullen saattaa hän antaa minulle lisää."
"Sinulle, joka olit vähällä ratsastaa kuoliaaksi hänen isäntänsä?"
"Kuka hänelle sen sanoisi?"
"Olet oikeassa."
Samaan aikaan saapuivat Atos ja Aramis Pariisiin Saint-Antoinen
esikaupungin kautta. He olivat virkistäytyneet matkan varrella ja
jouduttivat nyt kulkuansa, jotteivät myöhästyisi kohtauksesta. Bazin
saattoi heitä yksinään. Kuten muistetaan oli Grimaud jäänyt hoitelemaan
Mousquetonia ja ollut sitten lähdössä suoraan nuoren varakreivi de
Bragelonnen luo, joka oli matkannut Flandrian armeijaan.
"Nyt pitää meidän poiketa johonkin majataloon", sanoi Atos
"pukeutuaksemme siviilivaatteisiin, jättääksemme pois pistoolimme ja
miekkamme ja antaaksemme palvelijammekin riisua aseensa."
"Emmehän toki; siinä seikassa et ainoastaan salline minun olla toista
mieltä, vaan vieläpä yrittänet omaksua minun käsitykseni."
"Mutta miksi?"
"Koska olemme lähdössä sotaiseen kohtaukseen."
"Mitä tarkoitat Aramis?"
"Että Place Royale on Vendômoisin maantien jatkoa, ei muuta."
"Mitä! Ystävämme..."
"Ovat käyneet vaarallisimmiksi vihollisiksemme, Atos; usko minua,
meidän on epäiltävä heitä, ja epäile etenkin sinä."
"Oh, hyvä d'Herblay!"
"Kuka menee takaamaan, että d'Artagnan ei ole pannut tappioitaan meidän
syyksemme ja antanut kardinaalille vihiä kohtauksestamme? Kuka voi
sanoa, että kardinaali ei käytä tätä tilaisuutta meidän
vangitsemiseksemme?"
"Mitä ihmettä, Aramis! Pidätkö mahdollisena, että d'Artagnan, että
Portos antautuisivat niin häpeälliseen kätyritoimeen?"
"Ystävysten kesken, hyvä Atos, se olisi alhaista, siinä olet oikeassa;
mutta vihollisia kohtaan se on vain viekkautta."
Atos laski kätensä ristiin ja antoi kauniin päänsä painua rinnalle.
"Mikäs auttaa, Atos!" pitkitti Aramis; "sellaisia ovat ihmiset, he
eivät ole ikuisesti kaksikymmenvuotiaita. Tiedäthän, että olemme
julmasti loukanneet sitä itserakkautta, joka sokeasti johtelee
d'Artagnanin toimia. Hänet on voitettu. Etkö kuullut, kuinka hän
tuskitteli maantiellä? Mitä Portokseen tulee, niin hänen parooniarvonsa
kenties riippui juuri tämän jutun menestyksestä. No niin, hän tapasi
meidät tiellänsä eikä pääse tälläkään kertaa parooniksi. Kuka tietää,
eikö tuo paljonpuhuttu paroonius voisi koitua tämäniltaisesta
kohtauksesta? Ryhtykäämme varokeinoihin, Atos!"
"Mutta jos he tulevat aseettomina? Mikä häpeä silloin meille, Aramis!"
"Oh, älä ole huolissasi, veikkonen; minä vastaan siitä, että niin ei
käy! Onhan meillä muuten aina puolustuksenamme, että tulemme matkalta
ja olemme kapinoitsijoita!"
"Puolustuksena! Meidän on siis otettava lukuun se mahdollisuus, että
meidän on puolustauduttava d'Artagnanin ja Portoksen edessä! Voi,
Aramis, Aramis", pitkitti Atos murheellisesti pudistaen päätänsä,
"kautta sieluni, sinä teet minut ihmisistä onnettomimmaksi. Sinä
riistät erhekuvat sydämeltä, joka ei vielä ollut tyyten ummistunut
ystävyydeltä! Tiedätkös, Aramis, melkein soisin yhtä mielelläni, että
se reväistäisiin rinnastani, sen vannon. Tee kuten haluat, Aramis. Minä
ainakin lähden aseettomana."
"Ei, sitä en minä salli. Sillä heikkoudella et ainoastaan kavaltaisi
yhtä miestä, ei ainoastaan Atosta tai kreivi de la Fèreä, vaan
kokonaisen puolueen, johon kuulut ja joka luottaa sinuun."
"Olkoon sitten menneeksi, niinkuin sinä sanot", vastasi Atos
alakuloisena.
Ja he pitkittivät kulkunsa.
Tuskin olivat he Pas-de-la-Mule-katua pitkin saapuneet aution aukion
ristikkoportille, kun he pilarikatoksen alla Sainte-Catherinekadun
päässä huomasivat kolme ratsumiestä.
D'Artagnan ja Portos sieltä tulivat levätteihinsä kääriytyneinä, mutta
näiden alta pistivät kuitenkin miekat esiin. Heidän takanaan asteli
Planchet, musketti kupeellaan.
Atos ja Aramis laskeusivat ratsailta, kun näkivät d'Artagnanin ja
Portoksen.
Nämä tekivät samaten. D'Artagnan havaitsi, että noita kolmea hevosta ei
jätetty Bazinin pideltäviksi; ne sidottiin pilarikäytävän renkaisiin.
Hän käski Planchetin menetellä samoin kuin Bazin.
Palvelijain saattamina astuivat he nyt kaksi kahta vasten tapaamaan
toisiansa ja tervehtivät kohteliaasti.
"Missä haluatte keskustella, hyvät herrat?" kysyi Atos, joka huomasi
useiden ohikulkijain pysähtyvän katselemaan heitä, niinkuin olisi ollut
kysymyksessä tuollainen kuuluisa kaksintaistelu, joita oli vielä
säilynyt parisilaisten muistissa, olletikin niiden, jotka asuivat Place
Royalen äärellä.
"Ristikkoportti on teljetty", huomautti Aramis, "mutta jos herrat
pitävät puiston raikkaasta ilmasta ja häiritsemättömästä
yksinäisyydestä, niin haen Hôtel de Rohanista avaimen, ja siellä
viihdymme mainiosti."
D'Artagnan vilkaisi ympärilleen aukion pimeyteen, ja Portos uskalsi
pistää päänsä kahden ristikkokangen lomitse, yrittääkseen tutkia
sisäpuolella vallitsevaa synkkyyttä.
"Jos pidätte jotakuta muuta paikkaa parempana, messieurs", virkkoi Atos
ylväällä ja vakuuttavalla äänellään, "niin valitkaa itse."
"Tämä paikka on minun nähdäkseni kaikkein soveliain, jos d'Herblay saa
hankituksi avaimen."
Aramis lähti heti, varoittaen Atosta jäämästä yksinään d'Artagnanin
ja Portoksen ulottuviin; mutta neuvon saaja hymyili sille halveksivasti
ja astahti vanhoja ystäviänsä kohti, jotka molemmat jäivät
liikkumattomiksi paikalleen.
Aramis oli tosiaan mennyt kolkuttamaan Hôtel de Rohanin ovelle; hän
ilmestyi tuotapikaa takaisin, mukanaan mies, joka sanoi:
"Vannottehan sen, monsieur?"
"Kas tuossa", vastasi Aramis ojentaen hänelle louisdorin.
"Vai niin, ette siis tahdo vannoa, herra aatelismies?" jatkoi
portinvartija päätänsä pudistaen.
"Kas, voiko ihminen vannoa mitään?" huomautti Aramis. "Vakuutan teille
ainoastaan, että nämä herrat tällähaavaa ovat ystäviä."
"Kyllä, epäilemättä", sanoivat Atos, d'Artagnan ja Portos
kylmäkiskoisesti.
D'Artagnan oli kuullut keskustelun ja tajunnut tarkoituksen.
"Näetkös?" hän virkkoi Portokselle.
"Mitä niin?"
"Että hän ei tahtonut vannoa."
"Vannoa mitä?"
"Tuo mies tahtoi Aramista vannomaan, että me emme olleet menossa
taistelemaan Place Royalelle."
"Ja Aramis ei tahtonut vannoa?"
"Ei."
"Valppautta siis!"
Atos ei kadottanut keskustelijoita näkyvistään. Aramis avasi portin
ja siirtyi syrjään, antaakseen tilaa d'Artagnanille ja Portokselle.
Kun d'Artagnan astui sisälle, tarttui hänen miekankahvansa
portinristikkoon, ja hänen oli pakko levittää auki viittansa. Silloin
paljastuivat näkyviin hänen ristikkäin riippuvat pistoolinsa, joihin
kuun säteet heijastuivat.
"Näetkö?" virkkoi Aramis koskettaen toisella kädellään Atoksen
olkapäätä ja toisella osoittaen, mitä asevarastoa d'Artagnan kantoi
vyössään.
"Voi, kyllä!" vastasi Atos raskaasti huoaten.
Hän astui puistoon kolmantena. Aramis tuli viimeisenä ja lukitsi portin
takanaan. Molemmat palvelijat jäivät ulkopuolelle, mutta pysyttelivät
erillään ikäänkuin olisivat hekin epäilleet toisiansa.