Vielä ratsastettiin kymmenen minuuttia samaa vauhtia.
Kiireisesti irtausi kaksi tummaa kohtaa ryhmästä; ne lähestyivät,
suurenivat ja saivat yhä selvemmin kahden ratsumiehen hahmon.
"Kas", virkkoi d'Artagnan, "meitä tullaan vastaan."
"Sen pahempi tulijoille"-, vastasi Portos.
"Ken siellä?" huusi karski ääni.
Vimmatusti kiitävät kolme ratsumiestä eivät pysähtyneet eivätkä
vastanneet; kuului vain huotrista vedettyjen miekkain kalinaa ja noiden
kahden haamun pistoolinhanain naksahtaminen vireeseen.
"Ohjakset hampaisiin!" käski d'Artagnan.
Portos ymmärsi; molemmat ottivat vasemmalla kädellään kotelosta
pistoolin ja vetivät aseensa niinikään vireeseen.
"Ken siellä?" karjaistiin toistamiseen. "Ei enää askeltakaan, tai
olette kuoleman oma!"
"Pyh!" vastasi Portos melkein tukahtuneena pölyyn ja pureskellen
ohjaksia niinkuin hänen ratsunsa puri kuolainta: "pyh, pahempaakin
olemme nähneet!"
Samassa sulkivat molemmat haamut tien, ja tähtien kajastuksessa
kiiluivat alaslasketut pyssynpiiput.
"Takaisin", kiljaisi d'Artagnan, "tai te olette kuoleman omia!"
Uhkaukseen vastasi kaksi pistoolinlaukausta; mutta hyökkääjät tulivat
niin hurjaa vauhtia, että he melkein samassa silmänräpäyksessä olivat
vastustajiensa kimpussa. Kolmas laukaus pamahti nyt d'Artagnanin
ampumana likeltä, ja hänen vihollisensa putosi. Portos tölmäsi niin
kiivaasti omaa pidättäjäänsä vastaan, että tämä sinkosi kymmenen
askeleen päähän hevosensa selästä, vaikka saikin väistetyksi
ahdistajansa miekan survaisun.
"Lopeta, Mousqueton, lopeta!" käski Portos.
Ja hän karautti ystävänsä vierelle, joka oli jo jälleen aloittanut
takaa-ajon.
"Miten kävi?" kysyi Portos.
"Musersin häneltä pään", vastasi d'Artagnan; "entä sinä?"
"Keikautin mieheni vain nurin, mutta kuulehan..."
Pamahti pistoolinlaukaus; Mousqueton se ohi kiitäessään täytti herransa
käskyn.
"Eteenpäin!" sanoi d'Artagnan. "Hyvin käy, olemme jo voittaneet
ensimmäisen erän."
"Kas", huudahti Portos, "tuoltapa tulee pelikumppaneita!"
Kaksi muuta ratsastajaa näkyikin nyt eriävän pääryhmästä ja nopeasti
lähenevän sulkemaan jälleen tien.
Tällä kertaa ei d'Artagnan odottanut puhuttelua.
"Tilaa!" hän huusi ensimmäisenä; "tilaa!"
"Mitä tahdotte?" kysyi ääni.
"Herttuan!" äyskäisivät d'Artagnan ja Portos yhtaikaa.
Nauru oli vastauksena, mutta se päättyi huokaisuun; d'Artagnan oli
lävistänyt naurajan säilällään.
Samassa ammuttiin kaksi laukausta, jotka kuuluivat yhdeltä; Portos ja
hänen vastustajansa olivat ampuneet toisiaan.
D'Artagnan kääntyi katsomaan ja näki Portoksen ihan lähellään.
"Mainiota, Portos!" hän sanoi; "taisit surmata hänet?"
"Luulen osanneeni ainoastaan hevoseen", vastasi Portos.
"Mikäs auttaa, veikkonen! Pilkkuun ei osaa joka laukauksella, eikä sovi
valittaa, kun sentään satuttaa tauluun. Kas, hitto, mikä nyt hevostani
vaivaa?"
"Se sortuu", vastasi Portos seisahduttaen omansa.
D'Artagnanin ratsu horjui tosiaan ja vaipui polvilleen; sitten se
korahtaen kaatui kyljelleen.
Se oli saanut rintaansa d'Artagnanin ensimmäisen vastustajan ampuman
luodin.
D'Artagnan kirosi niin katkerasti, että siitä olisi taivaskin voinut
revetä.
"Haluatteko hevosta, monsieur?" kysyi Mousqueton.
"Hitto, haluanko muka!" karjaisi d'Artagnan.
"Tässä on", sanoi Mousqueton.
"Mistä hornasta oletkaan saanut kaksi varahevosta?" ihmetteli
d'Artagnan hypätessään toisen selkään.
"Niiden ratsastajat ovat kuolleet; arvelin niistä saattavan olla
hyötyä, joten otin ne mukaan."
Sillaikaa oli Portos uudestaan panostanut pistoolinsa.
"Pian!" huusi d'Artagnan, "tuolla on taas kaksi!"
"Mutta tätähän kestää aamuun!" tuumi Portos.
Kaksi ratsumiestä lähestyi jälleen nopeasti.
"Voi, monsieur", sanoi Mousqueton, "se, jonka survaisitte alas
ratsailta, nousee nyt ylös."
"Mikset menetellyt hänen suhteensa kuten ensimmäisenkin?"
"Olin estetty, monsieur; pitelin hevosta."
Kajahti laukaus, Mousqueton kiljaisi kivusta.
"Voi, monsieur", hän parkaisi, "nyt osui toiseenkin, juuri toiseen!
Tämä laukaus tuli ihan vastapainoksi sille, jonka sain matkalla
Amiensiin."
Portos käännähti kuin jalopeura ja ryntäsi hevosensa menettäneen
ratsastajan kimppuun, joka yritti sivaltaa miekkansa; mutta ennen kuin
se paljastui säilästä, oli Portos omansa kahvalla jymäyttänyt häntä
päähän niin hirveästi, että hän kaatui kuin härkä lysähtää teurastajan
nuijasta.
Vikisten oli Mousqueton luisunut alas ratsailta, sillä hänen saamansa
haava ei sallinut hänen istua satulassa.
Ratsastajat huomattuaan oli d'Artagnan pysähtynyt ja jälleen panostanut
pistoolinsa; hänen uuden hevosensa satulanupissa muuten riippui
ratsupyssykin.
"Tässä nyt olen", sanoi Portos; "odotammeko vai hyökkäämmekö me?"
"Käykäämme päälle!" esitti d'Artagnan.
"Se sopii!" suostui Portos.
He iskivät kannukset hevostensa kylkiin.
Ratsumiehet olivat ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päässä heistä.
"Kuninkaan nimessä", huusi d'Artagnan, "tie auki!"
"Kuninkaalla ei ole täällä mitään tekemistä", vastasi kumea ääni, joka
tuntui tulevan pilvestä, sillä ratsastaja läheni pölypatsaan
kiehtomana.
"Hyvä! Saammepa nähdä, eikö kuningas pääse esille yli kaiken", tuumi
d'Artagnan.
"Se nähdään!" virkkoi sama ääni.
Kaksi pistoolinlaukausta pamahti melkein yhtaikaa, toinen d'Artagnanin
luikusta, toinen Portoksen vastustajan ampumana. D'Artagnanin luoti vei
viholliselta hatun, Portoksen vastustajan kuula lävisti paroonikokelaan
hevoselta kaulan, ja pärskähtäen sortui elukka heti.
"Viimeisen kerran, minne aiotte?" kysyi sama ääni.
"Hornaan!" karjaisi d'Artagnan.
"Hyvä! Olkaa siis huoletta, sinne joudutte pian."
D'Artagnan näki musketinpiipun painuvan vastaansa. Hänellä ei ollut
aikaa kopeloida kotelosta, mutta hän muisti neuvon, jonka oli aikoinaan
saanut Atokselta: hän antoi hevosensa kavahtaa takajaloilleen, ja luoti
osui elukkaa mahaan. D'Artagnan tunsi hevosen huojuvan allansa, ja
harvinaisen ketteränä, kuten aina heittäysi hän, sivulle.
"Mutta, hiisi vieköön", virkkoi sama väräjävä ja pilkallinen ääni
"tämähän on hevosteurastusta eikä mieskohtaista taistelua. Vetäkäämme
miekkamme, monsieur -- miekkasille!"
Ja hän hyppäsi alas ratsailta.
"Olkoon menneeksi!" myöntyi d'Artagnan; "se on ihan minun alaani."
Kahdella harppauksella joutui d'Artagnan seisomaan
kiistakumppaniansa vastassa, jonka säilä nyt iski hänen aseeseensa.
Tavallisen taitavuutensa avulla oli hän saanut miekan sovitetuksi
terssiliikkeisiin, jotka olivat hänen parhaana puolustusasentonaan.
Sillävälin oli Portos polvistunut hevosensa taakse, joka vavahteli
henkitoreissaan, ja piteli pistoolia kumpaisessakin kädessään.
D'Artagnanin ja hänen vastakumppaninsa ottelua jatkui. D'Artagnan
ahdisti tapansa mukaan kiivaasti, mutta tällä kertaa oli hän tavannut
miekkailijan ja käden, jotka saivat hänet miettimään. Kahdesti
kvarttiin pakotettuna astahti d'Artagnan taaksepäin; hänen
vastustajansa ei hievahtanut, d'Artagnan palasi ja heittäysi uudestaan
terssitemppuihin.
Pari kolme survaisua suunnattiin kumpaiseltakin puolelta tuloksetta,
kipinäin singotessa säilänteristä.
Vihdoin katsoi d'Artagnan hetken tulleeksi, yrittääkseen mieluisinta
kujettaan; hän valmisteli sitä taitavasti, suoritti sen nopeasti kuin
salama ja tähtäsi survaisun niin voimakkaasti, että hän piti sitä
vastustamattomana.
Työntäisy torjuttiin.
"_Mordious_!" huudahti hän gascognelaisella murteellaan.
Tämän huudahduksen kuullessaan kavahti vastustaja taaksepäin, ojensi
esiin paljastetun päänsä ja yritti pimeässä eroittaa d'Artagnanin
kasvonpiirteitä.
D'Artagnan taasen epäili viekkautta ja pysyi puolustusasennossa.
"Pitäkää varanne!" varoitti Portos vastustajaansa; "minulla on vielä
kaksi pistooliani panostettuina."
"Sitä suurempi syy teillä ampua ensin", vastasi jälkimmäinen.
Portos laukaisi, salama valaisi taistelupaikkaa.
Tämän tuiskahduksen leimussa huudahtivat molemmat toiset
taistelukumppanukset.
"Atos!" oudostui d'Artagnan.
"D'Artagnan!" kummeksui Atos.
Atos kohotti miekkansa, d'Artagnan laski alas omansa.
"Aramis!" huusi Atos, "älä ammu!"
"Hei, sinäkö se oletkin, Aramis?" ihmetteli Portos.
Ja hän heitti sivulle pistoolinsa.
Aramis pisti omansa koteloon ja miekkansa huotraan.
"Poikani!" sanoi Atos ojentaen d'Artagnanille kätensä.
Tällä nimityksellä oli hän entiseen aikaan puhutellut d'Artagnania,
tahtoessaan ilmaista hellyyttä.
"Atos", valitti d'Artagnan käsiänsä väännellen, "sinä siis puolustat
häntä! Ja minä kun olin vannonut vieväni hänet takaisin elävänä tai
kuolleena! Voi, minä olen häväisty mies!"
"Surmaa minut", sanoi Atos rintansa paljastaen, "jos kuolemani on
välttämätön kunniallesi."
"Minua poloista!" huudahti d'Artagnan. "Maailmassa oli yksi ainoa mies,
joka kykeni pysähdyttämään minut, ja onneton kohtaloni toimitti juuri
sen miehen tielleni! Mitä nyt sanonkaan kardinaalille?"
"Te sanotte hänelle, monsieur", vastasi ääni, joka kajahti yli koko
taistelupaikan, "että hän oli lähettänyt minua vastaan kaksi ainoata
miestä, jotka kykenivät nujertamaan neljä, mies miestä vastaan
keskeytymättömästi ahdistamaan kreivi de la Fèreä ja ritari
d'Herblayta ja olemaan antautumatta vähäisemmälle lukumäärälle kuin
viidellekymmenelle."
"Prinssi!" huudahtivat Atos ja Aramis yhtaikaa, liikahtaen ikäänkuin
tehdäkseen tilaa Beaufortin herttualle, samalla kun d'Artagnan ja
Portos puolestaan astahtivat taaksepäin.
"Viisikymmentä ratsumiestä!" mutisivat d'Artagnan ja Portos.
"Katsokaa ympärillenne, hyvät herrat, jos epäilette sitä", jatkoi
herttua.
D'Artagnan ja Portos vilkaisivat sivulleen; he olivatkin täydellisesti
saarrettuina ratsujoukon keskelle.
"Taistelunne melu, hyvät herrat", puheli herttua, "sai minut siihen
luuloon, että teitä oli vähintään kaksikymmentä, ja minä palasin
kaikkien saattolaisteni kanssa, kyllästyneenä ainaiseen pakenemiseen ja
haluten saada itse paljastaa miekkani; mutta kaksihan teitä vain
olikin."
"Niin, monseigneur", huomautti Atos, "mutta kaksi kahdenkymmenen
veroista, kuten itse sanoitte."
"No niin, miekkanne, hyvät herrat!" käski herttua.
"Miekkamme!" toisti d'Artagnan kohottaen päänsä ja tointuen; "niitä
emme koskaan luovuta!"
"Emme koskaan!" vahvisti Portos.
Jotkut ratsumiehet liikahtivat.
"Silmänräpäys, monseigneur!" virkkoi Atos; "kaksi sanaa!"
Hän lähestyi prinssiä, joka kumartui häntä kohti, ja lausui tälle
hiljaa pari sanaa.
"Kuten haluatte, kreivi", vastasi prinssi. "Olen liian suuressa
kiitollisuudenvelassa teille, voidakseni evätä ensimmäistä pyyntöänne.
Poistukaa, hyvät herrat!" hän virkkoi saattueelleen. "Herrat d'Artagnan
ja du Vallon, te olette vapaita."
Käskyä toteltiin heti, ja d'Artagnan ja Portos näkivät nyt olevansa
laajan kehän keskuksena.
"Nyt, d'Herblay", sanoi Atos, "laskeudu ratsailta ja tule mukaan."
Aramis hyppäsi maahan ja lähestyi Portosta, Atoksen astuessa
d'Artagnanin luo. Kaikki neljä olivat siten jälleen koolla.
"Veikkoseni", kysyi Atos, "pahoitteletteko vielä, ettette vuodattaneet
vertamme?"
"Emme", vastasi d'Artagnan, "mutta minua surettaa nähdä joutuneemme
vastatuksin, kun olemme aina olleet niin likeisesti yhdessä, --
sydäntäni painostaa, että tapaamme toisemme vihollisleireihin
kuuluvina. Voi, nyt ei meille enää mikään luonnista!"
"Taivasten tekijä, ei, -- nyt on kaikki mennyttä!" huudahti Portos.
"No, siirtykää siis meidän puolellemme", esitti Aramis.
"Hiljaa, d'Herblay!" tokaisi Atos; "tällaisille miehille ei ehdoteta
mitään sellaista. Jos he ovat liittyneet Mazarinin puolueeseen, niin on
heidät siihen omatuntonsa taivuttanut, niinkuin me olemme vakaumuksesta
menneet prinssien puolelle."
"Vihollisia nyt kuitenkin olemme", sanoi Portos. "Hitto, kuka olisi
koskaan uskonut sitä!"
D'Artagnan ei virkkanut mitään; hän vain huokasi.
Atos katseli heitä ja otti heidän kätensä omiinsa.
"Hyvät herrat", hän haastoi, "asia on vakava, ja sydäntäni kirvelee
niinkuin olisitte lävistäneet sen. Niin, me olemme erillämme, se on
tärkeä ja murheellinen totuus; mutta vielä emme ole julistaneet
toisillemme sotaa. Voimme kenties vielä päästä sovintoon; vasituinen
viimeinen kohtaus on välttämätön."
"Minä puolestani vaadin sitä", sanoi Aramis.
"Minä suostun siihen", vastasi d'Artagnan ylpeästi.
Portos nyökkäsi myöntymykseksi.
"Määrätkäämme siis kokouspaikka, joka on meille kaikille mukava",
jatkoi Atos, "ja siinä viimeisessä kohtauksessa sopikaamme
ratkaisevasti keskinäisestä asemastamme ja esiintymistavasta, jota
meidän tulee noudattaa toisiamme kohtaan."
"Hyvä!" vastasivat toiset kolme.
"Yhdytte siis minun käsitykseeni?" kysyi Atos.
"Täydellisesti."
"No niin, mikä paikaksi?"
"Soveltuuko teille Place Royale?" esitti d'Artagnan.
"Pariisissa?"
"Niin."
Atos ja Aramis katsoivat toisiinsa. Aramis teki hyväksyvän merkin.
"Place Royale, olkoon menneeksi", suostui Atos.
"Ja milloin?"
"Huomen-illalla, jos haluatte."
"Kerkiättekö siksi takaisin?"
"Kyllä."
"Mihin aikaan tulemme?"
"Kello kymmenen illalla -- sopiiko se teille?"
"Erinomaisesti."
"Siitä on seurauksena rauha tai sota", huomautti Atos, "mutta
kunniamme, ystävät, ainakin jää loukkaamattomaksi."
"Voi", jupisi d'Artagnan, "meidän sotilaallinen kunniamme on mennyttä!"
"D'Artagnan", sanoi Atos vakavasti, "minä vannon, että teet minua
kohtaan väärin, ajatellessasi tuolla tavoin, kun minä sitävastoin
ajattelen vain yhtä seikkaa, nimittäin että me olemme paljastaneet
säilämme toisiamme vastaan. Niin", hän jatkoi murheellisesti pudistaen
päätänsä, "niin, sinäpä sen sanoit: onnettomuus uhkaa meitä. Tule,
Aramis!"
"Ja me, Portos", sanoi d'Artagnan, "palatkaamme ilmoittamaan
kardinaalille häpeämme."
"Ja sanokaa hänelle ennen kaikkea", huusi hämystä joku, "että minä en
ole vielä liian vanha toimimaan."
D'Artagnan tunsi Rochefortin äänen.
"Voinko tehdä mitään hyväksenne, messieurs?" kysyi prinssi.
"Te voitte todistaa, että me olemme tehneet voitavamme, monseigneur."
"Olkaa huoletta, se tapahtuu. Hyvästi, messieurs! Jonkun ajan kuluttua
toivoakseni näemme toisemme jälleen Pariisin edustalla, kenties itse
Pariisissakin, ja silloin voitte ottaa hyvityksenne."
Näin sanoen herttua heilautti kättänsä hyvästiksi, kannusti ratsunsa
jälleen laukkaan ja katosi saattolaisineen, jotka häipyivät pimeään
niinkuin melukin avaruuteen.
D'Artagnan ja Portos jäivät yksikseen maantielle, likellään mies, joka
piteli kahta varahevosta.
He luulivat tätä Mousquetoniksi ja lähestyivät.
"Mitä näenkään!" huudahti d'Artagnan, "sinäkö siinä Grimaud?"
"Grimaud!" kummeksui Portos.
Grimaud antoi ystävyksille merkin, että he eivät erehtyneet.
"Kenen ovat hevoset?" kysyi d'Artagnan.
"Kuka ne meille antaa?" kysyi Portos.
"Herra kreivi de la Fère."
"Atos, Atos", mutisi d'Artagnan, "sinä ajattelet ihan kaikkea; sinä
olet todellinen aatelismies!"
"Hyvä juttu!" virkkoi Portos; "pelkäsin joutuvani taivaltamaan
jalkaisin."
Ja hän hyppäsi ratsaille. D'Artagnan istui jo satulassa.
"No, mihin siis sinä aiot, Grimaud?" tiedusti d'Artagnan; "jätät
herrasi?"
"Niin", vastasi Grimaud, "olen menossa varakreivi de Bragelonnen luo
Flandriassa toimivaan armeijaan."
He etenivät äänettöminä joitakuita askeleita pitkin maantietä Pariisiin
päin, kunnes äkkiä kuului voihkinaa, joka tuntui tulevan ojasta.
"Mitä tuo on?" ihmetteli d'Artagnan.
"Siellä on Mousqueton", arvasi Portos.
"Voi, niin, monsieur, minä täällä olen", vastasi vaikertava haamu, joka
kohosi tien viereltä.
Portos kiirehti intendenttinsä luo, johon hän oli todella kiintynyt.
"Oletko vaarallisestikin haavoittunut, hyvä Mouston?" hän kysyi.
"Mouston!" kertasi Grimaud silmät suurina.
"En luule, monsieur, mutta peräti kiusalliseen tapaan olen
haavoittunut."
"Et siis kykene ratsastamaan?"
"Voi, vielä kysyttekin, monsieur!"
"Pääsetkö kävelemään?"
"Koetan pyrkiä lähimpään taloon asti."
"Miten menetellä?" sanoi d'Artagnan. "Meidän on välttämättömästi
palattava Pariisiin.
"Minä kyllä pidän huolen Mousquetonista", tarjoutui Grimaud.
"Kiitos, kunnon Grimaud!" sanoi Portos.
Grimaud laskeusi ratsailta ja meni ojentamaan käsivartensa vanhalle
ystävälleen, joka vastaanotti hänet kyynelsilmin, Grimaudin oikein
kykenemättä tietämään, pusersiko ne kyyneleet jälleennäkemisen ilahdus
vai haavan tuottama kipuko.
D'Artagnan ja Portos pitkittivät vaiteliaina matkaansa Pariisiin.
Kolmea tuntia myöhemmin sivuutti heidät eräänlainen pikalähetti, pölyn
peittämänä. Miehen oli herttua toimittanut viemään kardinaalille
kirjettä, jossa prinssi lupauksensa mukaisesti antoi todistuksensa
Portoksen ja d'Artagnanin kunnostautumisesta.
Mazarin oli viettänyt kovin tukalan yön, saadessaan tämän kirjeen,
jossa prinssi itse ilmoitti hänelle olevansa vapaana ja ryhtyvänsä
kuolettavaan sotaan häntä vastaan.
Kardinaali luki sen pariin kolmeen kertaan; sitten hän taittoi sen
kokoon ja pisti taskuunsa.
"Se minua sentään lohduttaa hänen livahdettuaan d'Artagnanin käsistä",
hän tuumi, "että takaa-ajaja ainakin ratsasti kumoon Brousselin. Tuo
gascognelainen on totisesti oiva mies; hän palvelee minua
kömpelyyksilläänkin."
Kardinaali tarkoitti sitä miestä, jonka d'Artagnan oli ajanut nurin
Saint-Jeanin hautuumaan kulmassa Pariisissa ja joka ei ollut sen
vähäisempi henkilö kuin parlamenttineuvos Broussel.