D'Artagnan nosti Bloisissa rahaerän, jonka Mazarin innokkaasti
halutessaan saada hänet ensi tilassa takaisin oli päättänyt antaa
hänelle vastaisista palveluksistaan.
Sieltä Pariisiin oli tavalliselle ratsastajalle neljän päivän matka.
D'Artagnan saapui kolmantena päivänä kello neljän tienoissa
iltapäivällä Saint-Denisin portille. Entiseen aikaan olisi hän
tarvinnut vain kaksi päivää. Olemme jo nähneet, että Atos, joka oli
lähtenyt matkalle kolmea tuntia myöhemmin kuin hän, päätyi perille
vuorokautta aikaisemmin.
Planchet oli vieraantunut näin rasittavista ratsastusmatkoista;
d'Artagnan moitti hänen veltostumistansa.
"Mutta, monsieur, neljänkymmenen lieuen taival kolmessa päivässä! Se on
mielestäni varsin sievä saavutus sokerileipurille."
"Oletko sinä siis tosiaankin kaupustelija, Planchet? Ja aiotko
vakavasti nyt toisemme tavattuamme viettää toimetonta elämää
myymälässäsi?"
"Hm", tuumi Planchet, "te yksin, monsieur, olette luotu toimeliaaseen
elämään. Katsokaa herra Atosta; kuka olisi uskonut, että hän on sama
uskalikko seikkailija, jonka me muinoin tunsimme? Hän elelee nyt
todellisena maalaisjunkkarina. Tietäkääs, monsieur, ei ole mitään
mieluisampaa kuin tyyni elämä."
"Sinua ulkokullattua!" sanoi d'Artagnan; "kuinka hyvin sinusta
näkyykään, että lähestyt Pariisia ja että sinua siellä odottaa silmukka
ja poikkipiena!"
Samassa saapuivatkin molemmat matkustavaiset kaupunginportille.
Planchet veti huopahatun silmilleen, sillä hän muisti joutuvansa
kulkemaan katuja, joilla hän oli hyvin tunnettu, ja d'Artagnan
kiersi kaarelle viiksensä muistaessaan, että Portos odotti häntä
Tiquetonne-kadun varrella. Hän mietiskeli nyt keinoja, joilla saisi
hänet unohtamaan Bracieuxin kartanon ja Pierrefondsin ylellisen
keittiön.
Kääntyessään Montmartre-kadun kulmasta näki hän Portoksen eräässä la
Chevrette-hotellin ikkunassa, pukeutuneena upeaan taivaansiniseen,
hopeakirjauksilla somisteltuun ihokkaaseen ja haukotellen, niin että
leukapielet olisivat voineet väännähtää sijoiltaan; siksipä ohikulkijat
jotenkin kunnioittavasti silmäilivätkin tätä niin pulskaa ja rikasta
aatelismiestä, joka näytti olevan peräti kyllästynyt rikkauteensa ja
nuoruuteensa.
D'Artagnan ja Planchet olivat tuskin kääntyneet kadun kulmasta kun
Portos jo tunsi heidät.
"Kas, d'Artagnan!" hän huudahti, "Luojan kiitos, sinähän sieltä
tuletkin!"
"Hyvää päivää, veikkonen!" vastasi d'Artagnan.
Pikku ryhmä uteliaita kokoontui pian hevosten luo, joita hotellin
tarjoilijat jo pitelivät suitsista, ja ratsumiesten ympärille, jotka
puhuivat siten nenä pystyssä; mutta d'Artagnanin silmäkulmien rypistys
ja muutamat Planchetin uhkaavat eleet, jotka olivat helposti
tajuttavia, hajoittivat joukon, tämän jo alettua kasvaa sitä enemmän,
kun ei tiedetty, minkätähden oli tultu koolle.
Portos oli jo tullut hotellin kynnykselle.
"Voi, hyvä ystävä", hän sanoi, "kuinka tukalat oltavat onkaan
hevosillani täällä!"
"Tosiaanko!" vastasi d'Artagnan; "olen sydämeni pohjasta pahoillani
noiden jalojen elukkain tähden."
"Ja minunkin oloni olivat kehnosti viihdyttäviä", lisäsi Portos, "ja
jos ei olisi ollut emäntää", hän jatkoi pöyhkeän itsetyytyväisenä
huojuen edestakaisin, "joka on jokseenkin huomaavainen ja sietää
leikkiä, olisinkin etsinyt toisen asunnon."
Kaunis Madeleine oli lähestynyt tämän keskustelun aikana; hän hätkähti
taaksepäin ja kävi kalmankalpeaksi, kuullessaan Portoksen väitteen,
sillä hän luuli sveitsiläiskohtauksen uudistuvan. Mutta hänen suureksi
hämmästyksekseen ei d'Artagnan edes rypistänyt otsaansa, ja
loukkaantumatta virkkoi tämä nauraen Portokselle:
"Niin, minä ymmärrän, hyvä ystävä, että Tiquetonne-kadun ilmaa ei voida
verrata Pierrefondsin laakson oltaviin; mutta olehan huoletta, parempaa
toimitan sinulle pian hengittääksesi."
"Milloin sitten?"
"Kohtsiltään, niin toivon totisesti."
"Hei, sepä hyvä!"
Tätä Portoksen huudahdusta seurasi hiljainen ja syvä huokaus, joka
kuului erään oven kulmauksesta. D'Artagnan, joka oli hypännyt maahan,
näki nyt Mousquetonin mahtavan vatsan kuvastuvan seinää vasten, ja
tämän murheellisesta suusta puhkesi mykkä valitus.
"Ja tekään, herra Mouston-parka, ette viihdy tässä viheliäisessä
hotellissa, arvatakseni?" kysyi d'Artagnan, ja hänen leikkisä sävynsä
saattoi yhtä hyvin merkitä surkuttelua kuin pilantekoa.
"Hän havaitsee keittiön kurjaksi", huomautti Portos.
"Mutta miksei hän varustele itselleen kuten Chantillyssä?" muistutti
d'Artagnan.
"Voi, monsieur, minulla ei ole täällä herra prinssin oivallisia
lammikoita, pyydystääkseni sieltä pulskia karppeja, eikä hänen
korkeutensa metsiä, virittääkseni ansoja herkullisille peltopyille.
Mitä kellariin tulee, niin olen sen tutkinut läpikotaisin, ja toden
totta on se peräti niukka sisällöltään."
"Herra Mouston", virkkoi d'Artagnan, "minä säälittelisin teitä, jollei
minulla olisi tällähaavaa paljoa kiireellisempää tehtävää."
Hän vei Portoksen syrjään.
"Hyvä du Vallon", hän jatkoi, "olet valmiiksi pukeutunut, ja se sattuu
hyvin, sillä minä vien sinut suoraa päätä kardinaalin luo."
"Kah, niinkö?" ihmetteli Portos suurenevin silmin.
"Niin, veikkonen."
"Esittelyyn?"
"Peloittaako sinua?"
"Ei, mutta hämilleni joudun."
"Joutavia! Älä ollenkaan välitä; et ole nyt tekemisissä entisen
kardinaalin kanssa -- tämä ei lannista sinua majesteetillisuudellaan."
"Yhdentekevää; ymmärräthän, d'Artagnan -- hovi!"
"Voi, veikkonen, ei ole enää hovia."
"Kuningatar!"
"Aioin sanoa: ei ole enää kuningatarta. Vai kuningatar? Rauhoitu, häntä
emme joudu näkemään."
"Sanot siis, että me lähdemme heti Palais-Royaliin?"
"Heti. Ja jotta ei tule viivytystä, lainaan hevosistasi yhden."
"Kuten haluat; ne ovat kaikki neljä käytettävissäsi."
"Oh, en tällä hetkellä tarvitse muuta kuin yhden."
"Emmekö ota palvelijoitamme mukaan?"
"Kyllä, Mousqueton tulkoon, siitä ei ole vahinkoa. Planchetilla
sitävastoin on syynsä, pysyäkseen loitolla hovista."
"Kuinka niin!"
"Hm, hän on huonoissa kirjoissa hänen ylhäisyytensä luona."
"Mouston", käski Portos, "satuloitse Vulcanus ja Bayard."
"Ja minä, monsieur, otan kai Rustaudin?"
"Ei, ota loistohevonen, Phoebus tai Superbe; me lähdemme
kohteliaisuusvierailulle."
"Ah", virkkoi Mousqueton hengittäen huojentuneemmin, "on siis
kysymyksessä vain vierailu?"
"Niin, pelkästään pikku käynti, Mouston. Mutta pistä sentään kaiken
varalta pistoolit koteloihin; omani ovat jo satulassa ja valmiiksi
panostettuina."
Mouston huoahti; hän ei oikein ymmärtänyt kohteliaisuusvierailuja,
joille lähdettiin hampaisiin asti aseistautuneina.
"Totta tosiaan", virkkoi Portos tyytyväisesti silmäillessään vanhan
lakeijansa loittonemista, "sinä olet oikeassa, d'Artagnan -- Mouston
riittää kyllä, Mouston on komea katsella."
D'Artagnan hymyili.
"Entä sinä", lisäsi Portos, "etkö sinä vaihda pukua?"
"En, minä jään tällaiseksi."
"Mutta olethan ihan märkä hiestä ja pölyttynyt, ja saappaasi ovat
siistimättömät?"
"Tästä matka-asustani näkyy, kuinka innokas olen noudattamaan
kardinaalin määräystä."
Samassa palasi Mousqueton, tuoden kolme satuloitua hevosta. D'Artagnan
hyppäsi ratsaille kuin olisi levännyt viikon.
"Hei", hän virkkoi Planchetille, "pitkä miekkani..."
"Minulla", huomautti Portos osoittaen hänelle pientä paraatikalpaa,
jonka kahva oli kullattu, "minulla on hovisäiläni."
"Ota lyömämiekkasi, veikkonen."
"Minkätähden?"
"En osaa sanoa, mutta ota kuitenkin; luota minuun."
"Lyömämiekkani, Mouston!" käski Portos.
"Mutta siitähän tulee täydellinen sota-asu, monsieur!" huomautti
palvelija; "taisteluretkelle siis lähdemmekin? Sanokaa se heti suoraan,
jotta tiedän ryhtyä varokeinoihini."
"Meidän seurassamme, Mouston, pitää teidän tietää, että on aina hyvä
pitää varansa", huomautti d'Artagnan. "Teillä on huono muisti, jos
olette unohtanut, että me emme ole tottuneet viettämään öitämme
tansseissa ja laulajaisissa."
"Voi, niin, se on totta", myönsi Mousqueton aseistautuessaan kiireestä
kantapäähän; "mutta unohtanut minä sen olin."
He karauttivat jokseenkin vinhasti liikkeelle ja saapuivat kardinaalin
palatsiin neljänneksen yli kello seitsemän illalla. Kadut olivat täynnä
väkeä, kun oli helluntaipäivä, ja kaikki katselivat ihmeissään noita
kahta ratsastajaa, joista toinen oli siistitty kuin vastikään
hattukotelosta putkahtaneena, mutta toinen niin pölyttynyt kuin olisi
hän tullut suoraan taistelukentältä.
Mousqueton sai myös osalleen uteliaita silmäyksiä, ja kun Don
Quijote-romaani oli silloin parhaassa vauhdissa, huomauttivat jotkut,
että Sancho Pansa siinä nyt yhden isännän menetettyään oli saanut
sijalle kaksi.
Eteishuoneeseen tultaessa huomasi d'Artagnan olevansa tuttavien
keskellä; hänen komppaniansa muskettisotureita oli nimittäin nyt
vahtivuorollaan. Hän kutsutti luokseen päivystäjän ja näytti
kardinaalin kirjettä, jossa hänet velvoitettiin tulemaan takaisin
hetkeäkään hukkaamatta. Päivystäjä kumarsi ja meni hänen ylhäisyytensä
luo.
D'Artagnan kääntyi Portokseen päin ja luuli huomaavansa, että tätä
vaivasi pikku vavistus. Hän hymyili ja kuiskasi kumppanilleen:
"Ole hyvällä mielellä, urhea ystäväni! Älä arkaile -- usko minua,
kotkansilmä on ummessa, ja me olemme tekemisissä pelkän korppikotkan
kanssa. Pidä ryhtisi suorana kuin silloin Saint-Gervaisin
vallinsarvella, äläkä kumarra kovin syvään tuolle italialaiselle; se
antaisi hänelle halventavan käsityksen sinusta."
"Hyvä, hyvä", vastasi Portos.
Päivystäjä ilmestyi takaisin.
"Astukaa sisälle, hyvät herrat", hän sanoi, "hänen ylhäisyytensä
odottaa teitä."
Mazarin istui työhuoneessaan, puuhanaan pyyhkiä pois mahdollisimman
monta nimeä eräästä eläkkeiden ja armolahjan luettelosta.
Silmänurkkauksestaan näki hän d'Artagnanin ja Portoksen tulon, ja
vaikka hänen katsantonsa oli ilahtuneesti kirkastunut päivystäjän
ilmoituksesta, ei hän nyt ilmaissut vähäisintäkään mielenliikutusta.
"Tekö siinä, herra luutnantti?" hän virkahti. "Te olette kiirehtinyt,
ja se on hyvä; tervetuloa."
"Kiitos, monseigneur. Olen nyt teidän ylhäisyytenne käskettävissä,
samaten kuin herra du Vallon, se vanha ystäväni, jolla oli aateluutensa
verhona Portoksen nimi."
Portos kumarsi kardinaalille.
"Komea ritari!" kiitti Mazarin.
Portos käänsi päätänsä oikeaan ja vasempaan ja teki arvokkuutta
tavoittelevia liikkeitä olkapäillään.
"Valtakunnan etevin miekkailija, monseigneur", vakuutti d'Artagnan, "ja
sen ovat monet joutuneet kokemaan niin tehokkaasti, etteivät voi sitä
sanoillaan vahvistaa."
Portos kumarsi d'Artagnanille.
Mazarin piti komeita sotureita melkein yhtä suuressa arvossa kuin
sittemmin Preussin Fredrik-kuningas. Hän ihaili Portoksen jänteviä
käsiä, leveitä hartioita ja avointa katsetta. Hänestä tuntui siltä kuin
olisi hänen edessään ollut ministeriytensä ja valtakuntansa pelastus
lihaksi ja vereksi muunnettuna. Tästä hän johtui muistamaan, että
vanhaan muskettisoturiliittoon kuului neljä henkilöä.
"Entä kaksi muuta ystäväänne?" kysyi Mazarin.
Portos avasi suunsa arvellen, että hänen vuoronsa oli nyt virkkaa
jotakin. D'Artagnan iski hänelle silmää vaikenemisen merkiksi.
"Toiset ystävämme ovat tällähaavaa estettyjä, mutta yhtyvät meihin
myöhemmällä."
Mazarin yskäisi.
"Ja tämä herrasmies, jolla ei ole estettä, on halukas jälleen ryhtymään
palvelukseen?" hän kysyi.
"Niin, monseigneur, ja pelkästä harrastuksesta, sillä herra de Bracieux
on rikas."
"Rikas?" toisti Mazarin, jonka mielestä tuo ainoa sana aina kuulosti
tavatonta kunnioitusta herättävältä.
"Viidenkymmenentuhannen livren korot", ilmoitti Portos.
Ne olivat ensimmäiset sanat, mitä hän oli lausunut.
"Pelkästä harrastuksesta?" pitkitti Mazarin, huulet hienoon hymyynsä
vetäytyneinä; "vai pelkästä harrastuksesta?"
"Monseigneur ei kenties suurestikaan usko sitä sanaa?" kysyi
d'Artagnan.
"Entä te itse, herra gascognelainen?" sanoi Mazarin nojaten molemmat
kyynärpäänsä kirjoituspöytään ja tukien leukaansa käsillään.
"Minä", vastasi d'Artagnan, "uskon harrastuksen kuten esimerkiksi
ristimänimen, jota luonnollisesti tulee sukunimen seurata. Ollaan tosin
luonnostaan enemmän tai vähemmän harrastava, mutta jotakin jatkoa
täytyy aina olla suoritetuilla harrastuksen näytteillä."
"Ja mitä haluaisi esimerkiksi teidän ystävänne saada harrastuksensa
todisteen lopuksi?"
"No, monseigneur, ystävälläni on kolme uhkeata kartanoa: Vallon
Corbeilissa, Bracieux Soissonnaisissa ja Pierrefonds Valoisissa. Hän
haluaisi, monseigneur, että joku noista kolmesta tilasta tehtäisiin
paroonikunnaksi."
"Eikö muuta?" sanoi Mazarin, ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta, kun
hän kuuli voivansa palkita Portoksen kiintymyksen keventämättä
kukkaroaan; "eikö muuta? Se asia kyllä on järjestettävissä."
"Minusta tulee parooni!" huudahti Portos astahtaen askeleen eteenpäin.
"Olenhan sen sinulle sanonut", huomautti d'Artagnan pysähdyttäen hänet
kädellään, "ja monseigneur vahvistaa sen nyt."
"Entä te, herra d'Artagnan, mitä te haluatte?"
"Monseigneur", vastasi d'Artagnan, "syyskuussa tulee kaksikymmentä
vuotta siitä kun herra kardinaali de Richelieu korotti minut
luutnantiksi."
"Vai niin, ja te tahtoisitte, että kardinaali Mazarin tekisi teistä
kapteenin?"
D'Artagnan kumarsi.
"No niin, mahdottomiahan ette pyydä. Saamme nähdä, hyvät herrat, saamme
nähdä. Sanokaahan nyt, herra du Vallon", jatkoi Mazarin, "mistä
palveluksesta pidätte paremmin, varustus- vai kenttäpalveluksestako?"
Portos avasi suunsa vastatakseen.
"Monseigneur", tokaisi d'Artagnan, "herra du Vallon on minunkaltaiseni
siinä, että hän pitää parhaiten ylimääräisestä palveluksesta,
sellaisista yrityksistä, joita katsotaan mielettömiksi tai
mahdottomiksi."
Tämä gascognelaisuus ei pahastuttanut Mazarinia; hän alkoi miettiä
asiaa.
"Tunnustan teille kuitenkin, että olen pyytänyt teitä tulemaan tänne,
pitääkseni teitä paikoillanne. Olen hieman rauhattomassa asemassa.
Mutta mitä nyt?" oudoksui Mazarin.
Eteishuoneesta nimittäin kuului kiivasta melua; melkein samassa avautui
työhuoneen ovi, ja huoneeseen ryntäsi pölyttynyt mies huutaen: "Herra
kardinaali! Missä on herra kardinaali?" Mazarin luuli, että hänet
tahdottiin murhata ja vieritti lepotuolinsa loitommaksi. D'Artagnan ja
Portos siirrähtivät vastatulleen ja kardinaalin väliin.
"No, monsieur", sanoi Mazarin, "mikä on hätänä, kun tulette tänne kuin
kauppahalliin?"
"Monseigneur", vastasi upseeri, jolle tämä nuhde lausuttiin, "tahtoisin
heti saada puhua teille kahden kesken. Olen de Poins, kaartin upseeri,
Vincennesistä."
Upseeri oli niin valju ja hätääntynyt, että Mazarin käsitti hänen
tuovan tärkeää viestiä; hän antoi d'Artagnanille ja Portokselle
viittauksen väistyä lähetin tieltä.
D'Artagnan ja Portos vetäytyivät työhuoneen soppeen.
"Puhukaa, monsieur, puhukaa pian!" käski Mazarin; "mitä on tapahtunut?"
"Monseigneur", ilmoitti airut, "herra de Beaufort on vastikään karannut
Vincennesin linnasta."
Mazarin huudahti ja kävi vielä valjummaksi kuin viestin tuoja; melkein
musertuneena vaipui hän lepotuoliinsa.
"Karannutko!" hän toisti; "herra de Beaufort karannut?"
"Monseigneur, minä näin hänen pakenevan yläpengermältä."
"Ja te ette ampunut?"
"Hän oli jo luodin tapaamattomissa."
"Mutta herra de Chavigny -- mitä siis hän teki?"
"Hän oli poissa."
"Entä La Ramée?"
"Hänet löydettiin käsistä ja jaloista sidottuna vangin huoneessa,
kapula suussa ja tikari ihan lähellään."
"Mutta se mies, jonka hän oli saanut apulaisekseen?"
"Hän oli herttuan juonissa ja pakeni samalla."
Mazarin huokasi.
"Monseigneur!" virkkoi d'Artagnan astahtaen kardinaalia kohti.
"No?" kysyi Mazarin.
"Nähdäkseni menettää teidän ylhäisyytenne kallista aikaa."
"Kuinka niin?"
"Jos teidän ylhäisyytenne käskisi ajaa vankia takaa, niin kenties hänet
vielä tavoitettaisiin. Ranska on laaja, ja lähimmälle rajalle on
kuudenkymmenen lieuen taival."
"Ja kuka ajaisi häntä takaa?" huudahti Mazarin.
"Minä totisesti!"
"Ja te vangitsisitte hänet?"
"Miksi en?"
"Te vangitsisitte Beaufortin herttuan, hänen ollessaan aseistautunut
taisteluun?"
"Jos monseigneur käskisi minun pidättää itse paholaisen, niin minä
tarttuisin häntä sarvista ja toisin teidän ylhäisyytenne eteen."
"Minä myös", sanoi Portos.
"Te myös?" kertasi Mazarin katsellen kumppanuksia ihmeissään. "Mutta
herttua ei antaudu ilman tuimaa ottelua."
"No niin", virkkoi d'Artagnan leimuavin silmin, "oteltakoon sitten!
Siitä on kauan kun viimeksi tappelimme, eikö niin, Portos?"
"Otteluun!" virkkoi Portos.
"Ja te luulette saavuttavanne hänet?"
"Kyllä, jos meillä on paremmat hevoset kuin hänellä."
"No, ottakaahan siis mukaanne mitä kaartilaisia saatte käsiinne täältä
ja kiirehtikää."
"Se on teidän määräyksenne, monseigneur?"
"Vahvistan sen nimikirjoituksellani", vastasi Mazarin siepaten paperin
ja kyhäten joitakuita rivejä.
"Lisätkää, monseigneur, että saamme ottaa kaikki hevoset, mitä
taipaleella tapaamme."
"Kyllä, kyllä", hätäili Mazarin, "kuninkaan palvelukseen! Tuossa,
rientäkää!"
"Hyvä on, monseigneur!"
"Herra du Vallon", sanoi Mazarin, "teidän parooniutenne on Beaufortin
herttuan satulassa; teidän tarvitsee vain tavoittaa hänet. Teille, hyvä
herra d'Artagnan, en lupaa mitään, mutta jos tuotte hänet takaisin
elävänä tai kuolleena, saatte pyytää minulta mitä haluatte."
"Ratsaille, Portos!" sanoi d'Artagnan, tarttuen ystävänsä käteen.
"Kyllä tulen", vastasi Portos ylvään kylmäverisesti.
Ja he kiirehtivät alas pääportaita, ottivat mukaansa kaikki tapaamansa
kaartilaiset ja huusivat: "Ratsaille! ratsaille!"
Heillä oli jo vähintään kymmenen miestä saattueenaan.
D'Artagnan ja Portos hyppäsivät hevosen selkään, toinen Vulcanuksen ja
toinen Bayardin; Mousqueton ratsasti Phoebuksella.
"Seuratkaa minua!" huusi d'Artagnan.
"Matkaan!" virkahti Portos.
He painoivat kannuksensa jalojen juoksijain kupeisiin; vimmaisen
vihurin tavoin pyyhälsivät ne pitkin Saint-Honoré-katua.
"No niin, herra parooni, lupasin sinulle liikuntoa; nyt näet, että
pidän sanani."
"Kyllä, kapteeni", myönsi Portos.
He katsahtivat taakseen. Mousqueton, joka hikoili vielä enemmän kuin
hevosensa, pysytteli asianmukaisen matkan päässä. Mousquetonin takana
nelistivät kaartilaiset.
Porvarit riensivät ihmeissään ulos kynnyksilleen, ja säikähtyneet
koirat hyppivät haukkuen ratsastajien kintereillä.
Saint-Jeanin hautausmaan kulmassa d'Artagnan ratsasti kumoon miehen,
mutta se oli liian vähäpätöinen tapaus, voidakseen pysähdyttää noin
kiireellisellä asialla kulkevaa joukkuetta. Ratsastajat karauttivat
senvuoksi yhä eteenpäin kuin olisi hevosilla ollut siivet.
Voi, tässä maailmassa ei ole mitään pikku tapauksia, ja me saamme
nähdä, että tämä oli kukistaa koko yksinvallan!