Sillävälin kului aika vangilta kuten niiltäkin, jotka järjestelivät
hänen pakoansa; ainoana erona oli, että se häneltä kului hitaammin.
Aivan päin vastoin kuin muut miehet, jotka innostuneesti tekevät
vaarallisen päätöksen ja tyyntyvät mikäli toimeenpanon hetki lähenee,
näytti Beaufortin herttua, jonka tulinen urhoollisuus oli tullut
sananlaskuksi, mutta jota nyt oli pidetty kahlehdittuna viisivuotiseen
toimettomuuteen, tahtovan jouduttaa ajan kulkua ja sydämensä syvyydessä
ikävöivän toimintahetkeä. Paitsi niitä suunnitelmia, joita hän laati
vastaisen varalle, -- on myönnettävä, että ne kuitenkin vielä olivat
hyvin hämäriä ja epämääräisiä, -- sisältyi hänen pakoonsa jo alku
kostoon, joka paisutti hänen sydäntään. Ensiksikin se oli varsin ikävä
juttu herra de Chavignylle, jota hän vihasi tämän pikkumaisten
kiusantekojen takia; mutta vielä ärsyttävämpi täytyi sen olla
Mazarinille, jota hän vimmaisesti inhosi kärsimiensä suurten
vääryyksien johdosta. Siitä näkee, että oli toki asianmukainen suhde
niiden tunteitten kesken, jotka herra de Beaufort omisti kuvernöörille
ja ministerille, käskyläiselle ja määrääjälle.
Herra de Beaufort tunsi varsin hyvin, millainen oli sisäinen asema
Palais-Royalissa, eikä hän ollut tietämätön siitä suhteesta, joka oli
syntynyt kuningattaren ja kardinaalin kesken. Niinpä sovittelikin hän
vankilastaan näyttämölle koko sen draamallisen kohun, joka nousisi, kun
ministerin työhuoneesta tunkeutuisi Itävallan Annan korviin:
"Beaufortin herttua on karannut!" Tätä kohtausta kuvitellessaan hymyili
herra de Beaufort tyytyväisesti, oli jo olevinaan vankilan
ulkopuolella, täysin keuhkoin hengittävinään niittyjen, metsien ilmaa,
puristavinaan nopsan juoksijan säärtensä väliin ja huutavinaan
kaikuvalla äänellä: "Olen vapaa!"
Totta on, että hän tajulleen tullessaan huomasi jälleen olevansa
neljän seinän saartamana, näki kymmenen askeleen päässä La Raméen
pyörittelevän peukaloitansa ja eteishuoneessa vartiosoturien
naureskelevan tai ryyppivän.
Ainoa, mikä tyynnytti häntä tämän tuskaannuttavan taulun katselussa, --
niin vaihteleva on ihmismieli, -- oli Grimaudin yrmeä naama, nuo
kasvot, jotka aluksi olivat herättäneet hänessä vihaa, mutta nyt
kuvastuivat hänen kaikkena toivonaan. Grimaud näytti hänestä
Antinoukselta.
Meidän ei tarvitse mainita, että kaikki tämä oli vain vangin kuumeisen
mielikuvituksen leikkiä. Grimaud oli aina sama; hän oli myös
säilyttänyt esimiehensä La Raméen rajattoman luottamuksen, ja tämä
uskoikin häneen nyttemmin enemmän kuin itseensä, sillä olemme jo
maininneet, että La Ramée sydämensä syvyydessä tunsi herra de
Beaufortia kohtaan jonkunlaista sääliä.
Kelpo La Ramée odotteli myös suurta huvia kahdenkeskisestä pikku
illallisesta vankinsa seurassa. La Raméella oli vain yksi vika: hän oli
herkkusuu; hän oli havainnut piirakat hyviksi ja viinin oivalliseksi.
Nyt oli ukko Marteaun seuraaja luvannut hänelle fasaanipiirakan
kanapaistoksen asemasta ja chambertinia meloonin sijasta. Kun tähän
hyvyyteen oli tulossa lisäksi hauskan prinssin seura, prinssin, joka
pohjaltaan oli niin sävyisä, keksi niin hauskoja kujeita herra de
Chavignya vastaan ja lasketteli niin hilpeätä pilaa Mazarinista,
ikävöitsi La Ramée lähenevää helluntaipyhää kuin suurinta vuoden
neljästä suuresta juhlasta.
La Ramée odotti siis kello kuutta illalla yhtä kärsimättömästi kuin
herttuakin.
Aamusta saakka hoiteli hän kaikkia yksityiskohtia, ja luottaen
ainoastaan itseensä kävi vasiten ukko Marteaun seuraajan luona. Tämä
oli voittanut oman kuntonsa: hän näytti päällysmiehelle todellista
ihmepiirakkaa, joka oli koristettu herra de Beaufortin vaakunalla;
piirakka ei ollut vielä täytetty, mutta sen vieressä oli fasaani ja
kaksi peltopyytä niin hienosti silavoittuina, että kumpainenkin
muistutti pulleata neulatyynyä. Vesi herahti La Raméen kielelle, ja
jälleen astuessaan herttuan huoneeseen hän hykersi käsiänsä
tyytyväisesti.
Päälle päätteeksi oli herra de Chavigny täydellisesti luottaen La
Raméehen, kuten jo olemme maininneet, lähtenyt pikku matkalle saman
päivän aamuna, joten La Ramée nyt oli linnan varakuvernöörinä.
Grimaud taasen oli ynseämmän näköinen kuin koskaan.
Aamupäivällä oli herra de Beaufort pelannut otteen palloa La Raméen
kanssa, ja Grimaudin viittaus oli kehoittanut häntä pitämään tarkoin
silmällä, mitä tapahtui.
Grimaud, joka käveli edellä, viitoitti tien, jota seurattaisiin
illalla. Pallorata oli niin sanotulla pikku linnanpihalla. Se oli
jokseenkin autio paikka, jonne ei asetettu mitään vahtisotilaita
muulloin kuin herra de Beaufortin lyödessä palloa, ja muurin korkeuden
johdosta näytti sekin varokeino tarpeettomalta.
Oli kolme porttia avattavana, ennen kuin saavuttiin tälle paikalle.
Kuhunkin porttiin oli eri avain. La Ramée piti noita avaimia aina
mukanaan.
Heidän päästyänsä tälle linnanpihalle meni Grimaud ihan koneellisesti
istuutumaan erään ampumareiän luo, laskien jalkansa riipuksiin muurin
ulkopuolelle. Näkyi selvästi, että nuoraportaat aiottiin kiinnittää
siihen kohtaan.
Tämä temppu, joka oli helposti ymmärrettävä Beaufortin herttualle, oli
luonnollisesti aivan tarkoitukseton La Raméelle.
Pelierä alkoi. Tällä kertaa oli herra de Beaufortilla hyvä onni; olisi
voinut luulla, että hän käsin asetti pallot sille paikalle, mihin
tahtoi niitä sinkoamaan. La Ramée kärsi täydellinen tappion.
Neljä herra de Beaufortin vahtisotilasta oli seurannut häntä ja kokoili
palloja; pelin päätyttyä laski herra de Beaufort huolettomasti leikkiä
La Raméen kömpelyydestä ja antoi vartijoilleen kaksi louisdoria, jotta
he toisten neljän kumppaninsa kanssa joisivat hänen maljansa.
Vahtisotilaat pyysivät lomaa, ja sen heille antoikin La Ramée, mutta
vasta illaksi. Siihen asti oli päällysmiehen puuhailtava tärkeissä
hommissa, ja kun hänen täytyi useilla asioilla liikkua ulkosalla,
halusi hän, että vankia ei sillävälin päästettäisi näkyvistä.
Jos herra de Beaufort olisi itse järjestänyt kaikki, niin hän olisi
varmaankin saanut aseman kääntymään edukseen vähemmin kuin hänen
kaitsijansa nyt sovitti.
Vihdoin löi kello kuusi; vaikka aiottiin istuutua pöytään vasta
seitsemältä, oli päivällinen jo valmis ja tarjolla. Erityisellä
pöydällä komeili mahtava piirakka herttuan vaakunalla koristettuna, ja
se näyttikin olevan hyvin kypsennetty, mikäli saattoi päättää
kullankeltaisesta kuoresta.
Muu päivällinen oli yhtä maukkaalta näyttävää.
Kaikki olivat maltittomia, vahtisotilaat lähtemään ryypyille, La Ramée
istuutumaan pöytään ja herra de Beaufort livistämään.
Ainoastaan Grimaud ei ilmaissut vähäisintäkään kiihtymystä. Olisi
voinut sanoa, että Atos oli kasvattanut hänet tätä tärkeätä tilaisuutta
ajatellen.
Oli hetkiä, jolloin Beaufortin herttua häntä silmätessään kysyi
itseltään, eikö kaikki ollut unta, -- oliko tuo marmorikuva tosiaan
palvelemassa häntä ja saisiko se elämää ratkaisevan hetken tullessa.
La Ramée lähetti pois vahtisotilaat, kehoittaen heitä juomaan prinssin
maljan; heidän lähdettyään hän lukitsi jälleen ovet, pisti avaimet
taskuunsa ja osoitti prinssille pöytää sen näköisenä kuin olisi hän
tahtonut sanoa:
"Milloin monseigneur suvaitsee."
Prinssi katsoi apuriinsa. Grimaud katsoi seinäkelloon; se oli
neljänneksen yli kuuden, ja karkaaminen oli määrätty kello seitsemäksi.
Oli siis vielä odotettava kolme neljännestuntia.
Neljännestunnin voittaakseen teki prinssi verukkeeksi, että hän oli
suuresti kiintynyt lukemiseensa ja halusi päästä alottamansa luvun
loppuun. La Ramée lähestyi katsomaan prinssin olan yli, mikä kumma
kirja siten saattoikaan pidättää prinssiä istuutumasta pöytään, kun
päivällinen jo oli tarjolla.
Se oli Caesarin "Gallialaissota", jonka La Ramée itse oli vastoin herra
de Chavignyn määräyksiä hankkinut prinssille kolmea päivää aikaisemmin.
La Ramée päätti olla enää loukkaamatta vankilan järjestyssääntöjä.
Odottaessaan hän veti tulpat pulloista ja meni haistelemaan piirakkaa.
Kello puoli seitsemän nousi herttua seisaalle ja lausui arvokkaasti:
"Caesar oli ehdottomasti vanhanajan suuriin mies."
"Siltäkö tuntuu, monseigneur?" virkkoi La Ramée.
"Niin."
"Kas vain! Minä puolestani", tuumi La Ramée, "pidän enemmän
Hannibalista."
"Ja miksi, hyvä La Ramée?" kysyi herttua.
"Siksi että hän ei ole jättänyt jälkeensä mitään sotamuistelmia",
vastasi La Ramée leveästi irvistäen.
Herttua oivalsi viittauksen ja istuutui pöytään, osoittaen La Raméelle
paikan vastapäätä.
Tätä ei tarvinnut kahdesti käskeä.
Ei ole ilmehikkäämpiä kasvoja kuin todellisen herkuttelijan, kun hän
istuu hyvän pöydän ääressä. Niinpä kuvastivatkin La Raméen
kasvonpiirteet täydellistä autuutta, kun hän Grimaudin kädestä
vastaanotti liemilautasen.
Herttua katseli häntä myhäillen.
"_Ventre-saint-gris_, La Ramée", hän huudahti, "tiedättekö, että jos
minulle tällähaavaa sanottaisiin Ranskassa jonkun olevan onnellisempi
mies kuin te, en sitä ottaisi uskoakseni!"
"Ja te olisitte totta tosiaan oikeassa, monseigneur", tunnusti La
Ramée. "Minä myönnän, että nälissäni en tiedä mitään mieluisampaa näkyä
kuin kunnollisesti katetun pöydän, ja kun lisäksi", jatkoi La Ramée,
"siinä pöydässä isännöitsee suuren Henrikin pojanpoika, käsitätte
kyllä, monseigneur, että siten suotu kunnia tekee nautinnon
kaksinkertaiseksi."
Prinssi kumarsi nyt vuorostaan, ja huomaamaton hymy valahti Grimaudin
kasvoilla, tämän pysytellessä La Raméen takana.
"Hyvä herra La Ramée", sanoi herttua, "tosiaankaan ei kukaan osaa
lausua kohteliaisuutta niin luontevasti kuin te."
"Ei, monseigneur", väitti La Ramée täydestä sydämestään, "ei, minä
sanon ainoastaan, mitä ajattelen, ja mitään kohteliaisuutta en sillä
tavoita."
"Olette siis todellakin kiintynyt minuun?" kysyi prinssi.
"Niin", vakuutti La Ramée, "joutuisin ihan lohduttomaksi, jos teidän
korkeutenne jättäisi Vincennesin."
"Eriskummainen tapa miellytyksenne osoittamiseksi!" (Prinssi tahtoi
sanoa: mieltymyksenne.)
"Mutta, monseigneur", jatkoi La Ramée, "mitä tekisittekään, jos
pääsisitte täältä? Taaskin jonkun hullutuksen, joka närkästyttäisi
teihin hovin ja toimittaisi teille Vincennesin sijasta Bastiljin.
Myönnän kyllä, että herra de Chavigny ei suinkaan ole erittäin
herttainen", lisäsi päällysmies madeira-lasistaan siematen, "mutta
herra du Tremblay on toki pahempi."
"Niinkö!" virkkoi herttua hyvillään keskustelun saamasta käänteestä, ja
hän vilkaisi tuon tuostakin kelloon, jonka minuuttiosoittaja liikkui
tuskastuttavan vitkallisesti.
"Mitä voisikaan odottaa kardinaali de Richelieun koulussa kasvatetun
kapusinimunkin veljeltä? Uskokaa minua, monseigneur, on suuri onni,
että kuningatar, joka ainakin kuulemani mukaan on aina suonut teille
hyvää, huomasi toimittaa teidät tänne, missä saatte käyttää
kävelypaikkaa, pallorataa, hyvää ruokapöytää ja raitista ilmaa."
"Tosiaankin", sanoi herttua, "kun kuuntelen teitä, hyvä La Ramée,
huomaan olleeni kiittämätön hetkeksikään ajatellessani laittautua pois
täältä."
"Voi monseigneur, se on mitä mustinta kiittämättömyyttä", vastasi La
Ramée; "mutta teidän korkeutenne ei ole koskaan voinut ajatella
sellaista tosissaan."
"Olen vainkin", ilmoitti herttua, "sen tunnustan teille; en kiellä sen
kenties olevan hupsua, mutta toisinaan tuumiskelen sitä vieläkin."
"Aina mahdollisuutenanne joku neljästäkymmenestä pakokeinostanne,
monseigneur?"
"Niinpä tietenkin."
"Monseigneur", virkkoi La Ramée, "koska nyt puhelemme vilpittömästi,
niin mainitkaapa minulle joku noista neljästäkymmenestä teidän
korkeutenne keksimästä keinosta."
"Kernaasti", taipui herttua. "Grimaud, anna tänne piirakka."
"Minä kuuntelen", sanoi La Ramée, heittäytyen taaksepäin
nojatuolissaan, kohottaen lasinsa ja siristäen silmäänsä tarkastaakseen
sen sisältöä valoon päin.
Herttua vilkaisi seinäkelloon. Se oli vielä kymmentä minuuttia vailla
seitsemän.
Grimaud asetti piirakan prinssin eteen, joka otti hopeateräisen
veitsensä, viiltääkseen sillä irti kannen, mutta La Ramée pelkäsi, että
kaunis laitos saattaisi siitä vahingoittua ja ojensi vangille
teräsveitsensä paremmaksi työkaluksi.
"Kiitos, La Ramée", sanoi herttua, ottaen veitsen.
"No, monseigneur", kysyi päällysmies, "se verraton pakokeino?"
"Sanonko sen", aloitti herttua, "johon parhaiten luotin, -- jota olin
päättänyt käyttää ensimmäiseksi?"
"No, se juuri", vastasi La Ramée.
"No niin", jatkoi herttua, toisella kädellään kovertaen piirakkaa ja
toisella kieputtaen veistänsä, "ensiksikin toivoin saavani
kaitsijakseni kunnon miehen, kuten te olette, herra La Ramée."
"Hyvä!" virkkoi La Ramée; "se teillä jo on, monseigneur. Edelleen?"
"Niin, siitä onnittelen itseäni."
La Ramée kumarsi.
"Tuumin itsekseni", pitkitti prinssi, "että jos minulla kerran on La
Raméen kaltainen kelpo vartija, yrittäisin jonkun ystäväni
välityksellä, -- sellaisen, jota hän ei tietäisi minulle
suosiolliseksi, -- saada hänelle suositelluksi jonkun minuun kiintyneen
henkilön, voidakseni tämän kanssa sopia parhaasta pakenemiseni
valmistelusta."
"Kas, kas!" innostui La Ramée, "eipä ollut hullummin ajateltu."
"Ei kaiketikaan", vahvisti prinssi. "Sellaiseksi saattoi soveltua
jonkun kelpo aatelismiehen palvelija, -- ritarin, joka itse oli
vihamielinen Mazarinia vastaan, kuten jokaisen aatelismiehen tulee
olla."
"No, no, monseigneur", pyysi La Ramée, "älkäämme sekaantuko
valtiollisiin asioihin."
"Saatuani tuon henkilön luokseni", selitteli herttua, "luottaisi
kaitsijani häneen täydellisesti, jos hän olisi ovela mies ja osaisi
teeskennellä hyvin, ja sitten minä saisin tietoja ulkoapäin."
"Vai niin", sanoi La Ramée, "mutta millä tavoin ulkoapäin?"
"Ka, mikään ei ole helpompaa", selitti Beaufortin herttua, "esimerkiksi
pallopelissä."
"Pallopelissäkö?" toisti La Ramée, joka alkoi mitä tarkkaavaisemmin
kuunnella herttuan selvitystä.
"Niin kyllä. Sinkautan esimerkiksi pallon kaivantoon; siellä on käsillä
mies, joka korjaa sen talteen. Pallossa on kirje; sen sijaan että
heittäisi minulle tämän pallon, jota olen muurilta pyytänyt takaisin,
heittääkin hän toisen. Tässä toisessakin pallossa on kirje. Sillä
tavoin olemme me vaihtaneet ajatuksiamme kenenkään huomaamatta mitään."
"Perhanan perhana!" huudahti La Ramée korvallistaan kynsien; "teitte
oikein siinä, että sanoitte sen minulle, -- pidänpä valppaasti silmällä
sitä, joka poimii kaivannosta pallot."
Herttua hymyili.
"Mutta", jatkoi La Ramée, "lopultakin se on vain kirjeenvaihdon
väline?"
"Sekin on mielestäni paljon."
"Vaan ei kylliksi."
"Suokaa anteeksi -- minä esimerkiksi kirjoitan ystävilleni: 'Saapukaa
sinä ja sinä päivänä sillä ja sillä hetkellä vallikaivannon toiselle
puolelle, kaksi varahevosta mukananne'."
"No, entä sitten?" kysyi La Ramée hieman rauhattomasti; "ellei noilla
hevosilla ole siipiä lentääkseen muurinharjalle noutamaan teitä..."
"Voi, hyväinen aika", tokaisi prinssi huolettomasti, "eiväthän hevoset
tarvitse siipiä vallille lentääkseen, kun minulla vain on keino
laskeutuakseni alas sieltä."
"Mikä sitten?"
"Nuoraportaat."
"Niin, mutta nuoraportaat eivät voi kirjeen tavoin tulla pallossa",
muistutti La Ramée yrittäen nauraa.
"Ne voivat tulla jossakin muussa."
"Jossakin muussako, jossakin muussa? Missä muka?"
"Vaikkapa piirakassa."
"Piirakassa?" kertasi La Ramée.
"Niin. Olettakaa muuan mahdollisuus", pitkitti herttua; "olettakaa
esimerkiksi, että hovimestarini Noirmont on ostanut isä Marteaun
myymälän..."
"No?" kysyi La Ramée ihan vavisten.
"No niin, -- La Ramée, joka on herkkusuu, saa nähdä hänen piirakoitaan,
huomaa ne paremmiksi kuin hänen edeltäjänsä leipomat ja pyytää minuakin
maistamaan niitä. Minä suostun sillä ehdolla, että La Ramée maistelee
piirakoita yhdessä minun kanssani. Saadaksemme olla paremmin rauhassa
lähettää La Ramée pois kaikki vahtisotilaat ja pitää ainoastaan
Grimaudin tarjoilijanamme. Grimaud on juuri sama mies, jonka minulle on
ystävä toimittanut, -- juuri sama palvelija, johon minä olen salaisissa
väleissä ja joka on valmis auttamaan minua kaikin mahdollisin tavoin.
Pakohetkekseni on määrätty kello seitsemän. No niin, kun kello on
muutamaa minuuttia vailla seitsemän..."
"Kun se on muutamaa minuuttia vailla seitsemän..." toisti La Ramée,
jonka otsalle alkoi kihoilla hikihelmiä.
"Kun kello on muutamaa minuuttia vailla seitsemän", jatkoi herttua,
sovittaen sanansa toimintaan, "nostan minä pois piirakan kannen. Sieltä
löydän kaksi tikaria, nuoraportaat ja suukapulan. Toisen tikarin asetan
La Raméen rintaa vasten ja sanon hänelle: Olen peräti pahoillani, hyvä
ystävä, mutta jos liikahdat tai huudat, olet kuollut mies."
Olemme jo maininneet, että herttua sovitti viime sanansa toimintaan.
Hän asettui La Raméen eteen ja laski tikarin kärjen hänen rintaansa
vasten niin päättäväisenä sävyltään, että puhutellulle ei jäänyt
vähäisintäkään epäilyä hänen aikeittensa vakavuudesta.
Grimaud, ainiaan yhtä vaiteliaana, otti sillaikaa piirakasta toisen
tikarin, nuoraportaat ja suukapulan.
La Raméen hirmustuminen yltyi sikäli kuin nuo esineet ilmestyivät
näkyviin.
"Voi, monseigneur", huudahti hän, ja hänen tyrmistynyt katsantonsa
olisi milloin hyvänsä muulloin saanut herttuan purskahtamaan makeaan
nauruun, "eihän teillä toki ole sydäntä surmataksenne minua?"
"Ei, jollette asetu vastustamaan pakoani."
"Mutta, monseigneur, jos sallin teidän paeta, niin olen hukassa."
"Minä korvaan teille virkanne menetyksen."
"Ja te olette todellakin päättänyt lähteä linnasta?"
"Olen, kautta taivaan!"
"En siis voi millään tavoin saada teitä peruuttamaan päätöstänne?"
"Ette, -- tänä iltana tahdon olla vapaana."
"Mutta jos puolustaudun, -- jos huudan, jos kiljun?"
"Silloin surmaan teidät, kautta kunniani!"
Samassa löi kello.
"Kello on seitsemän", huomautti Grimaud, joka ei vielä ollut virkkanut
sanaakaan.
"Kello on jo seitsemän", toisti herttua; "te huomaatte minun jo
myöhästelevän."
La Ramée liikahti ikäänkuin tuntonsa rauhoittamiseksi.
Herttua rypisti silmäkulmiaan, ja La Ramée tunsi tikarin kärjen, joka
hänen vaatteensa lävistettyään oli tunkeutunut rintaan.
"Hyvä, monseigneur", hän sanoi, "se riittää, en enää hievahda."
"Kiirehtikäämme", virkkoi herttua.
"Minulla on vielä pyyntö, monseigneur."
"Mikä? Puhukaa pian!"
"Sitokaa minut lujasti, monseigneur."
"Miksi teidät sitoisimme?"
"Jottei minua epäiltäisi rikoskumppaniksi."
"Kädet!" määräsi Grimaud.
"Ei, ei eteen; taakse kaikin mokomin!"
"Mutta millä?" kysyi herttua.
"Huivillanne, monseigneur", esitti La Ramée.
Herttua otti huivinsa ja antoi sen Grimaudille, joka sitoi La Raméelta
kädet sellaisella tavalla, että tämä oli tyytyväinen.
"Jalat!" käski Grimaud.
La Ramée ojensi säärensä, Grimaud otti ruokaliinan, repi sen
kaistaleiksi ja sitoi hänet näillä.
"Nyt miekkani!" neuvoi La Ramée; "kytkekää kahva tikahtamattomaksi."
Herttua repäisi irti alusvaatteittensa nauhoista yhden ja tyydytti
kaitsijansa toivomuksen.
"Nyt", puheli La Ramée-parka, "pyydän hätäpäärynää, sillä muutoin
joutuisin vastuuseen siitä, etten ole kirkunut. Työntäkää se suuhun,
monseigneur, työntäkää suuhun!"
Grimaud valmistausi täyttämään La Raméen toivomusta, mutta samassa tämä
liikahti merkiksi, että hänellä oli vielä jotain sanottavana.
"Puhukaa", käski herttua.
"Älkää nyt unohtako, monseigneur", sanoi La Ramée, "että jos minulle
teidän kauttanne tapahtuu jotakin pahaa, minulla on vaimo ja neljä
lasta."
"Olkaa huoletta. Työnnä paikoilleen suukapula, Grimaud."
Silmänräpäyksessä oli La Ramée vaiennettu ja oikaistu pitkäkseen
lattialle; pari kolme tuolia lyötiin kumoon taistelun merkiksi; Grimaud
otti päällysmiehen taskusta kaikki avaimet, mitä siellä oli, avasi
ensin sen huoneen oven, jossa yllätys oli tapahtunut ja lukitsi sen
jälleen kaksin kierroin heidän jälkeensä; molemmat riensivät nyt pitkin
lehteriä, joka vei pikku linnanpihalle. Nuo kolme porttia avattiin ja
suljettiin perätysten niin joutuisasti, että Grimaud ansaitsi kunniaa
kätevyydestään. Lopulta he saapuivat palloradalle. Se oli ihan autiona,
vahtisotilaat poissa, ei ketään ikkunoissakaan.
Herttua kiirehti muurin luo ja näki kaivannon toisella puolella kolme
ratsumiestä, jotka pitelivät kahta varahevosta. Pakolainen teki heille
merkin; he vastasivat ilmaisten olevansa siellä hänen tähtensä.
Sillävälin Grimaud kiinnitti johtoköyden. Pakovälineenä ei ollutkaan
nuoraportaat, vaan kimppu palikan ympäri kiedottua silkkinarua: palikka
oli otettava säärten väliin, jolloin naru kiertyisi istujan painosta
auki.
"Mene alas!" käski herttua.
"Minäkö menen edellä, monseigneur?" kysyi Grimaud.
"Niinhän tietenkin", vastasi herttua. "Jos minut siepataan kiinni,
vaarannan ainoastaan vapauteni, mutta sinua uhkaa hirsipuu."
"Se on totta", myönsi Grimaud.
Hän istuutui heti harareisin palikalle ja aloitti vaarallisen
laskeutumisensa; väkisinkin säikkyen seurasi häntä herttua katseellaan.
Grimaud oli jo päässyt kolme neljännestä matkastaan, kun naru äkkiä
petti, ja Grimaud suistui päistikkaa alas kaivantoon.
Herttua huudahti, mutta Grimaud ei päästänyt hiljaisintakaan
voihkaisua; hän oli kuitenkin ilmeisesti saanut pahan vamman, sillä hän
jäi virumaan paikalle.
Muuan odottajista lipui heti alas kaivantoon ja sitoi Grïmaudin
kainaloon köydenpään, jolla molemmat toiset hinasivat hänet ylös.
"Laskeutukaa vain alas, monseigneur", kehoitti mies, joka seisoi
kaivannossa; "välimatkaa on ainoastaan viisitoista jalkaa, ja maaperä
on pehmeätä."
Herttua oli jo tulossa. Hänelle oli matka vielä työläämpi, sillä
hänellä ei ollut palikkaa tukenaan, joten hänen oli hinauduttava
käsivoimin runsaasti viisikymmentä jalkaa korkealta. Mutta olemme jo
sanoneet, että herttua oli ketterä, voimakas ja peräti kylmäverinen;
vajaassa viidessä minuutissa hän pääsi narun päähän, jolloin hän oli
ainoastaan viisitoista jalkaa korkealla maasta, kuten aatelismies oli
sanonut. Hän hellitti nyt narusta, jossa oli pysytellyt, ja putosi
jaloilleen ilman pienintäkään vahinkoa.
Hän alkoi heti kavuta ylös juoksuhaudasta, jonka reunalla hän tapasi
Rochefortin. Molemmat toiset ylimykset olivat hänelle tuntemattomia.
Grimaud oli pyörtyneenä sidottu hevosen selkään.
"Hyvät herrat", sanoi prinssi, "saan kiittää teitä myöhemmällä, mutta
tällähaavaa ei meillä ole hetkeäkään hukattavana. Matkalle siis,
taipaleelle! Seuratkoon minua, ken on puolellani!"
Hän hyppäsi ratsaille, karautti laukkaan, hengitti laajentunein rinnoin
ja huusi sanomattoman riemastuneesti:
"Vapaa! Vapaa! Vapaa!"