Päivä alkoi koittaa, kun Atos nousi ylös ja antoi pukea itsensä; hänen
tavallista vaaleammista kasvoistaan ja valvonnan niihin jättämistä
jäljistä näkyi selvästi, että hän oli viettänyt melkein koko yön
unettomana. Vastoin tämän niin voimakkaan ja päättäväisen miehen
tavallista olemusta oli hänen koko esiintymisensä tänä aamuna jotakin
hidasta ja epäröivää.
Se johtui siitä, että hän puuhasi Raoulin matkavarustuksissa ja yritti
voittaa aikaa. Ensiksikin kiilloitti hän itse miekan, jonka otti
hajuvesiltä tuoksuvasta nahkakotelosta, ja tarkasteli, luontuiko kahva
hyvin käteen ja oliko terä kunnollisesti juuttunut kahvaan.
Sitten hän heitti nuorelle miehelle valitun matkarepun pohjalle pienen
louisdoreilla täytetyn kukkaron, huusi Olivainia -- se oli kotoa tullut
lakeija nimeltään -- ja pani tämän sullomaan valvontansa alaisena
matkareppuun kaikkia niitä kapineita, joita nuori mies tarvitsee
sotaretkelle lähtiessään.
Omistettuaan tunnin ajan näille askareille hän viimein avasi oven, joka
johti varakreivin huoneeseen, ja astui hyvin hiljaa sisälle.
Auringon säteet tulvivat huoneeseen suuresta ikkunasta, jonka eteen
Raoul myöhään illalla kotiin tultuansa ei ollut laskenut alas
kaihtimia. Hän nukkui vielä, pää soreasti nojautuneena toiseen
käsivarteen. Pitkä tumma tukka peitti puolittain hänen kaunista
otsaansa, joka oli aivan märkänä, kun pienet hikihelmet valuivat pitkin
väsyneen lapsen poskia. Atos lähestyi. Hellää kaihoa ilmaisevaan
asentoon kumartuneena hän silmäili pitkän tovin nuorukaista, tämän
maatessa hymyhuulin ja silmät puolittain ummessa; suloisiapa piti olla
hänen uniensa, keveätä hänen uinailunsa, kun suojelusenkeli
äärettömässä hoidossaan osoitti häntä kohtaan niin harrasta huolenpitoa
ja kiintymystä. Vähitellen antautui Atos yhä syvemmälle mieluisiin
haaveisiin tätä kukoistavaa, viatonta nuoruutta katsellessaan. Hänen
oma varhainen ikäkautensa kuvastui hänelle kaikkine herttaisine
muistoineen, jotka pikemmin ovat hurmaavaa kukkien tuoksua kuin
todellisia ajatuksia. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä oli leveä
rotko. Mutta mielikuvitus lentää enkelin siivin, salaman vauhdilla; se
kiitää merten yli, joilla olemme olleet joutumaisillamme haaksirikkoon,
pimeän halki, jossa unikuvamme ovat rauenneet tyhjiin, kuilujen poikki,
jotka ovat nielleet auvomme. Hän muisteli, miten hänen nuoruutensa koko
ensi puoliskon katkeroitti nainen, ja pelästyen ajatteli hän, kuinka
valtaava vaikutus rakkaudella saattoi olla noin hienoon, mutta samalla
peräti voimakkaaseen luonteeseen. Muistaessaan, mitä kaikkea hän itse
oli kärsinyt, oivalsi hän, mitä kovia kokemuksia Raoulillakin saattoi
olla edessään, ja hänen sydäntään hellyttävä harras sääli ilmeni
kostuneissa silmissäkin, joilla hän tähysteli nuorukaista.
Samassa havahtui Raoul, ilman pilveä, varjotta, vähääkään tuntematta
väsymystä, jollainen joustavuus on ominaista erityisille linnun
eloisuutta muistuttaville luonteille. Hänen katseensa kohdistui Atoksen
kasvoihin, ja hän tajusi luultavasti kaikki, mitä tämän miehen
sydämessä liikkui, tämän odottaessa hänen heräämistään niinkuin
rakastaja rakastajattaren, sillä hänenkin silmäyksensä kuvasti
sanomatonta hellyyttä.
"Tekö täällä, monsieur?" hän sanoi kunnioittavasti.
"Niin, Raoul, tässä olen", vastasi kreivi. "Ja te ette herättänyt
minua?"
"Tahdoin antaa sinun vielä hetkisen nauttia suloista untasi,
ystäväiseni; sinun täytyi olla väsyksissä eilispäivän jälkeen, jota
jatkui niin pitkälle yöhön."
"Voi, kuinka hyvä te olette, monsieur!" huudahti Raoul.
Atos hymyili.
"Miten jaksat?" hän kysyi.
"Erinomaisesti, monsieur; olen täydellisesti levännyt ja tunnen itseni
reippaaksi ja virkuksi."
"Sinä kasvat vielä", jatkoi Atos, osoittaen kypsyneen miehen isällistä
ja hyväntahtoista harrastusta nuorta miestä kohtaan, "ja sentähden
tuntee ihminen sinun iälläsi kaksin verroin väsymystä."
"Voi, suokaa anteeksi, monsieur", pyysi Raoul ihan hämillään tästä
suuresta huomaavaisuudesta, "olen tuotapikaa vaatteissa."
Atos kutsui Olivainin, ja sen täsmällisyyden ansiosta, jonka Atos
sotilaalliseen palvelukseen tottuneena oli juurruttanut holhottiinsa,
olikin nuori mies kymmenessä minuutissa valmis.
"Sullo nyt tavarani", sanoi nuorukainen lakeijalle.
"Se on jo tehty, Raoul", ilmoitti Atos. "Olen toimittanut matkareppusi
kuntoon, ja sinulta ei puutu mitään. Sekä sinun reppusi että lakeijan
ovat jo sidotut satuloihinkin, jos vain on toteltu käskyjäni."
"Kaikki on tehty herra kreivin toivomuksen mukaan", vastasi Olivain,
"ja hevoset odottavat."
"Ja minä kun nukuin", huudahti Raoul, "teidän ystävällisesti
huolehtiessanne kaikista asioista, monsieur! Tosiaankin osoitatte
minulle aivan liikanaista suosiollisuutta."
"Pidät minusta siis hiukan, toivoakseni?" virkkoi Atos melkein
liikutetulla äänellä.
"Voi, monsieur", huudahti Raoul, joka estääkseen minkään hellyyden
ilmauksen paljastamasta liikutustaan hillitsi sen niin rajusti, että
oli tukehtumaisillaan, "Jumala on todistajani, että minä rakastan ja
kunnioitan teitä."
"Katso nyt vielä, oletko unohtanut mitään", sanoi Atos, ollen hänkin
tarkastelevinaan ympärilleen liikutuksensa salaamiseksi.
"Ei, mitään ei ole unohdettu, monsieur", vastasi Raoul.
Lakeija lähestyi nyt Atosta hieman epäröiden ja huomautti hänelle
hiljaa:
"Herra varakreivillä ei ole miekkaa, sillä herra kreivi käski minun
eilen korjata pois sen, jonka hän oli laskenut syrjään."
"Hyvä", vastasi Atos, "se jää minun huolekseni."
Raoul ei näkynyt kuulevan tätä keskustelua. Hän meni alas, joka hetki
silmäillen kreiviä nähdäkseen, oliko eronhetki jo tullut, mutta Atos ei
ollut millänsäkään.
Ulos portaille päästyään näki Raoul kolme hevosta satuloiduksi.
"Kas, monsieur", hän huudahti säihkyvin silmin, "te siis saatatte
minua!"
"Seuraan sinua kappaleen matkaa", vastasi Atos.
Ilo loisti Raoulin katseesta, ja hän hyppäsi keveästi ratsaille.
Atos nousi hitaasti hevosensa selkään, virkettyään hiljaa muutamia
sanoja lakeijalle, joka ei heti tullutkaan mukaan, vaan palasi
ravintolaan. Ihastuksissaan siitä onnesta, että sai olla kreivin
seurassa, ei Raoul huomannut tai ollut huomaavinaan mitään.
Molemmat aatelismiehet suuntasivat kulkunsa Pont-Neufin yli,
seurasivat laitureita eli oikeammin silloista "Pepinin juottopaikkaa"
ja ratsastivat Grand-Châteletin muureja pitkin. He saapuivat
Saint-Denis-kadulle, kun lakeija tavoitti heidät.
Taipaleella oltiin ääneti. Raoul tiesi hyvin, että eronhetki läheni;
kreivi oli edellisenä päivänä antanut useita käskyjä sellaisista
asioista, joita hänen piti toimitella tämän päivän kuluessa. Hänen
katseensa muuten kuvastivat yhä sydämellisempää hellyyttä, ja hänen
virkkamansa harvat sanat ilmaisivat vielä suurempaa leppoisuutta.
Tuolloin tällöin puhkesi hänen huuliltaan joku mietelmä tai neuvo, ja
hänen sanansa osoittivat mitä hartainta harrastusta.
Ratsastajain jätettyä taakseen Saint-Denisin portin ja tultua les
Recolletzin ylänteelle loi Atos silmäyksen varakreivin hevoseen.
"Sinun tulee varoa, Raoul", neuvoi hän, "sinulla on raskas käsi; olen
jo usein sanonut sen sinulle, ja sinä et saa unohtaa sitä, sillä se on
suuri vika ratsastajassa. Näethän, hevosesi on jo väsynyt; se vaahtoaa
jo, kun minun ratsuni sitävastoin näyttää tulevan suoraan tallista.
Sinä teet siltä suun kovaksi noin tiukasti kiskomalla kuolainta;
ajattelehan, sinä et voi enää liikuskella kyllin nopeasti. Ratsumiehen
pelastus riippuu usein elukan joutuisasta tottelemisesta. Sinun on
muistettava, että sinä et kahdeksan päivän kuluttua enää ohjaile
hevostasi ratsastuslaitoksessa vaan taistelukentällä."
Sitten hän lisäsi äkkiä, jottei tämä kehoitus olisi saanut liian
murheellista tärkeyttä:
"Katsohan, Raoul, kuinka kaunis alanko tuossa leviää ihan erinomaisena
peltopyyn pyyntiin!"
Nuori mies painoi opetuksen mieleensä ja ihaili erittäin sitä hellää
hienotuntoisuutta, jolla se oli hänelle annettu.
"Hiljakkoin huomasin toisenkin seikan", aloitti taas Atos. "Pistoolilla
ampuessasi sinä pidit käsivarttasi liiaksi suorassa. Se jännitys
tärvelee osumisen varmuuden. Kahdestatoista laukauksesta menikin kolme
ohi maalin."
"Jonka te sitävastoin kaksitoista kertaa tapasitte", vastasi Raoul
hymyillen.
"Niin, syystä että minä koukistin kyynärtaivetta ja siten tuin kättä
kyynäspäällä. Ymmärrätkö, mitä tahdon sanoa, Raoul?"
"Kyllä, monsieur. Olen sittemmin ampunut yksikseni, sitä neuvoa
noudattaen, ja onnistunut täydellisesti."
"Johtuu mieleeni", pitkitti Atos, "että sinä miekkaillessasi ahdistat
vastustajaasi liian raskaasti. Tiedän hyvin, että se vika kuuluu sinun
ikäkauteesi, mutta ruumiin liike vie tuimasti hyökkäillessä aina miekan
syrjään keskisuunnasta, ja jos olisit tekemisissä kylmäverisen
vastustajan kanssa, niin hän pysähdyttäisi sinut ensimmäisellä
askeleellasi ihan yksinkertaisella irtautumisella tai suoralla
survaisullakin."
"Niin, monsieur, kuten te olette tehnyt usein; mutta kaikilla ei ole
teidän taitavuuttanne ja miehuuttanne."
"Kuinka raikkaana puhalteleekaan tuuli!" jatkoi Atos; "se on muistona
talvesta. Sivumennen sanoen, jos joudut tuleen, -- ja niinhän käy,
sillä sinut on suositeltu nuorelle kenraalille, joka pitää paljosta
ruudinsavusta -- niin muista tarkoin, että sinä et milloinkaan
ensimmäisenä ammu yksityisessä kahakassa, jollaisia usein sattuu,
etenkin meille ratsumiehille. Ensimmäisenä ampuva osaa harvoin,
mieheensä, sillä hän laukaisee pistoolinsa siinä pelossa, että hän
sitten jää turvattomaksi aseellista vastaan; ja hänen ampuessaan
kohotuta sinä hevosesi takajaloilleen -- se temppu on pari kolme kertaa
pelastanut henkeni."
"Kyllä käytän sitä, vaikkapa vain kiitollisuudesta."
"Kas", virkahti Atos, "eikö tuolla otetakin kiinni salametsästäjiä?
Niin, totisesti!... Ja muuan tärkeä seikka, Raoul; jos haavoitut
taistelussa, jos putoat hevosen selästä ja olet vielä vähänkin
voimissasi, niin yritä päästä syrjään suunnasta, johon rykmenttisi on
ollut etenemässä, sillä muutoin voi helposti tapahtua, että kun se
kääntyy takaisin, tallataan sinut hevosten kavioihin. Joka tapauksessa,
jos saat vamman, kirjoita heti minulle tai anna jonkun muun kirjoittaa;
me ymmärrämme haavoja, me vanhat", lisäsi Atos hymyillen.
"Kiitos, monsieur!" vastasi nuorukainen liikuttuneena.
"Kas, nyt olemmekin Saint-Denisissä!" jupisi Atos.
He saapuivatkin juuri tälle kahden vahtisotilaan vartioimalle
kaupunginportille. Toinen sotilas huomautti toiselle:
"Tuossa menee taas nuori aatelismies, joka näkyy lähtevän armeijaan."
Atos kääntyi katsomaan; kaikki, jotka välillisestikään ottivat
huomatakseen Raoulia, herättivät hänen harrastustaan.
"Mistä sen näette?" hän kysyi.
"Hänen ryhdistään, monsieur", vastasi vahtisotilas. "Hänellä muuten on
se ikäkin. Hän on toinen tänään."
"Onko jo nyt aamulla tästä kulkenut minunlaiseni nuori mies?" kysyi
Raoul.
"On, totta tosiaan, ylhäisen näköinen ja erinomaisissa tamineissa;
näytti olevan hyvää sukuperää."
"Minä saan siis matkakumppanin, monsieur", huomautti Raoul
pitkittäessään kulkuansa; "mutta voi, hän ei voi saada minua unohtamaan
sitä, jonka menetän!"
"En luule saavuttavasi häntä, Raoul, sillä minulla on hiukan sanottavaa
sinulle täällä, ja se kenties sentään viivyttää sinua niin kauan, että
se aatelismies saa liiaksi etumatkaa."
"Kuten suvaitsette, monsieur."
Siten puhellen ratsastivat he pitkin katuja, jotka juhlapäivän johdosta
olivat väkeä täynnä, ja he saapuivat nyt vanhan kirkon edustalle, jossa
pidettiin aamumessua.
"Laskeutukaamme tässä ratsailta, Raoul", sanoi Atos. "Pitele sinä,
Olivain, hevosiamme ja anna minulle miekka."
Atos otti käteensä miekan, jonka lakeija hänelle ojensi ja molemmat
herrasmiehet astuivat kirkkoon.
Atos tarjosi Raoulille vihkivettä. Eräillä isänsydämillä on jossakin
määrin samaa huomaavaisuutta kuin rakastajalla lemmittyänsä kohtaan.
Nuori mies kosketti Atoksen kättä, kumarsi ja teki ristinmerkin. Atos
virkkoi muutamia sanoja eräälle kirkonvartijalle, joka sitten kumarsi
ja astui eteenpäin hautakuoria kohti.
"Tule, Raoul", sanoi Atos, "seuratkaamme tätä miestä."
Kirkonvartija avasi kuninkaallisten hautojen ristikkoportin ja pysähtyi
ylimmälle porrasaskelmalle, Atoksen ja Raoulin mennessä alas. Pimeitä
hautaportaita valaisi hopealamppu, joka paloi viimeisen askelman
kohdalla, ja lampun alle oli asetettu tammitelineelle kirstu verhottuna
leveään, sinipunervaan, kultaisilla liljoilla kukitetusta sametista
ommeltuun paarivaatteeseen.
Nuorukaista oli oman sydämensä murhe ja kirkon kunnioitusta herättävä
majesteetillisuus valmistanut tähän kohtaukseen. Hän laskeutui
verkkaisin ja juhlallisin askelin ja seisahtui suorana ja paljastetuin
päin viimeksi kuolleen kuninkaan maallisten jäännösten eteen; vainaja
ei ollut yhtyvä esi-isiinsä ennen kuin hänen seuraajansa oli asettunut
hänen paikalleen, ja kirstu näytti olevan sijoitettu siihen sanomaan
inhimilliselle ylpeydelle, joka niin helposti paisuu valtaistuimella:
"Maallinen tomu, minä odotan sinua!" Syntyi tovin äänettömyys.
Atos kohotti sitten kätensä ja osoitti ruumisarkkua.
"Tässä tilapäisessä haudassa", hän haastoi, "on nyt heikko mies ilman
suuruutta; mutta hänen hallituksensa oli kuitenkin täynnä mitä
tärkeimpiä tapauksia, ja se johtui siitä, että tämän kuninkaan
ympäristössä valvoi toisen miehen henki, niinkuin tämä lamppu valvoo
ruumiskirstun ääressä ja valaisee sitä. Tuo toinen oli todellinen
kuningas, Raoul; ensiksimainittu oli pelkkä haamu, johon hän puhalsi
sielunsa. Sellainen voima kuitenkin on meidän keskuudessamme
yksivakaisella majesteetilla, että tuolle miehelle ei edes suotu
kunniaa saada hautaansa sen jalkoihin, jonka mainetta ikuistaakseen hän
oli uhrannut elämäänsä; sillä ota huomioosi, Raoul, että jos tuo mies
tekikin tämän kuninkaan vähäiseksi, teki hän sitävastoin kuninkuuden
suureksi, ja Louvre-palatsi sisältää kaksi eri suuretta: kuninkaan,
joka kuolee, ja kuninkuuden, joka ei kuole. Se hallitus on lopussa,
Raoul; tuo hirmuinen ministeri, jota hänen herransakin niin suuresti
pelkäsi ja vihasi, painui hautaan, vetäen mukanansa kuninkaan, jonka
hän ei tahtonut sallia elää yksinään, luultavasti pelosta, että tämä
repisi alas hänen työnsä, sillä kuningas rakentaa ainoastaan silloin
kun hänellä on apunaan joko Jumala tai Jumalan henki. Siihen aikaan
katsoivat kuitenkin kaikki kardinaalin kuolemaa vapautukseksi, ja minä
itsekin -- niin sokeita ovat aikalaiset -- vastustin toisinaan tuon
suuren miehen aikeita, joka piteli Ranskaa kädessään ja sen
ummistamisella tai avaamisella mielinmäärin tukahdutti tai tuuletti
sitä. Että hän kauhistavassa vihassaan ei musertanut minua ja
ystäviäni, se tapahtui luultavasti minun voidakseni tänään sanoa
sinulle, Raoul; opi aina pitämään erillään kuningas ja kuninkuus;
kuningas on vain ihminen, mutta kuninkuus on Jumalan henki. Kun olet
kahden vaiheilla, kumpaista sinun tulee palvella, niin syrjäytä
ulkonainen aineellisuus näkymättömän periaatteen tieltä, sillä tämä on
kaikkena. Jumala on vain tahtonut saattaa tämän periaatteen paremmin
havainnolliseksi, kun on ruumiillistuttanut sen ihmiseen. Raoul, olen
näkevinäni tulevaisuutesi ikäänkuin pilven läpi. Minä luulen, että se
tulee parempi kuin meidän. Päin vastoin kuin me, joilla oli ministeri
ilman kuningasta, saat sinä ministerittömän kuninkaan. Voit siis
palvella, rakastaa ja kunnioittaa kuningasta. Jos tämä kuningas on
hirmuhallitsija, sillä kaikkivaltiudella on pyörrytyksensä, joka usein
harhaannuttaa sen hirmuhallitukseen, niin palvele, rakasta ja kunnioita
kuninkuutta, siis virheetöntä asiaa, toisin sanoen Jumalan henkeä maan
päällä, sitä taivaallista kipinää, joka tekee tomumajasta niin
majesteetillisen ja pyhän, että me muut korkeasukuiset ylimykset olemme
yhtä vähäpätöisiä sen ruumiin edessä, joka makaa näiden portaitten
viimeisen askelman vieressä, kuin tämä ruumis itse on iankaikkisen
olennon valtaistuimen juurella."
"Tahdon palvoa Jumalaa, monsieur", vakuutti Raoul, "ja kunnioittaa
kuninkuutta, palvella kuningasta ja pyrkiä, jos kuolen, heittämään
henkeni kuninkaan, kuninkuuden tai Jumalan tähden. Olenko ymmärtänyt
teitä oikein?"
Atos hymyili.
"Sinulla on jalo mielenlaatu", hän sanoi; "tuosta saat miekkasi."
Raoul vaipui toisen polvensa varaan.
"Sitä kantoi isäni, kunnon aatelismies. Minä kannoin sitä vuorostani ja
usein kunniakkaasti kun kahva oli kädessäni ja huotra kupeellani. Jos
käsivartesi on vielä liian heikko käyttelemään tätä säilää, niin sen
parempi, Raoul; sinulla on silloin sitä enemmän aikaa oppia
pysyttelemään paljastamatta sitä varemmin kuin on tarvis."
"Monsieur", vastasi Raoul vastaanottaen kreivin kädestä kalvan, "minun
on kiitettävä teitä kaikesta; tämä miekka on kuitenkin kallein lahja,
mitä olette minulle antanut. Minä vannon kantavani sitä kiitollisena."
Hän kohotti kahvan huulilleen ja suuteli sitä kunnioittavasti.
"Hyvä on", sanoi Atos. "Nouse nyt, varakreivi, ja syleilkäämme
toisiamme."
Raoul kohosi seisaalle ja heittäysi sydämellisesti Atoksen syliin.
"Hyvästi!" mutisi kreivi, joka tunsi sydämensä heltyvän, "hyvästi, ja
ajattele joskus minua."
"Oi, ikuisesti, ikuisesti!" huudahti nuori mies. "Sen vannon, monsieur,
ja jos minulle tapahtuu joku onnettomuus, jää teidän nimenne
viimeiseksi lausumakseni, teidän muistonne ajatusteni viimeiseksi."
Liikutustaan salatakseen nousi Atos joutuisasti ylös portaita, antoi
kirkonvartijalle kultarahan, kumarsi alttarille ja harppaili pitkin
askelin kirkon asehuoneeseen, jonka ulkopuolella Olivain odotteli
hevosineen.
"Olivain", sanoi Atos viitaten Raoulin hankkilukseen, "tiukenna tuota,
sillä miekka riippuu liian matalalla. Noin. Nyt saatat herra
varakreiviä, kunnes Grimaud saapuu, jolloin sinä jätät hänet.
Ymmärräthän, Raoul? Grimaud on vanha palvelija, peräti miehuullinen ja
älykäs; hän tulee varsinaiseksi saattolaiseksesi."
"Kyllä, monsieur", vastasi Raoul.
"Ratsaille siis, jotta saan nähdä sinut taipaleellasi!"
Raoul totteli.
"Hyvästi, Raoul!" sanoi kreivi; "hyvästi, rakas lapsonen!"
"Hyvästi, monsieur!" sanoi Raoul; "hyvästi, hartaasti rakastettu
hyväntekijäni!"
Atos teki merkin kädellään, sillä hän ei uskaltanut puhua. Raoul
poistui avopäin.
Atos seisoi liikkumattomana ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän
katosi kadunkulman taakse. Silloin heitti kreivi ohjakset eräälle
talonpojalle, astui vitkaan ylös portaita, lähti takaisin kirkkoon,
polvistui sen pimeimpään soppeen ja rukoili.