Rue des Tournellesin varrella oli talo, jonka tunsivat kaikki Pariisin
kantotuolimiehet ja lakeijat, ja silti ei talo kuulunet kellekään
ylhäiselle herralle tai rahamiehelle. Siellä ei aterioittu, ei koskaan
pelattu, tuskin tanssittiinkaan.
Kuitenkin se oli kaunosielujen kohtauspaikka; siellä kävi koko Pariisin
hienosto.
Siinä talossa asui pikku Scarron.
Sukkelan abbén luona naurettiin niin sydämellisesti, siellä kertoiltiin
alituiseen uutisia, jotka niin nopeasti tulkittiin, seulottiin ja
muovattiin joko kertomuksiksi tai epigrammeiksi, että jokainen tahtoi
mielellään viettää tunnin pikku Scarronin luona, kuulla mitä hän sanoi
ja muille kertoa hänen sanelmiansa. Monien teki mieli saada lausua omia
lisiä, ja jos he pystyivät sukkeliin huomautuksiin, olivat he aina
tervetulleita.
Pikku abbé Scarronilla oli abbén arvonimi ainoastaan syystä että
hänellä oli apottikunta, vaikka hän ei suinkaan kuulunut hengelliseen
säätyyn. Hän oli ennen ollut hilpeimpiä kuoripappeja Le Mansin
kaupungissa, missä hänellä oli asuntonsa. Eräänä päivänä
karnevaaliviikolla hän tahtoi erinomaisella tavalla huvittaa sitä hyvää
kaupunkia, jonka sieluna hän oli. Senvuoksi hän antoi palvelijansa
voidella hänet hunajalla ja ratkoa auki untuvapatjan, jonka sisällössä
hän kieritteli, joten hänestä sukeusi mitä hullunkurisin höyhenikäs
olento. Tässä merkillisessä asussa alkoi hän tehdä vieraskäyntejä
ystäviensä ja ystävättäriensä luona. Häntä seurattiin aluksi
ällistellen, mutta piankin vihellellen; sitten yltyi katurahvas
sättimään häntä, lapset viskelivät häntä kivillä, ja lopulta oli hänen
pakko turvautua pakoon, väistääkseen esineitä, joilla häntä
pommitettiin. Pakolaista ajoi takaa koko yleisö; ahdistettuna ja joka
taholta saarrettuna ei hänellä ollut muuta suoriutumisen keinoa kuin
heittäytyä virtaan. Hän ui kuin kala, mutta vesi oli jääkylmää. Scarron
oli hiestynyt, vilu puistatteli häntä, ja ehdittyään toiselle rannalle
rampautui hän täydellisesti.
Kaikilla tunnetuilla keinoilla yritettiin hänelle toimittaa takaisin
raajojensa käyttökykyä, mutta hän kärsi niin suuria tuskia kokeilusta,
että torjui luotansa kaikki lääkärit ja vakuutti pitävänsä sairauttaan
paljoa parempana. Sitten hän palasi Pariisiin, missä hänen maineensa
neromiehenä oli jo saanut hyvän pohjan. Siellä hän valmistutti
itselleen oman keksintönsä mukaisen kantotuolin, ja kun hän eräänä
päivänä kävi tässä kantotuolissa vieraisilla Itävallan Annan luona,
kysyi kuningatar hänen nerokkuudestaan ihastuneena, eikö hän halunnut
itselleen mitään arvonimeä.
"Kyllä, teidän majesteettinne, on eräs arvonimi, jota minä suuresti
haluaisin itselleni", vastasi Scarron.
"Mikä siis?" kysyi Itävallan Anna.
"Teidän majesteettinne potilaan arvo", vastasi abbé.
Scarron nimitettiin nyt _kuningattaren potilaaksi_, viidentoistasadan
livren eläkkeellä.
Tästä hetkestä alkaen vietti Scarron, jonka ei enää tarvinnut olla
huolissaan tulevaisuudesta, hauskaa elämää ja pani menemään jokainoan
soun.
Eräänä päivänä antoi kuitenkin muuan kardinaalin lähetti ymmärtää, että
hänen ei sopisi ottaa vastaan koadjutoria.
"Miksei?" kysyi Scarron; "eikö hän ole hyvää syntyperää?"
"Onhan toki!"
"Herttainen mies?"
"Vääjäämättömästi."
"Sukkela?"
"Valitettavasti liiaksikin sukkela."
"No niin", vastasi Scarron, "miksi siis tahdotte, että minä lakkaisin
vastaanottamasta sellaista miestä?"
"Koska hän ajattelee pahoin."
"Niinkö? Ja kenestä?"
"Kardinaalista."
"Kuinka!" ihmetteli Scarron; "otanhan vastaan yhäti herra Gilles
Despreauxin, joka ajattelee pahaa minusta, ja te tahdotte, että minä
kieltäytyisin hyväksymästä luokseni koadjutoria, syystä että hän
ajattelee pahaa toisesta? Mahdotonta!"
Keskustelu pysähtyi siihen, ja vastustushalusta näki Scarron
tästälähtien vielä entistään useammin luonansa herra de Gondyn.
Sen päivän aamuna, johon olemme nyt ehtineet ja joka oli tavallinen
maksupäivä Scarronin eläkkeen neljännekselle, oli hän tavallisuuden
mukaan lähettänyt palvelijansa eläkekassaan nostamaan neljännestänsä
kuitilla; mutta miehelle oli vastattu:
"Valtiolla ei ole enää rahoja herra abbé Scarronille."
Kun palvelija toi tämän vastauksen Scarronille, oli saapuvilla
Longuevillen herttua ja tarjoutui heti antamaan hänelle kaksinverroin
sen eläkkeen, jonka Mazarin oli häneltä lakkauttanut; mutta ovela
luuvaloinen varoi vastaanottamasta sitä lahjaa. Hän toimitti niin, että
koko kaupunki jo kello neljältä iltapäivällä tiesi kardinaalin kiellon.
Oli juuri torstai, abbén tavallinen vastaanottopäivä; sinne tulvittiin
joukolla, ja koko kaupungissa soimattiin ministerin toimenpidettä mitä
katkerimmin.
Atos tapasi Saint-Honoré-kadulla kaksi aatelismiestä, joita hän ei
tuntenut; he kulkivat ratsain, kuten hänkin, lakeijan saattamina, kuten
hänkin, ja samaan suuntaan kuin hän. Toinen heistä kohotti hattuansa ja
sanoi hänelle:
"Ajatelkaahan, monsieur, tuo kitupiikki Mazarin on lakkauttanut
Scarron-paralta eläkkeen!"
"Menee tosiaan liian pitkälle", vastasi Atos tervehtien molempia
ratsumiehiä.
"Huomaan teidät kunnialliseksi mieheksi, monsieur", virkkoi sama
herrasmies, joka oli äsken puhutellut Atosta; "tuo Mazarin on
tosiaankin maan vitsaus."
"Voi, monsieur", vastasi Atos, "sanokaapas muuta!" Ja he erosivat monin
kohteliaisuuksin.
"Sopiikin oivallisesti, että päätimme lähteä sinne tänä iltana",
virkkoi Atos varakreiville; "saamme silloin lausua myötätuntomme
miesparalle."
"Mutta kuka onkaan tuo Scarron, joka saa koko Pariisin kuohuksiin?"
kysyi Raoul. "Joku epäsuosioon joutunut ministerikö?"
"Ka, hyväinen aika, varakreiviseni, eihän toki", vastasi Atos nauraen.
"Hän on aivan yksinkertaisesti pikku aatelismies, jonka suuri nero on
tullut vihoittaneeksi kardinaalia, syystä että hän on sepittänyt
joitakuita säkeitä ministeriä vastaan."
"Sepittävätkö aatelismiehetkin runoja?" kysyi Raoul
teeskentelemättömästi; "minä luulin sitä alentavaksi."
"Niin se onkin", vastasi Atos nauraen, "kun kirjoittaa huonoja runoja;
mutta jos sepittää hyviä, niin siitä on kunniaa, kuten herra de Rotrou
on tullut maineeseen. Kuitenkin", jatkoi Atos neuvovaan tapaan, "luulen
yleensä, että on paras olla puuttumatta sellaisiin hommiin."
"Ja tuo herra Scarron on siis runoilija?" kysyi Raoul.
"Niin, ja nyt olet valmisteltu, varakreivi; ole huolellinen
käyttäytymisessäsi, niin kauan kun viivyt hänen luonansa; puhu
ainoastaan liikkein, tai vielä parempi on, jos tyydyt vain
kuuntelemaan."
"Kyllä, monsieur", vastasi Raoul.
"Saat nähdä minun puhelevan paljon erään aatelisen ystäväni kanssa,
abbé d'Herblayn, josta olet usein kuullut minun puhuvan."
"Kyllä muistan, monsieur."
"Lähesty meitä toisinaan, ikäänkuin haluaisit haastaa kanssamme, mutta
älä puhu äläkä kuuntelekaan. Tämä pikku juoni vapauttaa meidät
tungettelijoista."
"Hyvä on, monsieur; tottelen teitä tarkoin."
Atos meni nyt tekemään kaksi vieraskäyntiä kaupungille. Kello
seitsemältä he lähtivät Rue des Tournellesille. Katu oli
kantotuolimiesten, hevosten ja lakeijain sulkema. Atos raivasi
itselleen tietä ja astui taloon nuoren miehen saattamana. Ensimmäinen
hänen näkyviinsä osunut henkilö oli Aramis, joka oli asettunut ihan
lähelle tilavaa nojatuolia. Tässä liikahteli pieni, jokseenkin nuori
ihmisolento kirjailtuun silkkipeitteeseen verhottuna. Hän näytti hyvin
leikkisältä, mutta kalpeni tuolloin tällöin, vaikka hänen silmänsä
silloinkin ilmaisivat eloisuutta, nerokkuutta ja herttaisuutta. Siinä
oli abbé Scarron, aina nauravana, sukkeluuksia laskettelevana ja
kohteliaana, aina kärsien taudistaan ja hosuen itseänsä pikku kepillä.
Tällaisen vierivän teltan ympärillä tunkeili joukko herrasmiehiä ja
vallasnaisia. Huone oli hyvin siisti ja mukavasti kalustettu. Isojen
ikkunain edessä oli uhkeat kukkakuteisesta silkistä tehdyt uutimet,
joiden heleät värit olivat nyt hiukan haalistuneet; seinäverhot olivat
yksinkertaiset, mutta aistikkaat. Kaksi hyvin säädyllistä ja
harjaantunutta lakeijaa piti huolta tarjoilusta mitä parhaiten.
Atoksen havaitessaan tuli Aramis häntä vastaan, tarttui hänen käteensä
ja esitteli hänet Scarronille, joka osoitti uutta vierastaan kohtaan
yhtä suurta arvonantoa kuin suopeutta ja lausui kohteliaan sukkeluuden
varakreiville. Raoul seisoi aivan ymmällä, sillä hän ei ollut
odottanut näkevänsä niin suurta arvokkuutta sukkelassa ja nerokkaassa
miehessä. Hän tervehti kuitenkin soreasti. Atos sai sitten kuulla
kohteliaisuuksia muutamilta herrasmiehiltä, joille Aramis hänet
esitteli; vähitellen kuoleutui seurueessa hänen tulonsa aiheuttama
pikku liikehtiminen, ja keskustelu kävi yleiseksi.
Neljän tai viiden minuutin kuluttua, jollaikaa Raoul toipuen sai
yleissilmäyksen seurueesta, avautui ovi, ja lakeija ilmoitti
mademoiselle Pauletin.
Atos kosketti kädellään varakreiviä olkapäähän.
"Katsele tuota naista, Raoul", hän sanoi, "sillä hän on historiallinen
henkilö; hänen luokseen oli kuningas Henrik neljäs menossa, kun hänet
murhattiin."
Raoul hätkähti; joka hetki siirrettiin näiden päivien mittaan sivulle
joku verho, joka salli hänen nähdä jonkun ikuistavan ilmiön. Tämä vielä
nuori ja kaunis nainen, joka nyt astui huoneeseen, oli siis tuntenut
Henrik IV:n ja puhellut hänen kanssaan.
Kaikki tunkeutuivat vastatulleen ympärille, sillä hän johteli vielä
tuntuvasti seuraelämää. Hän oli pitkä, varreltaan solakka ja joustava;
hänen tavattoman tuuheat kullankeltaiset hiuksensa olivat aivan
Rafaelin kuosia ja samanlaisia kuin Tizianin kaikkien Magdalenain. Tuo
kullankeltainen väri tai kenties myöskin se kuninkaallisuus, jolla hän
oli kohonnut muiden naisten yli, oli tuottanut hänelle Leijonattaren
lisänimen.
Nykyajan kauniitten naisten, jotka tavoittelevat tätä muodikasta
nimitystä, tulee siis tietää, että se ei ole tullut Englannista, kuten
he kenties otaksuvat, vaan heidän kauniista ja henkevästä
heimottarestaan, neiti Pauletista.
Hän astui suoraan Scarronin luo keskellä sorinaa, joka nousi kaikkialta
hänen saapuessaan.
"No, hyvä abbé", hän virkkoi levollisella äänellään, "te olette siis
nyt köyhä? Saimme tietää sen tänään iltapäivällä madame de
Rambouilletin luona. Herra de Grasse sen meille kertoi."
"Niin, mutta valtio on nyt rikas", vastasi Scarron; "tulee uhrautua
isänmaan hyväksi."
"Kardinaali voi nyt ostaa viidentoistasadan livren arvosta enemmän
hiusvoiteita ja hajuvesiä", huomautti muuan frondelainen, jonka Atos
tunsi Saint-Honoré-kadulla kohtaamaksensa aatelismieheksi.
"Mutta mitä sanoo Runotar", puuttui puheeseen Aramis hunajaisella
äänellään, "Runotar, joka tarvitsee kultaista keskulaisuutta? Sillä,
nähkääs:
"Si Virqilio puer aut tolerabile desit
hospitium, caderent omnes a crinibus hydri."
"Kas", vastasi Scarron ojentaessaan neiti Pauletille kätensä, "jos
minulla ei olekaan hydraani jäljellä, niin on minulla ainakin
leijonattareni."
Kaikki Scarronin sanelmat tuntuivat tänä iltana erinomaisen
onnistuneilta. Se on vainotun etuoikeutena. Herra Ménage hypähteli
ihastuksesta.
Neiti Paulet meni tavalliselle paikalleen, mutta ennen kuin istuutui
loi hän suuruutensa korkeudesta majesteetillisen katseen koko
seurueeseen, ja hänen silmänsä kiintyivät Raouliin.
Atos hymyili.
"Sinut on huomannut mademoiselle Paulet; mene tervehtimään häntä.
Esiinny sellaisena kuin olet, rehtinä maalaisjunkkarina, mutta älä
huoli puhua hänelle Henrik neljännestä."
Punehtuen lähestyi varakreivi Leijonatarta ja oli pian sekautunut
niiden herrasmiesten parveen, jotka ympäröitsivät hänen istuintansa.
Oli jo kaksi eri ryhmää, toinen saartamassa herra Ménagea ja toinen
neiti Pauletin ympärillä; Scarron siirtyi toisesta toiseen, vierittäen
nojatuoliansa vieraiden välitse yhtä taitavasti kuin harjaantunut
luotsi ohjaa laivaa karisessa väylässä.
"Milloin puhelemme?" kysyi Atos Aramiilta.
"Tuokion kuluttua", vastasi jälkimmäinen. "Täällä ei ole vielä kylliksi
väkeä; meitä voitaisiin pitää silmällä."
Samassa avautui ovi, ja lakeija ilmoitti herra koadjutorin. Tämä nimi
sai kaikki kääntymään ovelle, sillä se alkoi jo käydä hyvin
kuuluisaksi.
Atos teki kuten muutkin. Hänelle oli abbé de Gondy tunnettu vain
nimeltä. Hän näki nyt pienen, tummapintaisen, rujovartisen ja
likinäköisen olennon astuvan sisälle, kädet kömpelöinä kaikkeen muuhun
paitsi pitelemään miekkaa ja pistoolia. Tulija töytäisi heti pöytää
vasten, jonka hän oli vähällä kaataa. Kaikesta tästä huolimatta oli
hänen kasvoissaan jotakin ylvästä ja ylpeätä.
Scarron kääntyi vastatulleeseen ja lähestyi häntä nyt nojatuolissaan;
neiti Paulet tervehti kädellä paikaltaan.
"No", virkkoi koadjutori, nähtyään Scarronin vasta kun tämä oli tullut
ihan likelle, "olette siis joutunut epäsuosioon, hyvä abbé!"
Tämä oli päivän tunnuslauselmana; näitä sanoja oli illan kuluessa
hoettu hyvinkin sataan kertaan, ja Scarron oli jo tekaissut sadannen
sukkeluutensa samasta aiheesta; sentähden olikin hän nyt jäämäisillään
vastaamattomaksi, mutta epätoivoinen ponnistus pelasti hänet.
"Herra kardinaali Mazarin on suvainnut muistaa minua", hän sanoi.
"Verratonta!" kehaisi herra Ménage.
"Mutta miten aiotte menetellä elääksenne?" pitkitti koadjutori. "Jos
tulonne vähenevät, on minun pakko nimityttää teidät kanungiksi
Notre-Dameen."
"Ei, ei", epäsi Scarron, "silloin toimittaisin teidät liian karsaasti
katselluksi."
"Siinä tapauksessa teillä on varoja, joita me emme tunne."
"Minä lainaan kuningattarelta."
"Mutta hänen majesteettinsa ei itse omista mitään", huomautti Aramis;
"häntähän sitoo yhteinen omistusoikeus."
Koadjutori kääntyi hymyilemään Aramiille, sormellaan tehden hänelle
ystävällisen merkin.
"Suokaa anteeksi, hyvä abbé", hän virkkoi tälle, "te olette jäljissä
ajastanne, ja minun täytyy antaa teille lahja."
"Mikä sitten?" kysyi Aramis.
"Hattunauha."
Kaikki kääntyivät nyt koadjutoriin, joka otti taskustaan omituisen
näköisen silkkinauhan.
"Kah", sanoi Scarron, "sehän on _fronde_ (linko)!"
"Niinpä kyllä", vastasi koadjutori; "nyt tehdään kaikki frondelaista.
Mademoiselle Paulet, teille on minulla frondeviuhka. Teille, d'Herblay,
tarjoan hansikkaantekijäni, joka valmistaa frondelaissormikkaita; ja
teille, Scarron, suositan leipuriani, joka myöntää rajattoman luoton,
-- hän leipoo kerrassaan oivallisia frondeleipiä."
Aramis otti nauhan ja solmi sen hattunsa ympäri. Silloin avautui ovi,
ja lakeija huusi kaikuvasti: "Rouva herttuatar de Chevreuse!"
Nimi Chevreuse sai kaikki nousemaan seisaalle. Scarron ohjasi
nojatuoliansa nopeasti ovelle päin. Raoul punehtui. Atos viittasi
Aramiille, joka vetäysi ikkunakomeron kätköön.
Niiden kunnioittavien kohteliaisuudenosoitusten aikana, joilla hänen
tuloansa tervehdittiin, etsi herttuatar silminnähtävästi jotakuta tai
jotakin. Vihdoin hän havaitsi Raoulin, ja hänen silmänsä säihkyivät;
hän näki Atoksen ja kävi miettiväksi; hän näki Aramiin ikkunakomerossa
ja teki viuhkansa takana huomaamattoman liikkeen kummastuksissaan.
"Sivumennen sanoen", virkkoi hän ikäänkuin häivyttääkseen ajatuksia,
jotka vastoin tahtoa risteilivät hänen mielessään, "miten jaksaa
Voiture-parka? Tiedättekö sitä, Scarron?"
"Mitä! Onko herra Voiture sairaana?" kysyi se herrasmies, joka oli
Saint-Honoré-kadulla puhutellut Atosta; "mikä hänellä nyt taas on?"
"Hän pelasi, mutta unohti antaa lakeijansa noutaa toisia
liinavaatteita, joten hän vilustuikin ja makaa nyt kuolemaisillaan",
kertoi koadjutori.
"Missä sitten?"
"Voi, hyväinen aika, minun luonani! Seikka oli sellainen, että
Voiture-parka oli tehnyt pyhän lupauksen olla pelaamatta. Mutta kolmea
päivää pitempään ei hän voinut kestää lakkoaan; hän lähti silloin
arkkipiispan talolle, jotta minä vapauttaisin hänet lupauksestaan.
Kovaksi onneksi oli minulla juuri sillä hetkellä eräässä sisähuoneessa
neuvoteltavaa hyvin tärkeistä asioista kelpo parlamenttineuvos
Brousselin kanssa. Sillävälin näkee Voiture markiisi de Luynesin
istumassa pöydän ääressä, odotellen pelikumppania. Markiisi huutaa
hänet luokseen ja pyytää häntä istuutumaan pöytään. Voiture vastaa,
että hän ei voi pelata, ennen kuin minä olen päästänyt hänet valastaan.
Luynes lupaa hänelle vapautuksen minun nimessäni ja ottaa synnin
vastuulleen; Voiture istuutuu pöydän ääreen ja menettää nelisensataa
écu'ta, hän vilustuu lähtiessään ulos ja pannaan makuulle, ollakseen
enää siitä nousematta."
"Onko hän niin pahasti sairaana, kunnon Voiture?" kysyi Aramis
puolittain kätkeytyneenä ikkunaverhon taakse.
"Voi, on vainkin", vastasi herra Ménage; "hän on kovin sairaana, ja
suuri mies kenties menee pois meiltä, _deseret orbem_".
"Joutavia!" tokaisi neiti Paulet katkerasti; "hänkö kuolisi! Ei, sitä
hän kyllä varoo. Hän on sulttaanittarien ympäröimä kuin turkkilainen.
Madame de Saintot kiirehti toimittamaan hänelle lihalientä, La Renaudot
lämmittää hänen hurstejansa, ja itse ystävättäremmekin, markiisitar de
Rambouillet, taitaa jo lähettää hänelle kauramehua."
"Te ette pidä hänestä, hyvä Partheine", huomautti Scarron nauraen.
"Voi, teette minulle vääryyttä, rakas potilaani! Minä vihaan häntä niin
vähän, että auliisti luetuttaisin messuja hänen sielunsa rauhan
puolesta."
"Teitä ei suotta sanota Leijonattareksi", virkkoi madame de Chevreuse
paikaltaan; "te purette kovasti."
"Te kohtelette pahoin suurta runoilijaa, nähdäkseni, madame", rohkeni
Raoul virkkaa.
"Suurta runoilijaako! Kyllä kuuluu, hyvä varakreivi, että te tulette
maaseudulta, kuten minulle äsken sanoitte, ja että te ette ole koskaan
nähnyt häntä. Hänkö suuri runoilija! Hän täyttää tuskin viittä jalkaa
mitaltaan."
"Hyvä, hyvä!" sanoi muuan pitkä, kuivakiskoinen ja tummaverinen mies,
jolla oli uljaat viikset ja tavattoman iso säilä. "Oivallista, kaunis
Paulet! Saattaa nyt vihdoinkin olla aika asettaa pikku Voiture oikeaan
paikkaansa. Vakuutan avoimesti, että minä luulen olevani perehtynyt
runouteen, ja hänen runoutensa olen aina havainnut inhoittavaksi."
"Kuka on tuo kerskuri?" kysyi Raoul Atokselta.
"Herra de Scudéry."
"'Clélien' ja 'Suuren Kyroksen' tekijä?"
"Hän on kirjoittanut ne teokset yhdessä sisarensa kanssa, joka
parhaillaan puhuttelee tuota kaunista naista ihan lähellä herra
Scarronia."
Raoul kääntyi katsomaan ja näki tosiaan kaksi naista, jotka olivat
saapuneet vastikään. Toisella oli viehättävät, hennot ja suruiset
kasvonpiirteet, joita ympäröitsi kaunis tumma tukka, ja hänen
silmänsä vivahtelivat samettisesti kuin mitä kauneimmat orvokit
kultaisine pohjuksineen; toisella, joka näytti kaitsevan edellistä
suojeluksellaan, oli ynseät, kuivakiskoiset ja kellertävät kasvot,
oikean vanhan seuralaisnaisen tai ulkokultaisen teeskentelijän
ulkomuoto.
Raoul päätti olla poistumatta paikalta, ennen kuin oli puhutellut
samettisilmäistä nuorta kaunista tyttöä, joka jonkun omituisen
ajatusoikun johdosta johti hänen mieleensä kaikesta erinäköisyydestään
huolimatta hänen pikku Louise-poloisensa; tämä oli jäänyt sairaana La
Vallièren linnaan, ja oli nyt tässä uudessa maailmassa hetkiseksi
häipynyt hänen ajatuksistaan.
Sillävälin lähestyi Aramis koadjutoria, joka hymyillen kuiskasi hänelle
muutamia sanoja. Itsehillinnästään huolimatta ei Aramis kyennyt
pidättymään hätkähdyksestä.
"Naurakaa toki", sanoi hänelle herra de Retz, "meitä pidetään
silmällä."
Hän jätti nyt Aramiin, puhellakseen madame de Chevreusen kanssa, jonka
ympärille oli liittynyt iso piiri.
Aramis oli nauravinaan, johtaakseen harhaan muutamien uteliaitten
kuulijain huomion, ja havaitessaan nyt Atoksen vuorostaan asettuneen
ikkunakomeroon, missä hän oli itse seissyt tuokion, käveli hän hyvin
välinpitämättömästi tämän luokse, virkettyään joitakuita sanoja
oikealle ja vasemmalle.
Heti hänen tultuaan sinne aloittivat he keskustelun, jota monet eleet
säestivät.
Raoul lähestyi heitä nyt, kuten Atos oli pyytänyt.
"Herra abbé", sanoi Atos kovalla äänellä, "lausuilee minulle erästä
herra Voituren rondeauta, joka minusta tuntuu verrattomalta."
Raoul seisoi hetkisen heidän lähellään, mutta sekaantui sitten madame
de Chevreusea saartavaan ryhmään, jota neiti Paulet oli lähestynyt
toiselta puolelta ja neiti de Scudéry toiselta.
"Mutta minä", haastoi koadjutori, "otan vapauden olla kokonaan
yhtymättä herra de Scudéryn käsitykseen; olen päin vastoin
sitä mieltä, että herra Voiture on runoilija, mutta pelkästään
runoilija. Valtiollisia aatoksia hän on kerrassaan vailla."
"No niin?" kysyi Atos.
"Huomenna", vastasi Aramis pikaisesti.
"Mihin aikaan?"
"Kello kuusi."
"Missä?"
"Saint-Mandéssa."
"Kuka on sinulle sanonut?"
"Kreivi de Rochefort."
Joku lähestyi nyt.
"Entä viisaustieteellisiä aatoksia? Niitä juuri puuttuu
Voiture-paralta. Pidän herra koadjutorin puolta: hän on yksinomaan
runoilija."
"Niin, totta tosiaan, hän on runoilussaan verraton", arveli Ménage, "ja
jälkimaailma, joka varmasti ihailee häntä, saattaa moittia häntä
ainoastaan siitä, että hän käyttää säkeiden rakenteessa liian suurta
vapautta: hän on tietämättään kuolettanut runouden."
"Kuolettanut, se on ihan oikea sana", lisäsi de Scudéry.
"Mutta kuinka mestarillisia ovatkaan hänen kirjeensä!" kiitti madame de
Chevreuse.
"Niin, siinä suhteessa hän on täydellinen mestari", myönsi neiti de
Scudéry.
"Se on totta", vahvisti neiti Paulet, "mutta ainoastaan silloin kun hän
laskee leikkiä, sillä vakavammassa kirjesommittelussa hän on
viheliäinen, ja jollei hän lausu asioita aivan kömpelösti, täytyy
teidän myöntää, että hän ainakin lausuu ne hyvin huonosti."
"Mutta tunnustakaa kuitenkin, että hänen leikkisyyttään on aivan
mahdoton, tavoitella."
"Kyllähän", sanoi de Scudéry viiksiänsä kierrellen; "minusta vain
tuntuu, että hänen hullunkurisuutensa on hiukan väkinäistä ja hänen
pilansa kovin tuttavallista. Lukekaa esimerkiksi 'Karpin kirje
hauelle'."
"Sitäpaitsi", huomautti Ménage, "hän sai parhaat vaikutelmansa Hôtel de
Rambouilletista: lukekaa esimerkiksi 'Zelide ja Alcidalée."
"Minä puolestani", sanoi Aramis lähestyen piiriä ja kunnioittavasti
kumartaen madame de Chevreuselle, joka vastasi hänelle herttaisella
hymyllä, "minä puolestani pahoittelen, että hän on kovin vapaasti
kohdellut isoisia. Hän on usein teroittanut kynänsä prinsessaa vastaan,
marski d'Albretia, herra de Schombergia, niin, itse kuningatartakin
vastaan."
"Kuinka -- kuningatartakinko vastaan?" kysyi de Scudéry, ojentaen esiin
oikean jalkansa ikäänkuin puolustusasentoon; "hitto, sitä en tiennyt!
Ja miten on hän loukannut hänen majesteettiaan?"
"Eikö teille ole tunnettu hänen sepitelmänsä: 'Ma aattelin'?"
"Ei", vastasi madame de Chevreuse.
"Ei", vastasi neiti de Scudéry.
"Ei", vastasi neiti Paulet.
"Tosin luulenkin, että kuningatar on esittänyt sen aniharvoille
henkilöille, mutta minulla on se varmasta lähteestä."
"Ja te muistatte sen?"
"Luulen sen jääneen mieleeni."
"Antakaahan kuulla", pyysivät kaikki.
"Ensin on minun mainittava, missä tilaisuudessa kappale lausuttiin",
kertoi Aramis. "Herra Voiture ajoi kerran kuningattaren vaunuissa,
kun tämä oli lähtenyt hänen kanssaan kahden kesken liikkeelle
Fontainebleaun metsään. Voiture oli istuvinaan mietteissänsä, jotta
kuningatar kysyisi häneltä, mitä hän ajatteli. Se laskelma ei
osunutkaan harhaan.
"'Mitä ajattelettekaan, herra de Voiture?' kysyi hänen majesteettinsa.
"Voiture hymyili, oli miettivinään viisi sekuntia, jotta hänen
luultaisiin sepittävän tilapäisesti, ja vastasi:
"'On kohtalo -- ma aattelin --
aiheetta ollut vainoojanne,
mut viimein syystä kuitenkin
loistonne saitte, kunnianne;
ja sentään teille likeisempi
ol' aikaan vanhaan -- jatkoin heti --
niin, suoraan enhän lausuis:
lempi ... mut loppusointu siihen veti!'"
Scudéry, Ménage ja neiti Paulet kohauttivat olkapäitänsä.
"Malttakaahan", sanoi Aramis, "säkeistöjä on kolme."
"Sanokaa pikemmin kupletteja", virkkoi neiti de Scudéry, "jolloin se
korkeintaan voi saada laulelman nimen."
"'Ma aattelin: teit' Amor ain'
aseillaan auttaa tahtoi kovin,
nyt häädettynä piilee vain,
ei tähtäämään käy luokse hovin.
Ja mitä kostunkaan mä siitä,
ett' aattelen ma vierellänne,
kun pahoin kohtelette niitä,
jotk' ovat olleet ystävänne?'"
"Mitä viime säkeisiin tulee", huomautti madame de Chevreuse, "niin en
tiedä, soveltuvatko ne runouden sääntöihin, mutta minä pyydän saada
todistaa niiden todenperäisyyden, ja jos on tarpeellista, yhtyvät
minuun madame de Hautefort ja madame de Sennecey, herra de Beaufortista
puhumattakaan."
"Jatkakaa vain", sanoi Scarron, "se ei enää kuulu minuun; aamusta
saakka olen lakannut olemasta hänen potilaansa."
"Ja viimenen kupletti", sanoi neiti de Scudéry, "lausukaa viimeinen
kupletti."
"Se kuuluu näin", aloitti jälleen Aramis, "sen etuna on ainakin nimien
maininta, niin että on mahdoton erehtyä tarkoituksessa.
"'Ma aattelin, Marie: mik' ois,
nyt ollessanne tällä päällä,
tahtonne ratkaisu, jos vois
eteemme ilmestyä täällä Buckingham
elävänä yhä, ja kumpi suosionne saisi --
Vincentkö väistyis, isä pyhä,[18]
vai herttuako matkustaisi?'"
Tämä viimeinen säkeistö herätti yleistä Voituren hävyttömyyden
paheksumista.
"Mutta", virkkoi samettisilmäinen nuori tyttö puolikovaa, "minulla
puolestani on siksi huono maku, että havaitsen ne oivallisiksi, nuo
säkeet."
Samaa arveli myöskin Raoul, joka lähestyi Scarronia ja sanoi punastuen:
"Minä pyydän, herra Scarron, suokaa minulle kunnia saada tietää, kuka
on tuo nuori nainen, jonka mielipide asettuu koko loistavaa seuruetta
vastaan."
"Kas vain, nuori varakreivi", ilvehti Scarron, "luulenpa teidän
mielivän ehdottaa hänelle hyökkäys- ja puolustusliittoa."
Raoul punehtui taas.
"Myönnän kyllä", hän vastasi, "että pidän noita säkeitä varsin
kauniina."
"Sitä ne todella ovatkin", mukasi Scarron; "mutta hiljaa, runoilijain
kesken ei sellaista sanota."
"Mutta minulla", väitti Raoul, "ei ole kunniaa olla runoilija, ja kysyn
teiltä..."
"Kuka tuo nuori nainen on, aivan oikein. Hän on kaunis intiaanitar."
"Suokaa anteeksi, monsieur", pitkitti Raoul punastellen; "en tullut
siitä hullua hurskaammaksi. Voi, tulenhan maaseudulta!"
"Toisin sanoen ette paljoakaan ymmärrä siitä sanatulvasta, joka täällä
kumpuaa kaikista suista. Sen parempi, nuori herraseni, paljoa parempi!
Älkää yrittäkökään ymmärtää sitä; te vain haaskaisitte aikaanne, -- kun
sitten viimein tajuaisitte sen, ei toivottavasti enää puhutakaan siihen
tapaan."
"Suokaa minulle siis anteeksi, monsieur", pyyteli yhä Raoul, "ja
suvaitkaa sanoa minulle, kuka on se henkilö, jota te nimitätte
kauniiksi intiaanittareksi."
"Kyllä, kernaasti: hän on maailman viehättävimpiä naisia, mademoiselle
Françoise d'Aubigné".[19]
"Onko hän kuuluisan Agrippan sukua, kuningas Henrik neljännen ystävän?"
"Tyttärentytär. Hän on äskettäin tullut Martiniquelta, ja senvuoksi
sanon häntä kauniiksi intiaanittareksi."
Raoulin silmät suurenivat, ja hänen katseensa kohtasivat nuoren naisen
silmät; tämä hymyili.
Puheltiin yhä Voituresta.
"Monsieur", virkkoi neiti d'Aubigné, kääntyen hänkin Scarroniin
ikäänkuin ottaakseen osaa hänen keskusteluunsa nuoren varakreivin
kanssa, "ettekö te ihmettele Voiture-paran ystäviä! Kuulkaa, kuinka he
ylistellessään parjaavat häntä! Yksi ottaa häneltä terveen järjen,
toinen runoilulahjan, kolmas alkuperäisyyden, neljäs leikkisyyden,
viides itsenäisyyden, kuudes... Hyvä Jumala, mitä jättänevätkään he
hänelle jäljelle, mestarille, joksi mademoiselle Scudéry häntä sanoi!"
Scarron alkoi nauraa, Raoul samaten. Kaunis intiaanitar, itse
kummastuneena sanojensa tehosta, loi alas silmänsä ja omaksui jälleen
teeskentelemättömän sävynsä.
"Kuinka älykäs nainen!" virkahti Raoul.
Atos, joka yhäti seisoi ikkunakomerossa, katseli koko tätä näyttämöä
halveksivasti myhäillen.
"Kutsukaa tänne kreivi de la Fère", sanoi madame de Chevreuse
koadjutorille, "minulla on hänelle hiukan asiaa."
"Ja minun", esteli koadjutori, "täytyy välttää, että minun nähdään
puhelevan hänen kanssaan. Pidän hänestä hyvin paljon ja ihailen häntä,
sillä minä tunnen hänen entiset ritarilliset seikkailunsa, ainakin
muutamia niistä; mutta minä en tahdo tervehtiä häntä ennen kuin
ylihuomenna."
"Miksi juuri ylihuomenna?" kysyi madame de Chevreuse.
"Sen saatte tietää huomenillalla", vastasi koadjutori nauraen.
"Tosiaankin, hyvä Gondy", huomautti herttuatar, "te puhutte ihan kuin
Ilmestyskirja. Herra d'Herblay", hän lisäsi Aramiiseen kääntyen,
"tekisittekö vielä kerran minulle palveluksen tänä iltana?"
"Mielelläni, herttuatar", vastasi Aramis, "tänä iltana, huomenna, aina;
käskekää!"
"No niin, kutsukaahan tänne kreivi de la Fère; tahdon puhutella häntä."
Aramis astui Atoksen luo ja tuli takaisin hänen kanssaan.
"Herra kreivi", sanoi herttuatar ojentaen Atokselle kirjeen, "tässä on
se, mitä teille lupasin. Suojattinne saa hyvän vastaanoton."
"Madame", vastasi Atos, "hän on hyvin onnellinen, kun joutuu
kiitollisuuden velkaan teille."
"Siinä suhteessa ei ole mitään kadehdittavaa häneen verraten, sillä
minun on kiitettävä teitä hänen tuttavuudestaan", vastasi
veitikkamainen herttuatar, ja hänen hymynsä muistutti Aramista ja
Atosta Marie Michonista.
Niin sanoen nousi herttuatar ja käski vaununsa valmiiksi. Neiti Paulet
oli jo lähtenyt, ja neiti de Scudéry juuri teki lähtöä.
"Varakreivi", virkkoi Atos Raouliin kääntyen, "seuraa Chevreusen
herttuatarta, pyydä häntä sallimaan, että tarjoat hänelle käsivartesi,
ja kiitä häntä sitten siitä."
Kaunis intiaanitar lähestyi hyvästelemään Scarronia.
"Lähdettekö jo?" kysyi tämä.
"Olenhan viimeisiä, kuten näette. Jos saatte mitään tietoja herra
Voituresta, varsinkin hyviä, niin pyydän teitä ilmoittamaan minulle
huomenna."
"Ah, nyt kelpaa hänen jo kuolla", huomautti Scarron.
"Miksi niin?" kysyi samettisilmäinen nuori tyttö.
"Niinhän toki, koska hänen muistopuheensa on pidetty."
Erittäin toisistaan leikkisinä; nuori tyttö kääntyi säälivästi
katselemaan rampa-poloista, joka loi häneen rakastavia silmäyksiä.
Vähitellen harvenivat ryhmät. Scarron ei ollut huomaavinaan, että
jotkut hänen vieraansa olivat puhelleet hyvin salamyhkäisesti
keskenään, että useat olivat saaneet kirjeitä ja että illalla näytti
olleen salainen tarkoitus, kokonaan erillään kirjallisuudesta, josta
kuitenkin oli niin paljon puhuttu. Mitä se Scarroniin kuului? Nyt
voitiin huoletta frondeilla hänen luonansa; kuten hän itse oli
virkkanut, ei hän siitä päivästä lähtien enää ollut kuningattaren
potilas.
Raoul saattoi tosiaan herttuatarta tämän vaunuihin; istuuduttuaan
niihin ojensi hän nuorelle miehelle kätensä suudeltavaksi, ja silloin
valtasi hänet tuollainen harkitsematon päähänpisto, joka teki hänet
niin rakastettavaksi, mutta liiatenkin vaaralliseksi: hän tarttui
nopeasti Raoulin päähän ja suuteli häntä otsalle.
"Varakreivi", hän sanoi, "tuottakoot toivotukseni ja tämä suudelma
teille onnea!"
Sitten hän työnsi nuorukaisen luotansa ja käski ajurin kiidättää Hôtel
de Luynesiin. Vaunut vierivät pois, madame de Chevreuse nyökkäsi vielä
kerran vaununoven läpi nuorelle miehelle, ja Raoul nousi hämillään
jälleen ylös portaita.
Atos käsitti, mitä oli tapahtunut, ja hymyili.
"Tulehan nyt, varakreivi", hän sanoi, "sinun on aika poistua. Lähdet
huomenna prinssin armeijaan; pidä huolta, että saat nukkua hyvin tämän
viimeisen yösi yksityishenkilönä."
"Minusta tulee siis sotilas?" ihastui nuori mies. "Voi, monsieur,
kiitän teitä sydämeni pohjasta!"
"Hyvästi, hyvä herra kreivi!" toivotti abbé d'Herblay; "lähden taas
luostariini."
"Hyvästi, hyvä abbé!" sanoi koadjutori; "minä saarnaan huomenna, ja
täksi iltaa on minulla vielä vertailtavana parikymmentä eri tekstiä."
"Hyvästi, hyvät herrat!" lausui kreivi; "minä laskeudun nyt
neljäksikolmatta tunniksi levolle, sillä olen nääntymäisilläni
väsymykseen."
Nuo kolme herrasmiestä kumarsivat ja lähtivät, vaihdettuaan vielä
viimeisen katseen keskenään.
Scarron vilkui heihin salonkinsa oviverhojen lomitse.
"Yksikään heistä ei aio tehdä, mitä on sanonut", jupisi hän
apinamaisesti hymyillen; "mutta menkööt he rauhassa, nuo urheat
aatelismiehet! Kuka tietää, eivätkö he nyt työskentele hankkiakseen
minulle takaisin eläkkeeni!... He kykenevät liikuttamaan käsivarsiaan,
he, ja se merkitsee paljon. Minä voin valitettavasti liikuttaa vain
kieltäni, mutta yritänpä todistaa, että silläkin on puolensa. Kuules,
Champenois, kello lyö nyt yksitoista; tule lykkäämään minut
vuoteelleni... Tuo mademoiselle d'Aubigné on totta tosiaan viehättävä!"
Ja rampa-rukka katosi makuuhuoneeseensa, jonka ovi sulkeutui hänen
jälkeensä, ja valot sammutettiin perätysten salongista Rue des
Tournellesin varrelta.