Samaan aikaan, kun näitä pakosuunnitelmia pohdittiin Beaufortin
herttuan ja Grimaudin kesken, saapui Pariisiin Saint-Marcelin
etukaupungin kautta kaksi ratsumiestä, joita muutaman askeleen päässä
saattoi lakeija. Nämä kaksi miestä olivat kreivi de la Fère ja
varakreivi de Bragelonne.
Ensi kertaa oli nuorukainen tulossa Pariisiin, ja Atos ei toiminut
suosiollisesti vanhaa ystäväänsä pääkaupunkia kohtaan, kun hän osoitti
Raoulille siitä ensin tämän puolen. Tourainen kehnoinkin kylä oli
totisesti mieluisampaa katseltavaa kuin Pariisi Bloisin puoliselta
sivulta nähtynä. Ja meidän täytyykin ylistellyn kaupungin häpeäksi
mainita, että se nuorukaiseen teki hyvin keskinkertaisen vaikutuksen.
Atoksella oli yhä huoleton ja tyyni sävynsä.
Heidän tultuaan Saint-Médardiin poikkesi Atos, joka oli kumppaninsa
oppaana tässä laajassa sokkelossa, ensin Rue des Postesille,
sitten Rue de l'Estrapadelle, Rue des Foséss-Saint-Michelille ja
Vaugirard-kadulle. Tultuaan Férou-kadun kohdalle ratsastivat he sitä
myöten. Lähes puolitiehen katua päästyään katsoi Atos hymyillen ylös ja
virkkoi, näyttäen nuorelle miehelle erästä porvarillisen näköistä
rakennusta:
"Kas tuossa, Raoul, on talo, jossa minä olen viettänyt elämäni
seitsemän mieluisinta ja samalla katkerinta vuotta."
Nuorukainen hymyili nyt vuorostaan ja tervehti taloa. Raoulin rakkaus
suojelijaansa kohtaan ilmeni kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa.
Olemme jo maininneet, että Raoul ei ollut Atokselle ainoastaan
keskipisteenä, jonka ympäri hänen koko elämänsä pyöri, vaan myöskin
vanhoja soturimuistoja lukuunottamatta hänen ainoana hellittävänään, ja
on helppo käsittää, kuinka hellästi ja hartaasti Atoksen sydän nyt
kykeni rakastamaan.
Molemmat matkustavaiset pysähtyivät Vieux-Colombierkadulla "Vihreän
Ketun" kyltin kohdalle. Atos tunsi tämän ravintolan ennestään; hyvinkin
sata kertaa oli hän ollut siellä ystäviensä kanssa. Mutta
kahdenkymmenen vuoden aikana oli majatalossa tapahtunut paljon
muutoksia, omistajaakin se oli vaihtanut.
Ratsumiehet jättivät hevosensa palvelusväelle, ja kun elukat olivat
jaloa rotua, käskettiin niitä hoitaa mitä huolellisimmin, antamalla
niille muuta kuin olkia ja kauroja sekä huuhdellen niiden hävästä ja
koipia haalealla viinillä. He olivat päivän mittaan ratsastaneet
kahdenkymmenen lieuen taipaleen. Sitten kun he olivat, kuten oikeitten
hevosmiesten tulee, ensin pitäneet huolta hevosistaan, pyysivät he
kaksi huonetta itselleen.
"Sinun tulee järjestää asusi, Raoul", sanoi Atos; "minä esittelen sinut
eräälle."
"Tänään, monsieur?" kysyi nuorukainen.
"Puolen tunnin kuluttua."
Nuorukainen kumarsi.
Vähemmän väsymättömänä kuin Atos, joka tuntui olevan rautaa, olisi
hän kenties mieluummin ottanut kylvyn Seine-virrassa, josta hän oli
kuullut paljon puhuttavan ja jonka hän arveli huomaavansa Loirea
mitättömämmäksi, ja sitten laskeutunut levolle. Mutta kreivi de la Fère
oli puhunut, ja hän totteli sokeasti.
"Siistiydykin muuten huolellisesti, Raoul", kehoitti Atos; "tahdon,
että sinut havaitaan kauniiksi."
"Toivoakseni ei ole kysymys naimisesta, monsieur", virkkoi nuori mies
hymyillen. "Te tiedätte suhteeni Louiseen."
Atos hymyili vuorostaan.
"Ei, ole huoletta", hän vastasi, "vaikka aionkin esitellä sinut
naiselle."
"Naiselle?" toisti Raoul.
"Niin, ja haluanpa vielä, että rakastaisit häntä."
Nuorukainen katseli kreiviä hieman rauhattomasti, mutta kun Atos
hymyili, tyyntyi hän pian.
"Kuinka vanha hän on?" kysyi varakreivi de Bragelonne.
"Hyvä Raoul, sanonpa sinulle kertakaikkiaan", huomautti Atos, "että
sellaista ei koskaan kysytä. Milloin voit lukea naisen iän hänen
kasvoistaan, on turha kysyä sitä; jollet voi, on se epähienoa."
"Ja onko hän kaunis?"
"Kuusitoista vuotta sitten ei häntä pidetty ainoastaan kauneimpana
ranskattarena, vaan viehkeimpänäkin."
Tämä vastaus tyydytti varakreiviä täydellisesti. Atoksella ei voinut
olla mitään naittamishanketta hänen ja naisen suhteen, jota oli pidetty
Ranskan kauneimpana ja viehkeimpänä vuotta ennen hänen syntymäänsä.
Hän vetäytyi senvuoksi huoneeseensa, ja noudattaen miellyttämishalua,
joka niin hyvin soveltuu nuorisolle, ryhtyi hän täyttämään Atoksen
määräystä, tekemään itsensä niin kauniiksi kuin mahdollista. Helpoksi
se kävikin, kun luonto oli jo tehnyt peräti paljon hänen puolestaan.
Nuorukaisen palatessa vastaanotti hänet kreivi sillä isällisellä
hymyllä, jolla hän oli entiseen aikaan tervehtinyt d'Artagnania; mutta
Raoulille se nyt ilmaisi vielä hartaampaa hellyyttä.
Atos loi silmäyksen hänen jalkoihinsa, käsiinsä ja tukkaansa, noihin
kolmeen hyvän syntyperän tunnukseen. Raoulin tummat hiukset oli
sievästi suorittu jakaukselle keskeltä, kuten siihen aikaan käytettiin,
ja valuivat kiharoina hänen vaaleitten kasvojensa ympärille;
harmahtavasta hirvennahasta tehdyt sormikkaat, joiden väri piti yhtä
hatun kanssa, hahmoittelivat hienoja ja kauniita käsiä, ja sormikkaiden
ja hatun väriset saappaat puristivat jalkaa, joka näytti kuuluvan
kymmenvuotiaalle lapselle.
"Kas niin", jupisi Atos; "jollei madame tunne itseänsä ylpeäksi
hänestä, niin hän on kovin vaatelias."
Kello oli kolme iltapäivällä; hetki oli siis sovelias vieraskäynnille.
Molemmat matkalaiset lähtivät Grenelle-kadulle, kulkivat sitten Rue des
Rosiersia pitkin Saint-Dominique-kadulle ja pysähtyivät upean
hotellin[17] edustalle vastapäätä Jakobiniluostaria; sen julkipuolta
koristi Luynes-suvun vaakuna.
"Olemme perillä", sanoi Atos.
Hän astui hotelliin sellaisin lujin ja varmoin askelin, jotka
ovenvartijalle ilmaisivat, että tulijalla on oikeus siihen. Hän nousi
ylös portaita, kysyi komeaan livreijaan puetulta lakeijalta, ottiko
Chevreusen herttuatar vastaan, ja pyysi tätä ilmoittamaan kreivi de la
Fèren.
Hetkisen kuluttua tuli lakeija takaisin ja vastasi, että Chevreusen
herttuatar ei tosin ollut saanut kunniaa tutustua herra kreivi de la
Fèreen, mutta pyysi tätä kuitenkin tulemaan.
Atos seurasi lakeijaa, joka vei hänet pitkän huonerivin läpi ja viimein
pysähtyi suljetun oven eteen. Oltiin salissa. Atos viittasi varakreivi
de Bragelonnea jäämään tänne.
Lakeija avasi ja ilmoitti kreivi de la Fèren.
Madame de Chevreuse, josta olemme niin usein puhuneet "Kolmen
muskettisoturin" kertomuksessa, saamatta tilaisuutta esittää häntä
näyttämöllä, pidettiin vielä erinomaisen kauniina naisena. Vaikka hän
tähän aikaan oli jo neljän- tai viidenviidettä vanha, näytti hän tuskin
kahdeksan- tai yhdeksänneljättä ikäiseltä. Hänellä oli vielä kauniit
vaaleat hiuksensa, suuret vilkkaat ja älykkäät silmänsä, jotka
juoniminen oli niin usein avannut ja rakkaus niin usein ummistanut;
hänellä oli vielä se keijukaista muistuttava vartalo, joka sai aikaan,
että hän takaapäin katsellen näytti yhä nuorelta tytöltä, samalta, joka
Itävallan Annan kanssa hyppäsi ojan yli Tuileriein palatsin luona, niin
että Ranskan kruunu v. 1623 menetti perillisen.
Hän oli muuten yhäti sama hupakko, jonka lempiseikkailuilla oli
sellainen omintakeisuuden leima, että ne ovat melkein tuottaneet
loistoa hänen suvulleen.
Hän oli pienessä korukammiossa, jonka ikkunat olivat puutarhan
puolella. Tämän korukammion seinät oli verhottu eräänlaisella
punakukkaisella ja kultalehtisellä sinisellä damastilla sen
kuosin mukaan, jonka madame de Rambouillet oli saanut muotiin,
rakennuttaessaan oman hotellinsa. Madame de Chevreusen ikäinen nainen
osoitti suurta keimailua, ottaessaan vastaan vieraskäyntejä sellaisessa
korukammiossa ja etenkin nykyisessä asennossaan, maaten leposohvalla,
pää seinään nojattuna.
Hän piteli kädessään puoliavointa kirjaa, pielus kyynäspään tukena.
Lakeijan ilmoittaessa kreivin kohottausi hän hiukan ja kurotti
uteliaana päätänsä.
Atos ilmestyi esiin. Hän oli pukeutunut sinipunaiseen samettiin, joka
oli koristeltu samanvärisillä nauhapunoksilla; silmukset olivat
kullattua hopeaa, viitta oli kultakirjailua vailla, ja mustassa hatussa
oli yksinkertainen sinipunainen töyhtö.
Jalassa oli hänellä mustat saappaat, ja kiilloitetussa hankkiluksessa
riippui se uhkea säilä, jota Portos oli niin usein ihaillut Férou-kadun
varrella, Atoksen milloinkaan suostumatta lainaamaan sitä hänelle.
Alaskäännettynä paidankauluksena oli kalliita kudoksia, ja sellaisia
myös riippui hänen saappaittensa reunan yli.
Henkilö, joka oli vastikään ilmoitettu madame de Chevreuselle tuiki
tuntemattomalla nimellä, esiintyi niin ylvään ryhdikkäänä, että
herttuatar heti nousi puolittain ja armollisesti antoi hänelle merkin
istuutua viereensä.
Atos kumarsi ja totteli. Lakeija aikoi poistua, mutta Atos viittasi
häntä pysähtymään.
"Madame", hän sanoi herttuattarelle, "olen rohjennut saapua hotelliinne
tuntemattomana; tämä rohkeus on onnistunut, koska olette suvainnut
ottaa minut vastaan. Nyt rohkenen pyytää teiltä puolen tunnin puhelua."
"Minä myönnän sen teille, monsieur", vastasi madame de Chevreuse mitä
leppoisimmin hymyillen.
"Mutta siinä ei ole vielä kaikki, madame. Voi, tiedän olevani kovin
vaatelias. Sen keskustelun, jota pyydän, tulee tapahtua kahden kesken,
ja mitä hartaimmin haluan, että sitä ei keskeytettäisi."
"En ole kotona kellekään", huomautti herttuatar lakeijalle. "Mene!"
Lakeija poistui.
Syntyi tovin äänettömyys; nämä kaksi henkilöä, jotka heti ensi
katseella olivat havainneet toisensa ylhäiseen sukuun kuuluviksi,
silmäilivät toisiansa sillävälin ilman vähäisintäkään hämiä.
Chevreusin herttuatar keskeytti ensimmäisenä äänettömyyden.
"No niin, monsieur", hän sanoi hymyillen, "ettekö näe, että odotan
kärsimättömästi?"
"Ja minä, madame", vastasi Atos, "katselen teitä ihaillen."
"Monsieur", jatkoi madame de Chevreuse, "suokaa anteeksi, että kaipaan
saada tietää, kenen kanssa puhun. Te olette hovimies, se on
epäilemätöntä, ja kuitenkaan en ole koskaan nähnyt teitä hovissa.
Tuletteko kenties Bastiljista?"
"En, madame", vastasi Atos hymyillen, "mutta olen kenties tiellä, joka
vie sinne."
"Niinkö! Siinä tapauksessa sanokaa minulle heti, kuka olette, ja menkää
matkaanne", virkahti herttuatar hilpeään tapaansa, joka oli hänellä
peräti viehättävä, "sillä minä olen jo kyllin huonoissa kirjoissa,
tarvitakseni lisää epäsuosiota."
"Kukako olen, madame? Teille on sanottu nimeni: kreivi de la Fère. Tätä
nimeä ette kaiketi ole koskaan kuullut mainittavan. Minulla oli ennen
toinenkin, jonka kenties tunsitte, mutta olette luultavasti unohtanut."
"Sanokaa se kuitenkin, monsieur."
"Entiseen aikaan", jatkoi kreivi de la Fère, "oli nimenäni Atos."
Madame de Chevreusen silmät suurenivat. Kuten kreivi oli sanonut,
näytti ilmeiseltä, että tämä nimi ei ollut tyyten häipynyt hänen
muististaan, vaikka se kenties oli sekaantunut muihin nimiin.
"Atos?" toisti hän, "malttakaahan..."
Hän laski molemmat kätensä otsalleen ikäänkuin pakottaakseen sen
sisäpuolella risteileviä monia erilaisia ajatuksia hetkiseksi
pysähtymään, jotta hän voisi selkeästi katsella niiden loistavaa ja
kirjavaa liutaa.
"Tahdotteko, että autan teitä, madame?" kysyi Atos hymyillen.
"Mielelläni", vastasi herttuatar jo väsyneenä hapuiluun; "tekisitte
minulle silloin palveluksen."
"Tuo Atos oli likeisessä ystävyyssuhteessa kolmeen nuoreen
muskettisoturiin, jotka olivat nimeltään d'Artagnan, Portos ja..."
Atos pysähtyi.
"Ja Aramis", täydensi herttuatar vilkkaasti.
"Aramis, niin juuri", pitkitti Atos; "ette ole siis kokonaan unohtanut
sitä nimeä?"
"En", vastasi herttuatar, "en; Aramis-parka! Hän oli miellyttävä
aatelismies, hieno, tarkkatuntoinen ja sievien säkeiden sepittelijä;
hän taisi joutua huonoille teille."
"Mitä huonoimmille: hänestä tuli abbé."
"Voi, sepä vahinko!" sanoi madame de Chevreuse huolettomasti leikkien
viuhkallaan. "Toden totta, monsieur, minä kiitän teitä."
"Mistä madame?"
"Tuon muiston herättämisestä, joka on nuoruuteni päivien mieluisimpia."
"Sallitteko minun herättää toisenkin?" kysyi Atos.
"Onko sillä mitään yhteyttä edellisen kanssa?"
"On ja ei."
"Totta tosiaan", myöntyi madame de Chevreuse, "sanokaahan toki;
teidänlaisenne miehen seurassa uskallan kaikkea."
Atos kumarsi.
"Aramiilla", hän jatkoi, "oli suhde erääseen nuoreen Toursin
ompelijattareen."
"Nuoreen Toursin ompelijattareen?" toisti, madame de Chevreuse.
"Niin, ompelijatar oli Aramiin serkku ja nimeltään Marie Michon."
"Kas, minä tunnenkin hänet!" huudahti madame de Chevreuse; "hänelle
Aramis kirjoitti La Rochellen piirityksen aikana, ilmoittaakseen
hänelle Buckingham-parkaa vastaan suunnitellusta murhayrityksestä."
"Aivan", vahvisti Atos; "sallitteko minun puhua siitä
ompelijattaresta?"
Madame de Chevreuse silmäili Atosta.
"Kyllä", hän vastasi, "kunhan ette puhu hänestä liian pahaa."
"Silloin olisin kiittämätön", sanoi Atos, "ja kiittämättömyyttä minä en
pidä virheenä tai rikoksena, vaan paheena, mikä on raskauttavampaa."
"Tekö kiittämätön Marie Michonia kohtaan, monsieur?" kummeksui madame
de Chevreuse, yrittäen lukea Atoksen silmistä. "Miten voisitte siihen
vikaan joutua? Ettehän ole koskaan tuntenut häntä henkilökohtaisesti?"
"Kah, kuka tietää, madame?" sanoi Atos; "vanha sananlasku väittää,
että ainoastaan vuoret eivät voi tavata toisiaan, ja vanhoissa
sananlaskuissa on toisinaan paljon perää."
"Jatkakaa, monsieur, jatkakaa", pyysi madame de Chevreuse vilkkaasti,
"sillä te ette voi kuvitellakaan, kuinka suuresti tämä keskustelu
herättää mielenkiintoani."
"Te rohkaisette minua", vastasi Atos; "tahdon siis pitkittää. Tuolla
Aramiin serkulla, tuolla Marie Michonilla, ompelijattarella, oli
alhaisesta säädystä huolimatta mitä ylhäisimpiä tuttavia; hänen
ystäviinsä kuului hovin loistavimpia naisia, ja häntä sanoi sisarekseen
kuningatar, vaikka hän itävaltalaisprinsessana ja espanjattarena on
kaksin verroin korskea."
"Voi", huoahti madame de Chevreuse keveästi kohauttaen silmäkulmiaan,
kuten hänellä oli tapana, "siitä saakka ovat asiat suuresti
muuttuneet!"
"Ja kuningatar oli oikeassa", jatkoi Atos, "sillä ompelijatar oli
häneen sydämestään kiintynyt, siinä määrin, että hän toimi välittäjänä
hallitsijattaren ja tämän veljen -- Espanjan kuninkaan -- kesken."
"Mitä nykyään katsotaan hänelle suureksi rikokseksi", huomautti
herttuatar.
"Niin kiintynyt", pitkitti Atos, "että kardinaali -- todellinen
kardinaali, se toinen -- eräänä päivänä päätti vangituttaa Marie
Michon-poloisen ja lähettää hänet Lochesin linnaan. Onneksi ei hanketta
voitu ajaa niin salassa, ettei se olisi tullut tunnetuksi; tapaus oli
otettu ennakolta lukuun: jos Marie Michonia uhkasi vaara, lähettäisi
kuningatar hänelle vihreään samettiin sidotun rukouskirjan."
"Aivan oikein, monsieur! Te olette saanut tarkkoja tietoja."
"Eräänä aamuna saapui vihreä kirja, sen toi hänelle Marcillacin
ruhtinas. Ei ollut aikaa menetettävänä. Onneksi soveltui Marie
Michonille ja hänen Kitty-nimiselle kamarineidolleen erittäin hyvin
miehinen asu. Ruhtinas hankki Marie Michonille herrasmiehen puvun, ja
Kitty sai lakeijan livreijan. Kahden kelpo ratsun selässä jättivät
pakolaiset pikaisesti Toursin, suuntasivat kulkunsa Espanjan rajaa
kohti, vapisivat vähäisimmästäkin melusta, ratsastivat ainoastaan
sivuteitä, kun eivät uskaltaneet käyttää valtamaantietä, ja turvausivat
vieraanvaraisuuteen, kun eivät tavanneet ravintolaa."
"Niin, tosiaan, juuri niin oli asian laita!" huudahti herttuatar lyöden
kätensä yhteen. "Olisi totisesti ihmeellistä..."
Hän pidättyi.
"Jos minä seuraisin molempia pakolaisia heidän matkansa päähän asti?"
tokaisi Atos. "Ei, madame, siinä määrin en tahdo tuhlata aikaanne; me
saatamme heitä ainoastaan pieneen limousinilaiseen kylään, joka
sijaitsee Tullen ja Angoulêmen välillä, pieneen kylään nimeltä
Roche-l'Abeille."
Madame de Chevreuse huudahti kummastuksesta ja katseli Atosta niin
hämmästelevin ilmein, että vanhan muskettisoturin täytyi hymyillä.
"Odottakaahan, madame", jatkoi Atos, "sillä minulla on vielä
merkillisempää kerrottavaa teille kuin olen jo virkkanut."
"Monsieur", sanoi madame de Chevreuse, "ehdottomasti olette taikuri;
olen valmistautunut kaikkeen, mutta jatkakaahan toki."
"Tällä kertaa oli heillä ollut pitkällinen ja vaivaloinen päivämatka;
oli hyvin kylmä, yhdestoista lokakuuta. Kylässä ei ollut majataloa eikä
linnaa; maalaistalot olivat köyhiä ja epäsiistejä. Marie Michon oli
hyvin ylimyksellinen nainen; kuningatar-siskonsa tavoin oli hän
tottunut hajuvesiin ja hienoihin liinavaatteisiin. Hän päätti senvuoksi
pyytää yösijaa pappilasta."
Atos pysähtyi.
"Jatkakaa", pyysi herttuatar, "olenhan sanonut teille valmistuneeni
kaikkeen."
"Matkalaiset koputtivat ovelle. Oli myöhä; pappi, joka oli jo käynyt
levolle, huusi heitä astumaan sisälle. He tekivät niin, sillä ovi oli
lukitsematon, -- maalaiskylissä vallitsee luottamus ihmisten
rehellisyyteen. Lamppu paloi huoneessa, jossa pappi makasi. Marie
Michon, joka esiintyi mitä sievimpänä herrasmiehenä, työnsi oven auki,
pisti sisälle päänsä ja pyysi vieraanvaraisuutta.
"'Mielelläni, nuori herra', vastasi pappi, 'jos tahdotte tyytyä
illalliseni jäännökseen ja puoleen huonettani'.
"Matkustavaiset neuvottelivat hetkisen. Pappi kuuli heidän purskahtavan
nauruun; sitten sanoi herrasmies eli oikeammin vallasnainen: 'Kiitos,
herra pastori, se sopii'.
"'No, istuutukaa siis pöytään, mutta olkaa niin hiljaisina kuin
mahdollista', vastasi pappi, 'sillä minäkin olen matkustanut koko
päivän enkä olisi pahoillani, jos saisin nukkua yöni'."
Madame de Chevreuse joutui silminnähtävästi yllätyksestä hämmästykseen,
hämmästyksestä tyrmistykseen. Hänen katsellessaan Atosta saivat hänen
kasvonsa ilmeen, jota on mahdoton kuvata; selvästikin olisi hän
tahtonut virkkaa jotakin, mutta vaikeni kuitenkin siinä pelossa, että
menettäisi kertojan sanoista ainoankaan.
"Edelleen?" hän virkahti.
"Edelleen?" toisti Atos. "Niin, nyt tuleekin vaikein."
"Sanokaa kuitenkin. Minulle voi kertoa kaikki. Eihän se muuten
koskekaan minua, vaan ainoastaan mademoiselle Marie Michonia."
"Se on totta", vastasi Atos. "No niin, Marie Michon illasti
saattolaisensa kanssa ja astui saamansa luvan mukaan sitten huoneeseen,
jossa hänen isäntänsä makasi, Kittyn heittäytyessä lepotuoliin
eteishuoneessa, siinä nimittäin, missä he olivat aterioineet."
"Totisesti, monsieur", virkkoi madame de Chevreuse, "jollette ole itse
paholainen, niin en ymmärrä, kuinka voitte tietää kaikkia noita
seikkoja."
"Tämä Marie Michon oli viehättävä nainen", jatkoi Atos, "tuollainen
iloinen olento, joilla mitä kummallisimmat aatokset alituiseen liehuvat
mielessä, tuollainen tenhotar, joita maailmaan tulee syöksemään meitä
kaikkia lankeemukseen. Ajatellessaan, että hänen isäntänsä oli pappi,
sai keimailijatar sen päähänpiston, että hänelle vanhoina päivinään
jäisi hauskaksi muistoksi kaikkien jo saatujen hauskain muistojen
joukkoon abbénkin vietteleminen."
"Kreivi", sanoi herttuatar, "te peloitatte minua, kautta kunniani!"
"Voi!" jatkoi Atos; "abbé-parka ei ollut mikään pyhä Ambrosius, ja
sanon vielä kerran, että Marie Michon oli viehkeä olento."
"Monsieur", huudahti herttuatar tarttuen Atoksen molempiin käsiin,
"sanokaa minulle heti, kuinka voitte tietää kaiken tuon; muutoin
lähetän hakemaan munkkia augustinilaisluostarista ja manautan teidät
pahana henkenä."
Atos naurahti.
"Mikään ei ole helpompaa, madame. Muuan herrasmies, joka oli itse
saanut suoritettavakseen tärkeän tehtävän, vetosi tuntia aikaisemmin
pappilan vieraanvaraisuuteen, ja samassa kutsuttiin pappi erään
kuolevan luo, joten hän poistui talostaan ja kylästäkin koko yöksi.
Hengenmies luotti rajattomasti vieraaseensa, joka muuten oli
aatelismies, luovuttaen hänelle talonsa, ateriansa ja huoneensa. Kelpo
abbén vieraalta siis, eikä abbélta itseltään, oli Marie Michon pyytänyt
yösijaa."
"Ja tuo herrasmies, tuo vieras, ritari, joka oli tullut hänen
edellään...?"
"Olin minä, kreivi de la Fère", ilmoitti Atos nousten seisaalle ja
kunnioittavasti kumartaen Chevreusen herttuattarelle.
Herttuatar hämmästyi ja puhkesi sitten äkkiä nauramaan.
"Onpa tuo tosiaan peräti hullunkurista", hän sanoi, "ja Marie Michonin
hupakko tapasi parempaa kuin toivoikaan. Istuutukaa, hyvä kreivi, ja
lopettakaa kertomuksenne."
"Minun on enää vain syytettävä itseäni, madame. Olen jo sanonut, että
matkustin kiireellisellä asialla; päivän sarastaessa menin hiljaa ulos
huoneesta ja jätin viehkeän seuralaiseni suloiseen uinailuun.
Eteishuoneessa nukkui hänen saattolaisensa, pää nojautuneena lepotuolin
selkämykseen, kaikin puolin emäntänsä arvoisena. Hänen sievät
kasvonpiirteensä herättivät huomiotani; lähestyessäni tunsin pikku
Kittyn, jonka Aramis-ystävämme oli toimittanut hänen palvelukseensa.
Sillä tavoin sain tietää, että kaunis matkalainen oli..."
"Marie Michon", tokaisi de madame Chevreuse.
"Aivan ... Marie Michon", jatkoi Atos. "Lähdin sitten talosta,
menin alas talliin, tapasin hevoseni satuloittuna ja lakejani
varustautuneena; me ratsastimme pois."
"Ja te ette ole sen koommin käynyt siinä kylässä?" kysyi madame de
Chevreuse vilkkaasti.
"Vuotta myöhemmin, madame."
"No niin?"
"No, minä halusin jälleen tavata kelpo pastoria. Huomasin hänen
aprikoivan tapausta, jota hän ei käsittänyt. Kahdeksaa päivää
aikaisemmin oli hänelle lähetetty kätkyessä pienoinen viehättävä kolmen
kuukauden vanha poikanen, kultarahoilla täytetty kukkaro ja kirje, joka
sisälsi ainoastaan sanat: 'Lokakuun 11 p. 1633.'"
"Sinä päivänähän tuo kummallinen seikkailu oli tapahtunut", huomautti
madame de Chevreuse.
"Niin, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään, paitsi että hän oli sen
yön viettänyt kuolevan luona, sillä myöskin Marie Michon oli lähtenyt
pappilasta ennen hänen paluutansa."
"Tietäkää, monsieur, että Marie Michon v. 1643 päästessään takaisin
Ranskaan pyysi heti tietoja lapsesta, sillä maanpaossaan ei hän ollut
voinut pitää sitä. Pariisiin tultuaan tahtoi hän kasvattaa pienokaisen
lähellään."
"Mitä vastasi hänelle silloin abbé?" kysyi Atos vuorostaan.
"Että muuan herrasmies, jota hän ei tuntenut, oli ottanut
huolehtiakseen lapsesta, mennyt takuuseen sen tulevaisuudesta ja vienyt
sen mukanaan."
"Se oli totta."
"Ah, nyt ymmärrän! Se herrasmies olitte te, se oli hänen isänsä!"
"Hiljaa, älkää puhuko niin kovaa, madame! Hän on ulkopuolella."
"Hänkö täällä!" huudahti madame Chevreuse pikaisesti nousten; "hän on
täällä, poikani, Marie Michonin poika! Tahdon heti nähdä hänet."
"Muistakaa, madame, että hän ei tiedä isäänsä eikä äitiänsä", keskeytti
Atos.
"Te olette säilyttänyt salaisuuden, ja nyt tuotte hänet luokseni,
tehdäksenne minut hyvin onnelliseksi. Oi, kiitos, kiitos, monsieur!"
huudahti madame de Chevreuse, tarttuen hänen käteensä ja tahtoen nostaa
sen huulilleen; "kiitos! Teillä on jalo sydän."
"Minä tuon hänet luoksenne", sanoi Atos vetäen kätensä takaisin, "jotta
tekin vuorostanne voitte tehdä jotakin hänen hyväkseen, madame. Aina
tähän asti olen minä valvonut hänen kasvatustaan, ja luulen luoneeni
hänestä täydellisen aatelismiehen; mutta se hetki on tullut, jolloin
näen pakolliseksi palata puoluemielien harhailevaan ja vaaralliseen
elämään. Huomispäivästä alkaen heittäydyn epätietoiseen selkkaukseen,
jossa voin menettää henkeni; silloin on hänellä ainoastaan teidät
suojelijakseen tässä maailmassa, missä hänellä on oikeus kunnolliseen
sijaan."
"Voi, olkaa huoletta!" huudahti herttuatar. "Valitettavasti on minulla
nykyään vain vähän vaikutusvaltaa, mutta se tähde kuuluu hänelle. Mitä
varallisuuteen ja arvonimeen tulee..."
"Älkää olko siitä levoton, madame; olen tehnyt hänet Bragelonnen
kartanon perilliseksi, itse saatuani sen perintönä; se antaa hänelle
varakreivin arvonimen ja kymmenen tuhannen livren vuosikorot."
"Kautta sieluni, monsieur", sanoi herttuatar, "te olette todellinen
aatelismies! Mutta ikävöitsen näkyviini nuorta varakreiviämme. Missä
hän onkaan?"
"Tuolla salissa; kutsun hänet, jos haluatte."
Atos liikahti ovea kohti. Madame de Chevreuse pysähdytti hänet.
"Onko hän kaunis?" hän kysyi.
Atos hymyili.
"Hän muistuttaa äitiänsä", hän vastasi.
Samassa hän avasi oven ja viittasi nuorukaiselle, joka heti ilmestyi
kynnykselle.
Madame de Chevreuse ei voinut olla ihastuneesti huudahtamatta, kun näki
herttaisen nuorukaisen, joka voitti kaikki toiveet, mitä hänen
ylpeytensä olisi koskaan kyennyt kuvittelemaan.
"Tulkaa lähemmäksi, varakreivi", sanoi Atos; "Chevreusen herttuatar
sallii teidän suudella kättänsä."
Nuorukainen lähestyi viehättävästi hymyillen; paljastetuin päin painui
hän toisen polvensa varaan ja suuteli madame de Chevreusen kättä.
"Herra kreivi", hän virkkoi Atokseen kääntyen, "ettekö sanonutkin vain
ujouttani säästelläksenne, että madame oli Chevreusen herttuatar, ja
eikö hän pikemmin ole kuningatar?"
"Ei, varakreivi", vastasi madame de Chevreuse, nyt vuorostaan tarttuen
hänen käteensä, antaen hänen istuutua viereensä ja tarkastaen häntä
ilosta sädehtivin silmin; "ei, valitettavasti en ole kuningatar, sillä
jos se olisin, niin tekisin teidän hyväksenne heti kaikki mitä
ansaitsette. Mutta vaikka niin ei ole asian laita", lisäsi hän tuskin
kyeten pidättymään painamasta huuliansa hänen kauniille otsalleen,
"pyydän teitä kuitenkin sanomaan minulle, mille uralle haluatte."
Seisomaan jääneenä silmäili Atos heitä sanomattoman auvoisin ilmein.
"Madame", sanoi nuori mies vienolla ja silti soinnukkaalla äänellään,
"minun nähdäkseni tarjoutuu aatelismiehelle vain yksi ura: soturin.
Kreivi lienee vasiten kasvattanutkin minua sotilaalliseen kutsumukseen,
ja hän on antanut minun toivoa, että hän esittelee minut Pariisissa
jollekulle, joka kenties voisi suositella minua hänen korkeudelleen
prinssille."
"Niin, minä ymmärrän, että teidänlaisenne nuori sotilas tahtoisi
mielellään palvella tuollaisen kenraalin alaisena; mutta
malttakaahan ... itse en ole hyvissä väleissä hänen kanssaan sen
johdosta, että anoppini, madame de Montbazon, on joutunut epäsopuun
madame de Longuevillen kanssa; mutta Marcillacin ruhtinaan
välityksellä ... tosiaan, kreivi, sitä tietä se käykin päinsä.
Marcillacin ruhtinas on vanha ystäväni; hän suosittelee nuorta
ystäväämme madame de Longuevillelle, ja tämä antaa hänen viedäkseen
suosituskirjeen veljelleen, joka rakastaa sisartaan niin hellästi, että
ehdottomasti tekee heti kaikki, mitä tämä häneltä pyytää."
"No sehän käy oivallisesti", huomautti kreivi. "Rohkenisinko minäkin
nyt pyytää teitä noudattamaan mitä suurinta nopeutta? Minulla on
erityisiä syitä toivomukseen, että varakreivi ei huomisiltana enää ole
Pariisissa."
"Tahdotteko toimittaa tietoon, herra kreivi, että te harrastatte hänen
menestystään?"
"Hänen tulevaisuudelleen olisi kenties parempi, jos ei saataisi koskaan
tietää, että hän on minua tuntenutkaan."
"Voi, monsieur!" huudahti nuori mies.
"Te tiedätte, Bragelonne", huomautti kreivi, "että minä en milloinkaan
toimi aiheettomasti."
"Kyllä, monsieur", vastasi nuorukainen, "minä tiedän, että teitä johtaa
mitä suurin viisaus, ja minä tottelen teitä, niinkuin olen tottunut
tekemään."
"No niin, kreivi, luovuttakaa hänet minulle", sanoi herttuatar;
"lähetän kutsun Marcillacin ruhtinaalle, joka onneksi parhaillaan
oleskelee Pariisissa, ja minä en päästä häntä ennen kuin asia on
päätetty."
"Hyvä on, herttuatar, kiitän tuhannesti. Minulla on itselläni useita
käyntejä tehtävänä tänään, ja tullessani takaisin noin kuudeksi illalla
odotan varakreiviä hotellissa."
"Mitä teette illemmalla?"
"Me pistäydymme abbé Scarronin luo, jolle minulla on kirje vietävänä ja
jonka luona tapaan erään ystäväni."
"Hyvä on", virkkoi Chevreusen herttuatar, "minäkin poikkean sinne
hetkiseksi; älkää siis lähtekö hänen salongistaan, ennen kuin olette
nähnyt minut."
Atos kumarsi madame de Chevreuselle ja aikoi poistua.
"No, herra kreivi", sanoi herttuatar nauraen, "noin juhlallisestiko
erotaan vanhoista ystävistä?"
"Voi", jupisi Atos suudellessaan hänen kättänsä, "jospa olisin ennen
tiennyt, että Marie Michon oli niin viehättävä olento!..."
Ja hän lähti huoaten.