Puolen tunnin kuluttua palasi La Ramée hilpeänä ja vilkkaana kuin mies,
joka on syönyt ja etenkin juonut hyvin. Hän oli havainnut piirakat
oivallisiksi ja viinin erinomaiseksi.
Kaunis sää suosi aiottua pelierää. Vincennesissä oli pallorata, toisin
sanoen lyötiin palloa taivasalla; mikään ei siis ollut herttualle
helpompaa kuin menetellä Grimaudin kehoituksen mukaan, nimittäin
heitellä palloja kaivantoon.
Ennen kello kahta ei herttua pelannut kovinkaan huonosti, sillä
määräaika oli kello kaksi. Kuitenkin menetti hän peliotteet, ja se
antoi hänelle verukkeen närkästyä ja siitä johtuvan tavallisen
seuraamuksen mukaisesti hutiloida virheestä toiseen.
Kun kello löi kaksi, alkoivatkin pallot suuntautua kaivantoon La Raméen
suureksi mielihyväksi, hän kun merkitsi viisitoista pistettä joka
kerrasta, kun prinssi sinkautti pallonsa muurin yli.
Tämä uudistui niin usein, että palloista tuli pian puute. Silloin
ehdotti La Ramée, että lähetettäisiin joku hakemaan ne kaivannosta.
Mutta herttua muistutti varsin järkevästi, että se olisi ajanhukkaa;
hän lähestyi muuria, joka päällysmiehen ilmoituksen mukaan oli tässä
kohden vähintään viisikymmentä jalkaa korkea, ja huomasi erään miehen
työskentelevän pienessä puutarhassa, jollaisia talonpojat olivat
muokanneet useita vallihaudan vastapäiselle rinteelle.
"Hoi, hyvä ystävä!" huusi herttua.
Mies kohotti päätänsä, ja herttua oli vähällä huudahtaa kummastuksesta.
Tämä mies, tämä talonpoika, tämä puutarhatyöläinen oli Rochefort, jonka
prinssi luuli istuvan Bastiljissa.
"No, mikä on hätänä siellä ylhäällä?" kysyi mies.
"Olkaa hyvä ja viskatkaa ylös meidän pallomme", pyysi herttua.
Puutarhatyöläinen nyökkäsi ja alkoi heitellä ylös palloja, joita La
Ramée ja vartiosoturit ottivat vastaan. Muuan pallo sinkosi herttuan
jalkoihin, ja kun tämä oli ilmeisesti aiottu hänelle, sujautti hän sen
taskuunsa.
Kiitettyään talonpoikaa hän pitkitti peliä.
Mutta herttualla oli kerrassaan huono onni. Pallot lentelivät
alituiseen kedolle päin, pysymättä pelille määrätyissä rajoissa; pari
kolme putosi taas kaivantoon, mutta kun maalainen ei ollut saapuvilla
ottamassa niitä talteen, jäivät ne sille tielle. Herttua sanoi nyt
häpeävänsä taitamattomuuttaan eikä tahtonut enää jatkaa peliä.
La Ramée oli ihastuksissaan siitä, että sai niin täydellisen voiton
täysverisestä prinssistä.
Prinssi lähti sisälle ja heittäysi vuoteelle, missä hänellä oli tapana
viettää melkein koko päivänsä siitä saakka kun häneltä oli otettu pois
kirjat.
La Ramée otti prinssin vaatteet muka harjattaviksi, koska ne olivat
tomuisia, mutta oikeastaan vain ollakseen varma siitä, että prinssi ei
voisi lähteä ulos. La Ramée oli hyvin varovainen mies.
Onneksi oli prinssi ehtinyt kätkeä pallon pieluksensa alle.
Heti kun ovi oli jälleen suljettu, repi herttua hampaillaan rikki
pallon päällyksen, sillä hänelle ei ollut jätetty mitään terävää
kapinetta; aterioidessaan hän käytti hopeateräisiä veitsiä, jotka eivät
kelvanneet leikkaamiseen.
Päällyksen alla oli kirje, joka sisälsi seuraavat rivit:
Monseigneur, teidän ystävänne valvovat, ja vapautuksenne
hetki lähenee. Pyytäkää ylihuomenna saada piirakka uudelta
piirakkaleipurilta, joka on edelliseltä ostanut myymälän eikä
ole kukaan muu kuin teidän hovimestarinne Noirmont; älkääkä
avatko piirakkaa ennen kuin olette jäänyt yksin. Toivoakseni
herättää sen sisältö tyytyväisyyttänne.
Teidän korkeutenne aina harras palvelija sekä Bastiljissa
että muualla,
Kreivi de Rochefort.
J.K. -- Teidän korkeutenne voi kaikin puolin uskoa itsenne
Grimaudin huostaan; hän on hyvin älykäs palvelija ja meihin
täydellisesti kiintynyt.
Beaufortin herttua, jonka huonetta jälleen lämmitettiin hänen
luovuttuaan opiskelemasta maalaustaidetta, poltti kirjeen, kuten hän
oli vielä suurempaa kaipuuta tuntien menetellyt madame de Montbazonin
sanoman suhteen, ja hän oli polttamaisillaan pallonkin, mutta hänen
mieleensä juolahti, että sitä saattoi käyttää vastauksen lähettämiseen
Rochefortille.
Hän oli hyvin vartioitu, sillä hänen tekemästään liikkeestä astui
huoneeseen La Ramée.
"Tarvitseeko monseigneur jotakin?" hän kysyi.
"Minua vilutti", vastasi herttua, "ja kohensin tulta, jotta se
lämmittäisi paremmin. Tiedättehän, hyvä ystävä, että Vincennes-tornin
huoneet ovat tunnettuja viileydestään. Täällä voisi säilyttää jäätä, ja
tänne erittyy salpietaria. Ne huoneet, joissa Puylaurens, marski Ornano
ja enoni suurpriori kuolivat, vastaavat ihan täydellisesti
arseniikkiannosta, kuten madame Rambouillet huomautti."
Ja herttua laskeusi jälleen levolle, pistäen pallon päänalusensa alle.
La Ramée hymyili väkinäisesti. Hän oli toden teolla kunnon mies, joka
oli alkanut tuntea suurta kiintymystä ylhäiseen vankiinsa ja olisi
joutunut epätoivoon, jos tälle olisi pahaa sattunut. Ne perättäiset
onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet herttuan luettelemia kolmea
henkilöä, olivat eittämättömiä.
"Monseigneur", hän sanoi, "ei sovi antautua sellaisiin ajatuksiin.
Tuollaiset mietteet ne juuri kuolettavat, vaan ei salpietari."
"Hyvä ystävä", vastasi herttua, "te olette lohdullinen; jos minäkin,
kuten te, saisin syödä piirakoita ja juoda burgundia ukko Marteaun
seuraajan luona, niin olisi minulla toki jotakin vaihtelua."
"On kyllä totinen tosi, monseigneur", myönsi La Ramée, "että hänen
piirakkansa ovat verrattomia ja viininsä oivallista."
"Joka tapauksessa", virkkoi herttua, "on hänen kellarinsa ja keittiönsä
helppo voittaa herra de Chavignyn varastot."
"No, niin, monseigneur", huomautti La Ramée ansaan mennen, "mikä estää
teitä koettelemasta niitä? Sitäpaitsi olen luvannutkin, että te
rupeatte hänen ostajakseen."
"Olette oikeassa", sanoi herttua. "Jos minun täytyy ainiaan virua
täällä, kuten Mazarin on hyväntahtoisesti antanut minun ymmärtää, on
minun hankittava jotakin huviketta vanhoilla päivilläni, -- minun on
lyöttäydyttävä herkuttelijaksi."
"Monseigneur", esitti La Ramée, "noudattakaa hyvää neuvoa: älkää
lykätkö sitä vanhuuteenne asti."
-- Hyvä! -- tuumi Beaufortin herttua itsekseen; -- ruumiin ja sielun
tärviöksi on kai jokainen ihminen anteliaalta taivaalta saanut
seitsemän kuolemansynnin joukosta yhden, ellei kahta; tuo La Raméen
miekkonen näyttää olevan herkuttelija. Olkoonhan, mepä käytämme sitä.
Sitten hän lisäsi ääneen:
"No niin, hyvä Ramée, ylihuomenna on juhlapäivä."
"Niin, monseigneur, helluntai."
"Annatteko minulle ylihuomenna opetustunnin?"
"Missä?"
"Herkuttelussa."
"Mielelläni, monseigneur."
"Mutta kahdenkeskisen. Me lähetämme vartiosoturit syömään päivällistä
herra de Chavignyn kapakkaan ja nautimme täällä illallisen, jonka
huolehtimisen jätän teidän haltuunne."
"Hm!" äännähti La Ramée.
Ehdotus oli viekoitteleva, mutta niin epäsuotuisia ajatuksia kuin
kardinaali oli saanutkin La Raméen hänet ensin nähdessään, oli
päällysmies vanha kettu, joka tiesi varsin hyvin, mitä ansoja vanki voi
viritellä. Herra de Beaufortilla oli, kuten hän nyt itsekseen
muistutti, neljäkymmentä pakokeinoa varalla. Eikö tuohon illalliseen
saattanut kätkeytyä jotakin kavaluutta?
Hän mietti tuokion, mutta pohdinnan tulokseksi jäi, että kun hän sai
tilata ruuan ja viinin, ei tarvinnut pelätä mitään jauhetta
piristettävän ruokaan tai mitään nestettä sekoitettavan viiniin. Hänen
juottamisensa humalaan ei toki voinut olla herttuan aikomuksena; hän
hymyili sille ajatuksellekin. Sitten pälkähti hänen päähänsä aatos,
mikä pelasti hänet kaikesta pulasta.
Herttua tarkkaili levottomasti La Raméen tuumittelua sikäli kuin hänen
kasvojensa ilme paljasti sen suuntaa; mutta vihdoin kirkastuivat
päällysmiehen kasvonpiirteet.
"No", kysyi herttua, "käykö se laatuun?"
"Kyllä, monseigneur, yhdellä ehdolla."
"Millä ehdolla?"
"Että Grimaud tarjoilee pöydässä."
Mikään ei voinut sattua prinssille paremmin.
Kuitenkin oli hänellä kylliksi malttia antaakseen kasvoilleen hyvin
nureksivan sävyn.
"Hornaan se Grimaud!" huudahti hän; "hän pilaa koko juhlan."
"Minä käsken hänen seistä teidän korkeutenne tuolin takana, ja kun hän
ei hiisku halaistua sanaa, ei teidän korkeutenne näe eikä kuule häntä
ja voi vähällä vaivalla kuvitella, että hän on sadan lieuen päässä."
"Hyvä ystävä", virkkoi herttua, "tiedättekö, mitä minä näen tuossa
selvimmin? Että te epäilette minua."
"Monseigneur, ylihuomenna on helluntai."
"No, mitä minuun kuuluu helluntai? Pelkäättekö, että Pyhä Henki
laskeutuu viileskeltynä kielenä alas avaamaan vankilani ovet?"
"En, monseigneur; mutta olenhan kertonut teille, mitä tuo taikurin
vietävä on ennustanut..."
"Mitä ennustanut?"
"Että ennen helluntaipäivän loppua teidän korkeutenne jättää
Vincennesin."
"Uskotteko siis taikureita, senkin houkkio?"
"Minä", vakuutti La Ramée, "minä en mokomista piittaa tämän enempää",
ja hän näpsäytti sormiaan. "Mutta monseigneur Giulio välittää heistä;
italialaisena hän on taikauskoinen."
Herttua kohautti olkapäitänsä.
"No, olkoon menneeksi", hän sanoi hyvin näytellen alistuvaisuutta,
"tulkoon sitten Grimaud, sillä muutoin emme saisi loppua jupakasta.
Mutta minä en tahdo ketään muuta hänen lisäkseen; te otatte huoleksenne
kaikki. Te tilaatte illallisen sellaiseksi kuin haluatte; ainoa
ruokalaji, mitä minä pyydän, on tuollainen piirakka, joista olette
puhunut. Te tilaatte sen minua varten, jotta ukko Marteaun seuraaja
panisi parastaan ja lupaatte hänelle, että minä en rupea hänen
ostajakseen ainoastaan siksi aikaa, minkä olen vankilassa, vaan täältä
lähdettyänikin."
"Uskotte siis yhä vielä pääsevänne pois?" kysyi La Ramée.
"Ehdottomasti", vastasi prinssi, "vaikkei se tapahtuisi ennen kuin
Mazarinin kuoltua; olen viittätoista vuotta nuorempi kuin hän. On
sentään totta", lisäsi hän hymyillen, "että täällä Vincennesissä
eletään joutuisammin."
"Monseigneur!" huudahti La Ramée, "monseigneur!"
"Tai kuollaan pikemmin", jatkoi Beaufortin herttua, "mikä on samaa."
"Monseigneur", virkkoi La Ramée, "minä menen nyt tilaamaan illallisen."
"Ja te luulette saavanne tehdyksi oppilaastanne jotakin?"
"Niin toivon, monseigneur", vastasi La Ramée.
"Jos hän vain jättää sinulle aikaa siihen", jupisi herttua.
"Mitä sanoo monseigneur?" kysyi La Ramée.
"Monseigneur sanoo, että teidän ei sovi säästää kardinaalin kukkaroa,
koska hän on suosiollisesti ottanut huolehtiakseen elatuksestamme."
La Ramée pysähtyi ovelle.
"Kenet käskee monseigneur minun lähettää tänne sisälle?"
"Tulkoon kuka hyvänsä, kun ei vain Grimaud."
"Päivystävä upseeri siis?"
"Shakkipelineen."
"Kyllä."
Ja La Ramée meni ulos.
Viiden minuutin kuluttua astui huoneeseen vartiovuorolla oleva upseeri.
Beaufortin herttua näytti pian syventyneen nerokkaihin laskelmiin
shakista ja matista.
Ajatuselämä on peräti ihmeellistä; mitä muutoksia voikaan siinä tuottaa
merkki, sana, toive! Herttua oli viettänyt viisi vuotta vankeudessa,
mutta hänen tällähaavaa silmätessään menneisyyteen, tuntui hänestä
kuitenkin, että nämä ylen vitkallisestikin kuluneet viisi vuotta olivat
sentään lyhempi aika kuin ne kaksi vuorokautta, ne kahdeksanviidettä
tuntia, jotka vielä eroittivat hänet paolleen määrätystä hetkestä.
Muuten jännitti hänen mieltänsä erityisesti yksi seikka, nimittäin
millä tavoin karkaaminen tapahtuisi. Tosin oli hänet saatu
toivehikkaaksi tuloksesta, mutta hänelle ei ilmaistu, mitä salaperäinen
piirakka sisältäisi. Mitkä ystävät odottivat häntä? Vielä viiden vuoden
vankeuden jälkeen oli hänellä siis ystäviä? Olihan hän siis varsin
onnellisen osan saanut prinssi.
Hän unohti, että ystävien lisäksi oli eräs nainenkin muistanut häntä,
mikä oli paljoa harvinaisempaa; mahdollisesti ei tämä ollut pysynyt
hänelle aivan tunnollisen uskollisena, mutta hän ei ollut kuitenkaan
unohtanut entistä rakastajaansa, ja se oli jo paljon.
Siinä oli jo kylliksi ajateltavaa hänelle; shakkipelissä kävikin kuten
äsken pallonlyönnissä; herttua teki virheen toisensa jälkeen, ja
upseeri voitti vuorostaan iltasella niinkuin La Ramée päivemmällä.
Mutta näistä tiheään toisiansa seuranneista tappioista oli kuitenkin
ollut etua sikäli, että herttua oli saanut puuhaa kello kahdeksaan asti
illalla; kolme tuntia oli siten kulunut, sitten tuli yö ja sen mukana
uni.
Niin ainakin ajatteli herttua. Mutta Unetar on hyvin oikullinen
jumal'olento: juuri kun sitä innokkaimmin kutsutaan, odotuttaa se
itseänsä useinkin. Herttua vartosi keskiyöhön asti, kääntelehtien
kyljeltä toiselle patjallaan kuten pyhä Laurentius halstarillaan.
Vihdoin hän vaipui uneen.
Päivän sarastaessa hän heräsi. Hän oli nähnyt haaveellisia unia.
Hänelle oli muka kasvanut siivet; silloin halusi hän luonnollisesti
koetella niitä, ja aluksi ne kannattavatkin varsin hyvin. Mutta hänen
päästyänsä korkeammalle petti äkkiä tämä harvinainen tuki, siivet
taittuivat ja hän oli syöksyvinään pohjattomaan syvyyteen, havahtuen
otsa hiessä ja yhtä uupuneena kuin olisi tosiaankin tehnyt lentonsa.
Jälleen nukahtaessaan harhaantui hän taaskin haavenäkyjen sokkeloon; ne
olivat toinen toistansa järjettömämpiä. Tuskin olivat hänen silmänsä
nimittäin ummistuneet, kun ajatukset yhteen ainoaan kohteeseen --
karkaamiseen -- suuntautuneina alkoivat uudestaan työskennellä siitä
aiheesta. Nyt se tapahtui toisella tapaa; keksittiin maanalainen
käytävä, joka johtaisi hänet ulos Vincennesistä. Hän astui tähän
käytävään; Grimaud kulki lyhty kädessä edessä. Mutta vähitellen
soukkeni käytävä. Herttua pitkitti kuitenkin kulkuansa; lopulta kävi
tie niin kaidaksi, että pakolainen turhaan yritti tunkeutua edemmäksi.
Seinät vetäysivät yhä tiukemmin kokoon ja puristivat hänet väliinsä.
Hän ponnisti kaikkensa päästäkseen eteenpäin, mutta se oli hänelle
mahdotonta, ja kuitenkin näki hän kaukana edellä Grimaudin
lyhtyineen yhä pitkittävän samoamistansa. Hän tahtoi nyt huutaa tätä
avukseen, jotta suoriutuisi ahtaasta solasta, joka oli hänet
tukehduttamaisillaan; mutta hänen oli mahdoton saada äännetyksi
ainoatakaan sanaa. Sitten kuuli hän takaapäin juoksevia askelia; nämä
lähenivät lähenemistään; hän oli tullut ilmi, hänellä ei ollut enää
mitään pelastuksen toivoa. Ahdas käytävä tuntui olevan salaisessa
liitossa vihollisten kanssa, ja hän likistyi sitä kovemmin, mitä
tuskallisemmaksi hänelle kävi pakenemisen hätä. Viimein hän kuuli La
Raméen äänen, näki hänet. La Ramée ojensi kätensä ja laski sen hänen
olalleen, remahtaen pilkkanauruun. Hänet otettiin uudestaan kiinni ja
vietiin siihen matalaan holvihuoneeseen, jossa marski Ornano,
Puylaurens ja hänen enonsa olivat kuolleet; heidän kolme hautaansa
kohosivat täällä permannon yläpuolelle, ja neljäs kuoppa oli avoinna,
odottaen ruumista.
Jälleen herättyään tekikin herttua yhtä suuria ponnistuksia pysyäkseen
valveilla kuin aikaisemmin päästäkseen uneen. Huoneeseen tullessaan
näki La Ramée hänet niin valjuna ja voipuneena, että hän kysyi oliko
herttua sairas.
"Tosiaankin", virkkoi vartiosotureista muuan, joka oli maannut
huoneessa eikä ollut kosteuden tuottamalta hammastaudilta saanut unta,
"monseigneurilla on ollut hyvin levoton yö, ja moniaan kerran on hän
unessaan huutanut apua."
"Mikä monseigneuria siis vaivaakaan?" kysyi La Ramée.
"Ah, te älytön, te kaikella tyhmällä lörpötyksellänne karkaamisesta
eilen panitte pääni pyörälle", vastasi herttua, "ja saitte siten
aikaan, että unissani karkasin ja siinä touhussa taitoin niskani."
La Ramée puhkesi nauramaan.
"Näettehän, monseigneur", hän sanoi, "että se oli varoitus
taivaasta. Toivonkin, että monseigneur ei koskaan antaudu sellaisiin
varomattomuuksiin muutoin kuin unessa."
"Olette oikeassa, hyvä La Ramée", myönsi herttua kuivatessaan
hikihelmiä, joita hänen vielä valveillakin ollessaan kihoili otsalle;
"tästälähtein tahdon ajatella ainoastaan syömistä ja juomista."
"Hiljaa!" sanoi La Ramée.
Jollakin tekosyyllä lähetti hän nyt vartiosoturit perätysten pois.
"No?" kysyi herttua heidän jäätyänsä kahden kesken.
"No niin", ilmoitti La Ramée, "illallisenne on tilattu."
"Vai niin", vastasi prinssi; "ja mitä kaikkea saankaan? Antakaa kuulua,
hyvä hovimestarini."
"Monseigneur lupasi jättää sen kaiken minun huolekseni."
"Mutta piirakka siihen kai ainakin kuuluu?"
"Kyllä vain, -- iso kuin torni."
"Ukko Marteaun seuraajan leipoma?"
"Häneltä tilattu."
"Ja te huomautitte, että se tulee minulle?"
"Sen sanoin hänelle."
"Mitä hän vastasi?"
"Vakuutti tekevänsä parhaansa teidän korkeutenne tyydyttämiseksi."
"Sepä hyvä!" virkkoi hän käsiään hykertäen.
"Hitto, monseigneur", tokaisi La Ramée, "johan teistä tuleekin
herkuttelija! En ole näinä viitenä vuonna nähnyt teitä niin hyvällä
tuulella kuin tänä hetkenä."
Herttua huomasi, että hän ei ollut kylliksi hillinnyt itseään; mutta
samassa saapui Grimaud ikäänkuin hän olisi kuunnellut ovella ja
havainnut välttämättömäksi johtaa La Raméen ajatukset toisaanne.
Merkillä ilmaisi hän jälkimmäiselle, että hänellä oli tälle jotakin
puhuttavaa.
La Ramée lähestyi kuuntelemaan Grimaudin supatusta.
Sillävälin tointui herttua.
"Olenhan jo kieltänyt tuota miestä", hän ärähti, "tunkeutumasta tänne
minun luvattani."
"Monseigneur", puolusti La Ramée, "teidän tulee antaa hänelle anteeksi,
sillä minä kutsuin hänet tänne."
"Mutta minkätähden sen teitte, kun tiedätte, että minä en häntä siedä?"
"Monseigneur muistaa sopimuksemme", huomautti La Ramée, "että hän
tarjoilee herkullisella illallisellamme. Onko monseigneur unohtanut
illallisen?"
"En, mutta Grimaudin minä unohdin."
"Monseigneur tietää, että illallinen ei käy laatuun hänettä."
"No niin, tehkää mielenne mukaan?"
"Lähestyhän, hyvä mies", käski La Ramée, "ja kuuntele, mitä sinulle
sanon."
Grimaud läheni peräti yrmeän näköisenä.
La Ramée pitkitti:
"Monseigneur kunnioittaa minua kutsumalla minut huomiseksi illaksi
kahden kesken."
Grimaud teki merkin, joka ilmaisi, että hän ei käsittänyt, mitä se asia
häneen kuului.
"Kyllä vain", jatkoi La Ramée, "asia koskee tosiaan sinuakin, sillä
sinä saat kunnian palvella pöydässä, puhumattakaan siitä edusta, että
olimmepa miten nälkäisiä ja janoisia hyvänsä, jää toki jotakin
tähteiksi kulhoihin ja pulloihin; ja sen saat sinä pitää hyvänäsi."
Grimaud kumarsi kiitokseksi.
"Ja nyt, monseigneur", sanoi La Ramée, "on minun pyydettävä teidän
korkeudeltanne anteeksi poistumistani, mutta herra de Chavigny näkyy
matkustavan jonnekin muutamiksi päiviksi ja on ilmoittanut minulle,
että hänellä on sitä ennen joitakuita käskyjä annettavana."
Herttua yritti vaihtaa katsetta Grimaudin kanssa, mutta tämän silmä oli
ilmeetön.
"Menkäähän siis", virkkoi herttua La Raméelle, "ja tulkaa takaisin
niinpian kuin mahdollista."
"Tahtooko monseigneur siis saada hyvitystä eilisestä pallonlyönnistä?"
Grimaud nyökkäsi huomaamattomasti.
"Kyllä tekee mieleni", vastasi herttua; "mutta pitäkää varanne hyvä La
Ramée, päivät seuraavat toisiansa aina erilaisina, joten olenkin tänään
vuorostani varma voitosta."
La Ramée lähti. Grimaud seurasi häntä katseellaan, hievahtamatta
paikaltaan; mutta nähdessään oven sulkeutuneen sieppasi hän nopeasti
taskustaan lyijykynän ja paperilapun.
"Kirjoittakaa, monseigneur", pyysi hän.
"Mitä minun pitää kirjoittaa?"
Grimaud kohotti sormensa ja saneli:
"Kaikki on valmista huomisillaksi; olkaa vartiopaikallanne
kello seitsemästä yhdeksään, pitäkää kaksi ratsuhevosta
varalla, me laskeudumme lehterin ensimmäisestä ikkunasta."
"Edelleen?" tiedusti herttua.
"Edelleenkö, monseigneur?" kertasi Grimaud kummastuen. "Edelleen
allekirjoituksenne!"
"Siinäkö kaikki?"
"Mitäs muutakaan, monseigneur?" tuumi Grimaud, joka piti
ytimekkyydestä.
Herttua kirjoitti nimensä.
"Onko monseigneur hukannut pallon?" kysyi Grimaud.
"Minkä pallon?"
"Missä kirje oli."
"En, minä ajattelin, että siitä voisi olla meille vielä hyötyä. Tässä
se on."
Ja herttua otti pallon päänalusensa alta, näyttäen sitä apurilleen.
Grimaud myhäili niin herttaisesti kuin suinkin osasi.
"No, mitä vielä?" kysyi herttua.
"Monseigneur", selitti Grimaud, "minä neulon paperin palloon, ja
pelatessanne te lyötte pallon kaivantoon."
"Mutta kenties se joutuu hukkaan?"
"Ei hätää, monseigneur; kyllä siellä on ottajia."
"Puutarhuri?" kysyi herttua.
Grimaud teki myöntävän eleen.
"Sama kuin eilen?"
Grimaud uudisti merkkinsä.
"Kreivi de Rochefort siis?"
Grimaud nyökkäsi kolmasti.
"Mutta kuulehan", pyysi herttua, "selitä minulle toki joitakuita
piirteitä siitä tavasta, millä pakenemme."
"Se on minulta kiellettyä", vastasi Grimaud, "ennen kuin toimeenpanon
hetki tulee."
"Keitä ne ovat, jotka silloin odottavat minua vallikaivannon toisella
puolella?"
"En tiedä, monseigneur."
"Mutta sano minulle ainakin, mitä se mainio piirakka sisältää, jollet
tahdo tehdä minua hulluksi."
"Monseigneur", vastasi Grimaud, "siihen pannaan kaksi tikaria,
solmuköysi ja hätäpäärynä."[16]
"Hyvä, minä ymmärrän."
"Ja monseigneur näkee, että se pätee koko maailmaa vastaan."
"Me otamme osallemme tikarit ja köyden", sanoi herttua.
"Ja päärynän syötämme La Raméelle", lisäsi Grimaud.
"Hyvä Grimaud", kiitti herttua, "sinä et puhu usein, mutta kun puhut,
ovat sanasi kultaisia, se on tunnustettava."