Se vanki, joka tuotti kardinaalille niin suurta levottomuutta ja jonka
pakokeinot häiritsivät koko hovin rauhaa, ei aavistanut, mitä pelkoa
hänen tähtensä tunnettiin Palais-Royalissa.
Hän huomasi olevansa niin tarkoin vartioittu, että oli jo älynnyt
kaikki karkaamisyritykset hyödyttömiksi; hänen kaikkena kostonaan oli
syytää sadatuksia ja solvauksia Mazarinia vastaan. Olipa hän yrittänyt
sepitellä kardinaalista laulunpätkiäkin, mutta luopunut siitä puuhasta
pian. Herra de Beaufort ei ainoastaan ollut jäänyt osattomaksi
säkeiden sepittämistaidosta, vaan hän ilmaisi usein ajatuksiaan
suorasanaisestikin mitä vaivaloisimmin. Niinpä lauloikin hänestä Blot,
sen ajan tilapäisrunoilija:
Hän. taisteluissa loistain pauhaa,
ja syystä häntä peljätään;
mut kun hän haasteluun saa rauhaa,
näät hanhen päässeen pärräämään.
Gaston taas loistaa aimo lailla,
kun järkeilyä tarvis on;
Beaufort miks' onkaan kieltä vailla,
Gaston miks' käsivarreton?
Tästä näkee, että vangin täytyi rajoittua haukkumasanoihin ja
sadatuksiin.
Beaufortin herttua oli Henrik IV:n ja Gabrielle d'Estréesin pojanpoika,
yhtä kunnollinen, yhtä urhea, yhtä ylpeä ja liiatenkin yhtä suuresti
gascognelainen kuin isoisä, mutta paljoa vähemmin henkevä. Ludvig
XIII:n kuoleman jälkeen oltuaan jonkun aikaa suosikkina, uskottuna,
sanalla sanoen hovin ensimmäisenä täytyi hänen sittemmin luovuttaa
sijansa Mazarinille ja jäädä arvojärjestyksessä toiseksi. Kun hän
tyhmyyttään vihoitteli siitä ja varomattomasti purki näitä tunteitaan,
vangitutti kuningatar hänet seuraavana päivänä ja lähetti Vincennesiin
saman Guitautin välityksellä, jonka olemme jo nähneet esiintyvän
kertomuksemme alussa ja tapaamme vastakin. On itsestään selvää, että
kuningattaren toimista puhuttaessa tarkoitetaan Mazarinia. Siten ei
ainoastaan vapauduttu hänen läsnäolostaan ja vaatimuksistaan, vaan
häntä ei enää otettu mihinkään lukuun, niin kansanomainen prinssi kuin
hän olikin, ja hänellä oli nyt viiden vuoden aikana ollut kaikkea muuta
kuin kuninkaallinen asunto Vincennesin tornissa.
Tämä ajanjakso olisi riittänyt kypsyttämään kenen tahansa muun
ajatukset kuin herra de Beaufortin; hänessä se ei saanut aikaan
vähäisintäkään muutosta. Toinen olisi älynnyt, että jos hän ei olisi
kerskunut kardinaalin uhmaamisesta, ruhtinaitten halveksimisesta ja
oman tiensä kulkemisesta ilman muita saattolaisia kuin joitakuita --
kuten kardinaali de Retz lausui -- nureksivia haaveilijoita, olisi hän
näiden viiden vuoden mittaan saanut joko vapautensa tai puoltajia.
Tällaisia mietteitä ei nähtävästi johtunut herttuan mieleen,
joka pitkällisen vankeutensa aikana päin vastoin kävi yhä
uppiniskaisemmaksi, ja joka päivä kuuli kardinaali hänestä tietoja,
jotka olivat hänen ylhäisyydelleen peräti epämieluisia.
Sitten kun runoilu ei ollut herra de Beaufortilta onnistunut, yritti
hän kuvaamataidetta. Hiilellä hahmoitteli hän kardinaalin piirteet, ja
kun hänen varsin keskinkertainen kykynsä tässä taidossa ei pystynyt
antamaan muotokuvalle kovinkaan suurta yhdennäköisyyttä, kirjoitti hän
alle seuraavat sanat, jotta mallin alkuperästä ei voisi syntyä
vähintäkään epäilystä: "_Ritratto dell' illustrissimo facchino
Mazarini_". Saatuaan tästä tiedon pistäysi herra de Chavigny herttuan
luo ja pyysi häntä valitsemaan muun ajanvieton tai ainakin piirtämään
muotokuviansa ilman alikirjoituksia. Seuraavana päivänä oli huone
täynnä sekä muotokuvia että niiden selityksiä. Kaikkienkin vankien
tavoin muistutti herra de Beaufort suuresti pikkulapsia, jotka
itsepintaisimmin tekevät sitä, mikä heiltä on kiellettyä.
Herra de Chavignylle ilmoitettiin tämä luonnoksien lisäännys; herra de
Beaufort ei ollut kyllin varma taiteestaan, rohjetakseen piirustaa
ihmispäitä vasten kasvoja katseltuina, mutta hän oli tehnyt huoneestaan
todellisen näyttelysalin. Tällä kertaa ei kuvernööri virkkanut mitään,
mutta eräänä päivänä hän herra de Beaufortin ollessa pallosilla antoi
pestä pois kaikki piirustukset ja sivellä koko huoneen vesivärillä.
Herttua kiitti herra de Chavignyä, joka siten oli hyväntahtoisesti
varustanut hänet uudella piirustuspaperilla, ja jakoi nyt huoneensa
osastoihin sekä määräsi kunkin tällaisen alan kuvattavaksi jonkun
piirteen kardinaali Mazarinin elämästä.
Ensimmäisen piti esittää illustrissimo facchino Mazarini saamassa
selkäänsä kardinaali Bentivogliolta, jonka palvelijana hän oli ollut.
Toisella alalla oli illustrissimo facchino Mazarinin esitettävä Ignacio
de Lyolan osaa samannimisessä murhenäytelmässä.
Kolmannen osan piti osoittaa illustrissimo facchino Mazarini
varastamassa pääministerin salkun herra de Chavignyltä, tämän jo
luullessa saaneensa sen käsiinsä.
Lopuksi oli neljäs tarkoitettu näyttämään illustrissimo facchino
Mazarini kieltämässä Ludvig XIV:n kamaripalvelijalta Laportelta puhtaat
hurstit sillä selityksellä, että Ranskan kuninkaan ei tarvinnut vaihtaa
liinaisia vuodevaatteitaan useammin kuin kolmin kuukausin.
Kaikki olivat suurisuuntaisia sommitelmia, jotka ehdottomasti
osoittautuivat vangin lahjoille ylivoimaisiksi; hän tyytyykin
piirustamaan vain kehysviivat ja valaisemaan niitä alikirjoituksilla.
Mutta nämä ruudut ja alikirjoitukset antoivat herra de Chavignylle
kylliksi kiukustumisen aihetta; hän ilmoitutti herra de Beaufortille,
että jollei tämä luopuisi suunnittelemiensa piirrosten suorittamisesta,
riistettäisiin häneltä siihen sopivat välineet. Herra de Beaufort
vastasi, että kun hänen ei annettu ase kädessä luoda mainettaan, tahtoi
hän päästä kuuluisaksi taiteilijana, ja kun hänestä ei voinut koitua
Bayardia tai Trivulciota, tahtoi hän tulla Michelangeloksi tai
Rafaeliksi.
Eräänä päivänä, kun herra de Beaufort käyskenteli vankilan pihalla,
korjattiin hänen huoneestaan pois sekä puut että myöskin hiilet ja
tuhka, niin että hänellä palatessaan ei ollut ainoatakaan piirustimeksi
kelpaavaa esinettä.
Herra de Beaufort noitui ja melusi sekä valitti, että hänet tahdottiin
jättää kuolemaan kylmän ja kosteuden menehdyttämänä kuten Puylaurens,
marski Ornano ja Vendômen suurpriori. Siihen vastasi herra de Chavigny,
että jos hän lupaisi olla puuttumatta historiamaalauksiin, annettaisiin
hänelle heti takaisin puut ja kaikki polttotarpeet. Herra de Beaufort
ei tahtonut luvata mitään, ja lopun talvea pysyi hänen huoneensa
lämmittämättömänä.
Eikä sillä hyvä: kun hän kerran taas liikkui ulkosalla, raapittiin
piirustelmat pois, ja huone oli nyt jälleen puhtaan valkoinen, ilman
mitään taiteellisuuden merkkejä.
Silloin osti herra de Beaufort eräältä vartijaltaan koiran, jonka nimi
oli Pistache; vankeja ei ollut kielletty pitämästä koiraa, joten herra
de Chavigny salli elukan vaihtaa omistajaa. Aavistettiin kyllä, että
vanki tällöin puuhasi Pistachen kasvatuksessa, muttei tiedetty, mihin
se tähtäsi. Eräänä päivänä, kun Pistache oli saanut kylliksi
harjaannusta, kutsui herra de Beaufort Vincennesin kuvernöörin
ja virkamiehet suureen näytäntöön, joka esitettäisiin hänen
kamarissaan. Kutsuvieraat saapuivat; huone oli valaistu niin monilla
vahakynttilöillä kuin herra de Beaufort oli saanut hankituksi.
Taidonnäytteet alkoivat.
Muurista irroittamallansa laastipalalla oli vanki vetänyt keskilattian
poikki valkoisen viirun, joka esitti nuoraa. Isäntänsä ensimmäisestä
käskystä asettui koira tälle nuoralle, nousi takajaloilleen,
piteli etukäpälillään pikku raippaa, jota käytettiin vaatteitten
tomuttamiseen, ja alkoi nyt kulkea viirulla sellaisin kiemurteluin ja
huojutuksin kuin nuorallatanssijoilla on tapana. Pariin kolmeen kertaan
käveltyään koko viirun mitan eteenpäin ja takaperin jätti se raipan
herra de Beaufortille ja uudisti samat liikkeet ilman tasapainotankoa.
Ymmärtäväistä elukkaa palkittiin myrskyisin taputuksin.
Näytäntö jakautui kolmeen osaan; ensimmäisen päätyttyä siirryttiin
toiseen.
Koiran ensimmäisenä taitotemppuna oli nyt ilmoittaa, paljonko kello
oli.
Herra de Chavigny piteli kelloansa Pistachen edessä. Se oli puoli
seitsemän.
Pistache nosti ja laski käpäläänsä kuudesti, mutta piti sen
seitsemännellä kerralla ilmassa. Mikään vastaus ei voinut olla selvempi
ja täsmällisempi; aurinkokello ei olisi toiminut paremmin, sillä kuten
jokainen tietää, aurinkokello ei voi määrätä aikaa muulloin kuin
päivänpaisteella.
Sitten oli osoitettava seurueelle, kuka oli Ranskan kaikkien vankilain
taitavin vanginvartija.
Koira kiersi kolmasti vieraitten piirin ja laskeusi lopulta mitä
kunnioittavimmin herra de Chavignyn jalkoihin.
Tämä oli pitävinään pilaa kerrassaan oivallisena ja nauroi sille
makeasti. Nauramasta päästyään hän puraisi huultansa ja alkoi
rypistellä silmäkulmiaan.
Vihdoin teki herra de Beaufort Pistachelle mitä vaikeimmin vastattavan
kysymyksen, nimittäin kuka on suurin varas koko tunnetussa maailmassa.
Tällä kertaa kiersi Pistache jälleen kamarin, mutta ei pysähtynyt
kenenkään luo; se meni ovelle, raapi käpälällään ja vinkui.
"Katsokaahan, hyvät herrat", virkkoi prinssi, "kun tämä
mielenkiintoinen elukka ei täältä löydä kysymääni henkilöä, niin se
tahtoo etsiä tätä muualta. Mutta olkaa huoletta, ette te silti jää
vastauksetta. Pistache, hyvä ystävä", jatkoi herttua, "tulehan tänne."
Koira totteli. "Tunnetun maailman suurin varas", aloitti nyt prinssi,
"onko se kuninkaan käsikirjuri Le Camus, joka tuli Pariisiin
kaksikymmentä livreä taskussaan ja nyt omistaa kuusi miljoonaa?"
Koira pudisti päätänsä kieltäväksi vastaukseksi.
"Onko se", arvaili prinssi, "yli-intendentti d'Émery, joka naittaessaan
poikansa herra Thorén antoi tälle kolmensadantuhannen livren vuosikorot
ja hotellin, johon verraten Tuileriet ovat tölli ja Louvre hökkeli?"
Koira pudisti jälleen päätänsä.
"Eikö hänkään?" urkki prinssi. "Kukahan se sitten lieneekään? Olisiko
se sattumalta illustrissimo facchino Mazarini di Piscina, hä?"
Pistache teki mitä myöntävimpiä merkkejä, kahdeksaan tai kymmeneen
kertaan peräkkäin nostaen ja laskien päätänsä.
"Näette nyt, hyvät herrat", huomautti herra de Beaufort läsnäolijoille,
jotka eivät tällä kertaa uskaltaneet nauraa edes salavihkaa, "että
illustrissimo facchino Mazarini di Piscina on tunnetun maailman suurin
varas -- niin väittää ainakin Pistache."
Siirtykäämme nyt kolmanteen taitotemppuun.
"Hyvät herrat", pitkitti Beaufortin herttua, käyttäen vallitsevaa syvää
hiljaisuutta illan kolmannen jakson ohjelman esittämiseen. "Te
muistatte kaikki, että Guisen herttua opetti kaikki Pariisin koirat
hyppäämään sauvan yli mademoiselle de Ponsille, jonka hän oli
julistanut kaunottarista kauneimmaksi. No niin, hyvät herrat, se ei
ollut mitään, sillä nuo elukat tottelivat vain koneellisesti, koska ne
eivät osanneet tehdä mitään eroa" -- herra de Beaufortin piti sanoa
eroitusta -- "niiden, joille oli hypättävä, ja niiden välillä, joille
ei sopinut sitä kunnioitusta osoittaa. Pistache saa teidät vakuutetuksi
siitä, että hän on korkealla kanssaveljiensä yläpuolella kuten herra
kuvernööri. Herra de Chavigny, olkaa hyvä ja lainatkaa minulle
keppiänne."
Herra de Chavigny luovutti keppinsä herra de Beaufortille, joka piteli
sitä vaakasuorasti jalan päässä lattiasta.
"Pistache, veikkonen", hän sanoi, "olehan hyvä ja hyppää madame de
Montbazonille."
Kaikki alkoivat nauraa; tiedettiin, että Beaufortin herttua oli
vangitsemisensa hetkenä ollut madame de Montbazonin julkinen rakastaja.
Pistache ei vähääkään vastustanut; se hyppäsi keveästi sauvan yli.
"Mutta", huomautti herra de Chavigny, "minun nähdäkseni tekee Pistache
aivan kuten toverinsakin, kun nämä hyppäsivät mademoiselle de
Ponsille."
"Odottakaahan vain", vastasi prinssi. "Pistache ystäväiseni, hyppäähän
kuningattarelle."
Ja hän kohotti keppiä kuusi tuumaa.
Koira hyppäsi kunnioittavasti yli.
"Pistache, hyvä ystävä", jatkoi herttua kohottaen keppiä kuusi tuumaa
lisää, "hyppäys kuninkaalle!"
Koira otti vauhtia ja loikkasi keveästi kepin yli, vaikka tämä oli jo
korkealla.
"Ja nyt olkaa tarkkaavaisia", pitkitti herttua alentaen kepin melkein
lattiaan asti; "Pistache, ystäväiseni, hyppää vielä illustrissimo
facchino Mazarini di Piscinalle!"
Koira käänsi takapuolensa keppiin päin.
"No, mitä nyt?" sanoi herra de Beaufort, tehden puolikehän koiran
hännästä sen päähän ja uudestaan tarjoten sille keppiä; "hypätkäähän
toki, herra Pistache."
Mutta kuten edelliselläkin kerralla pyörähti Pistache pois ja käänsi
takapuolensa keppiin päin.
Herra de Beaufort uudisti äskeisen liikkeensä ja toisti käskynsä, mutta
nyt oli Pistachen kärsivällisyys lopussa; se hyökkäsi raivoisasti
kiinni keppiin, tempaisi sen prinssin käsistä ja puri sen poikki
hampaissaan.
Herra de Beaufort otti molemmat pätkät koiran kidasta ja antoi ne hyvin
totisena herra de Chavignylle, pyydellen kaikesta sydämestään anteeksi
ja ilmoittaen hänelle, että näytäntö oli nyt päättynyt. Mutta samalla
hän lupasi, että jos kuvernööri taas kolmen kuukauden kuluttua tulisi
katsomaan, olisi Pistachella silloin uusia esityksiä valmiina.
Kolmea päivää myöhemmin huomattiin Pistache myrkytetyksi.
Rikollisesta koetettiin saada selvää, mutta tämä jäi tuntemattomaksi,
kuten voi arvatakin. Herra de Beaufort toimitti koiralle pystytetyksi
hautapatsaan, muistokirjoituksena:
"Tässä lepää Pistache, älykkäimpiä koiria, mitä on koskaan ollut
olemassa."
Tätä hautakirjoitusta vastaan ei ollut mitään muistuttamista, eikä
herra de Chavigny kyennyt estämään sitä.
Mutta sitten lausui herttua ihan teeskentelemättömästi, että koiraan
oli koeteltu sitä myrkkyä, jota aiottiin käyttää häntä itseänsä
vastaan, ja eräänä kertana hän päivällistä syötyänsä laskeusi makuulle
valittaen, että häntä vaivasi ähky ja että Mazarin oli hänet
myrkyttänyt.
Tämä uusi kuje tuli kardinaalin korviin ja säikähdytti häntä pahasti.
Vincennesin vankitornia pidettiin hyvin epäterveellisenä, ja rouva de
Rambouillet oli virkkanut, että se huone, jossa Puylaurens, marski
Ornano ja Vendômen suurpriori olivat kuolleet, vastasi täydellisesti
arseniikkiannosta; se sukkeluus oli levinnyt laajalti. Mazarin kielsi
nyt antamasta vangin nauttia mitään ennen kuin oli maistettu hänen
viiniänsä ja ruokaansa. Ja silloin toimitettiin hänelle päällysmies La
Ramée koemaistelijaksi.
Herra de Chavigny ei sillävälin ollut antanut herttualle anteeksi niitä
hävyttömyyksiä, jotka viaton Pistache oli jo saanut maksaa. Herra de
Chavigny oli kardinaali-vainajan kätyri, sanottiinpa häntä Richelieun
pojaksikin; hänen piti siis jossakin määrin kyetä hirmuhallintaan. Hän
antoi nyt herra de Beaufortin korvata suunpieksämisensä. Hän otatti
tältä pois ne teräsveitset ja hopeahaarukat, joita hänen oli tähän asti
sallittu käyttää, ja toimitti tilalle hopeaveitset ja puuhaarukat.
Herra de Beaufort valitti siitä, mutta herra de Chavigny vastasi
hänelle saaneensa tietää kardinaalin virkkaneen leskiherttuattarelle,
että hänen poikansa oli elinkautinen vanki, joten hän pelkäsi, että
vanki tämän murheellisen tiedon kuullessaan voisi yrittää itsemurhaa.
Kaksi viikkoa jälkeenpäin huomasi herra de Beaufort kaksi riviä
pikkusormen vahvuisia puuntaimia istutetuksi tien varrelle, joka johti
pallopaikalle; hän kysyi, mitä se merkitsi, ja sai vastaukseksi, että
siten tahdottiin varata hänelle siimestä vastedes. Eräänä aamuna tuli
puutarhuri hänen luokseen ilmoittamaan, ollen yrittävinään tuottaa
vangille mielihyvää, että häntä varten aiottiin muokata parsalavoja.
Kuten jokainen tietää, tarvitsee parsa nykyään neljän vuoden kasvuajan,
mutta siihen aikaan oli puutarhanhoito paljon vähemmin kehittynyt,
joten siihen meni vähintään viisi vuotta. Tämä kohteliaisuus sai herra
de Beaufortin raivoihinsa.
Silloin katsoi herra de Beaufort hetken tulleen turvautuakseen
johonkuhun neljästäkymmenestä pakokeinostaan. Hän yritti
yksinkertaisinta, nimittäin La Raméen lahjomista; mutta tämä oli
ostanut toimensa viidellätoistasadalla écu'lla ja piti sitä siis hyvin
suuressa arvossa. Sen sijaan että olisi edistänyt vankinsa aikeita
lähtikin hän viipymättä ilmoittamaan herra de Chavignylle, ja tämä
sijoitti heti kahdeksan miestä prinssin huoneeseen, koroitti
vahtisotamiesten lukumäärää kaksinkertaiseksi ja vartioiden
kolminkertaiseksi. Siitä saakka kulki prinssi ainoastaan kuten
teatterikuninkailla on tapana: neljä miestä edellään ja neljä
kintereillään, jälkijoukosta puhumattakaan.
Alussa nauroi herra de Beaufort paljon tälle ankaruudelle, joka kävi
hänelle huvikkeeksi. Hän hoki niin usein kuin saattoi: "Tämä huvittaa
minua, tämä on hauskaannusta" -- tahtoen sanoa hauskutusta, mutta kuten
tiedetään ei hän aina saanut sanoiksi, mitä aikoi. Sitten lisäsi hän:
"Kun muuten haluan luopua minulle suodusta kunnianosoituksesta, on
minulla vielä kolmekymmentäyhdeksän keinoa siihen."
Mutta tämä hauskutus kävi lopulta hyvinkin tukalaksi. Uhallakin pysyi
herra de Beaufort lujana vielä kuusi kuukautta, mutta kun hän sen ajan
kuluttua yhäti näki kahdeksan miehen istuutuvan hänen istuutuessaan,
nousevan hänen noustessaan, pysähtyvän hänen pysähtyessään, alkoi hän
kuroa kulmiansa ja laskea päiviä.
Tämä uusi vaino yllytti hänen vihansa Mazarinia kohtaan yhä
katkerammaksi. Prinssi kiroili aamusta iltaan ja puhui ainoastaan
Mazarinin korvien hakkeluksesta. Ihan se värisytti. Kardinaali, joka
tiesi kaikki, mitä Vincennesissä tapahtui, painoi väkisinkin hatun yhä
syvemmälle päähänsä.
Eräänä päivänä kokosi herra de Beaufort ympärilleen vartiosoturinsa, ja
sananlaskuksi tulleesta haastelunsa vaivaloisuudesta huolimatta piti
hän heille seuraavan puheen, jota hän kuitenkin totta puhuen oli
ennakolta valmistellut.
"Hyvät herrat", hän sanoi, "voitteko sietää, että hyvän kuninkaamme
Henrik neljännen pojanpoikaa sorretaan häpeään ja solvaamaan
(solvaukseen, tahtoi hän kai sanoa)? _Ventre-saint-gris_, kuten
isoisäni sanoi, tietäkääs, että minä olen melkein hallinnut Pariisissa!
Minulla on ollut kokonaisen päivän vartioitavana kuningas ja Monsieur.
Silloin mielisteli kuningatar minua ja sanoi minua valtakunnan
rehellisimmäksi mieheksi. Päästäkää minut ulos, hyvät herrat, niin
lähden suoraa päätä Louvreen ja kierrän Mazarinilta niskat nurin;
teistä tulee henkivartioitani, minä korotan teidät kaikki upseereiksi
ja annan teille hyviä palkkoja. _Ventre-saint-gris_! Eteenpäin mars!"
Mutta niin juhlallista kuin Henrik IV:n pojanpojan kaunopuheisuus
olikin, ei se kyennyt liikuttamaan näitä kivisydämiä; yksikään ei
hievahtanut paikaltaan. Tämän havaitessaan julisti herra de Beaufort
heidät kurjiksi raukoiksi ja teki heistä siten kiukkuisia vihollisiaan.
Toisinaan, kun herra de Chavigny pistäysi hänen luokseen, kuten hänen
tapanaan oli pari kolme kertaa viikossa, käytti herttua tätä hetkeä
uhkailuun.
"Mitä tekisitte, monsieur", saattoi hän sanoa, "jos jonakuna päivänä
näkisitte armeijan pariisilaisia teräsvaruksissa ja musketeissa
aseistautuneina tulevan tänne vapauttamaan minua?"
"Monseigneur"; vastasi herra de Chavigny syvään kumartaen prinssille,
"minulla on valleilla kaksikymmentä kanuunaa ja vallimajoissa
kolmekymmentätuhatta panosta; pommittelisin niitä parhaani mukaan."
"Niin, mutta teidän haaskattuanne nuo kolmekymmentätuhatta panosta,
valloittaisivat he tornin, ja silloin olisi minun pakko antaa heidän
hirttää teidät, mikä suuresti surettaisi minua."
Prinssi kumarsi nyt vuorostaan herra de Chavignylle.
"Ja minä, monseigneur", kertoi herra de Chavigny, "näkisin heti
ensimmäisen rääsyläisen astuessa jonkun hyökkäysporttini kynnyksen yli
tai laskiessa jalkansa vallille olevani suureksi mielipahakseni
velvollinen surmaamaan teidät omin käsin, koska teidät on uskottu minun
erityiseen hoitooni ja minun täytyy luovuttaa teidät takaisin kuolleena
tai elävänä."
Hän kumarsi taas hänen ylhäisyydelleen.
"Niin", jatkoi herttua puolestaan, "mutta kun ne kelpo ihmiset eivät
suinkaan lähtisi tänne ennen kuin ovat hirttäneet herra Giulio
Mazarinin, varoisitte te kyllä kajoomasta minuun, vaan antaisitte
mieluummin minunkin jäädä henkiin, ajatellessanne pariisilaisten
muutoin revityttävän teidät kappaleiksi neljän hevosen välissä, mikä on
vielä epämieluisampaa kuin joutua killumaan, vai mitä?"
Tätä imelän kirpeää naljailua jatkui kymmenen minuuttia,
neljännestunnin, korkeintaan kaksikymmentä minuuttia, mutta se päättyi
aina seuraavasti:
Herra de Chavigny huusi ovelle kääntyen:
"La Ramée, hoi!"
La Ramée astui sisälle.
"La Ramée", pitkitti herra de Chavigny, "minä suositan herra de
Beaufortia sinun erityiseen hoivaasi; kohtele häntä kaikella nimensä ja
arvonsa mukaisella kunnioituksella äläkä siis jätä häntä hetkeksikään
näkyvistäsi."
Sitten hän poistui kumartaen herra de Beaufortille niin ivallisen
kohteliaasti, että tämä vimmastui silmittömästi.
La Raméesta tuli siis prinssin kutsumaton pöytäkumppani, hänen ainainen
vartijansa, varjonsa. Mutta tunnustettava on, että La Raméen seura kävi
prinssille pikemmin mieluisaksi ajankuluksi kuin taakaksi, olletikin
kun tämä mies oli hilpeä toveri, herkuttelija, urhea ryyppääjä, taitava
pallonpelaaja, sielultaan ja sydämeltään hyvä ihminen ja herra de
Beaufortin kannalta katsoen ilman muuta vikaa kuin että hän oli
lahjomaton.
Valitettavasti ei asianlaita ollut sama La Raméelle, ja vaikka hän piti
jossakin määrin arvossa sitä kunniaa, että sai olla teljettynä noin
tärkeän vangin luo, ei tuttavallinen eleskely Henrik IV:n pojanpojan
kanssa kuitenkaan voinut korvata sitä tyydytystä, jota hän olisi
tuntenut saadessaan toisinaan käydä perheensä luona.
Ihminen saattaa olla oivallinen vanginvartija sekä silti hyvä isä ja
hyvä puoliso. La Ramée palvoi vaimoansa ja lapsiaan, joita hän
nyttemmin näki ainoastaan muurin harjalta, kun he suodakseen hänelle
tämän isällisen ja aviollisen lohdun tulivat kävelylle vallihaudan
toiselle puolelle. Tämä oli hänelle kuitenkin liian vähän, ja La Ramée
tunsi tällaisen elämänjärjestyksen pääsevän piankin tärvelemään iloista
luonnettaan, jota hän piti hyvän terveytensä aiheena, sillä hän ei
oivaltanut, että edellinen päin vastoin luultavasti vain oli tuloksena
jälkimmäisestä. Hänen vakaumuksensa lujittui, kun herra de Beaufortin
ja herra de Chavignyn välit vähitellen yhäti huononivat; viimein he
kokonaan herkesivät tapaamasta toisiaan. La Ramée tunsi vastuunsa
silloin yhä painostavammaksi, ja koska hän juuri mainitsemistamme
syistä etsi siihen lievennystä, vastaanotti hän innokkaasti ystävänsä,
marski de Grammontin intendentin ehdotuksen, kun tämä tarjosi hänelle
luotettavaa apulaista. Hän puhui senvuoksi asiasta heti herra de
Chavignylle, ja tämä vastasi, ettei hän suinkaan tahtonut sitä
vastustaa, asettaen kuitenkin ehdoksi, että ajateltu henkilö herättäisi
hänen tyytyväisyyttään.
Pidämme aivan tarpeettomana laatia lukijoillemme ruumiillista tai
henkistä muotokuvaa Grimaudista. Jos he, kuten toivomme, eivät ole
kokonaan unohtaneet näiden kuvaustemme ensimmäistä osaa, niin on heidän
muistissaan myöskin säilynyt tämä arvoisa henkilö, jonka suhteen ei ole
tapahtunut mitään muuta muutosta kuin että hän on tullut kahtakymmentä
vuotta vanhemmaksi; tämä seikka on tehnyt hänet vain vielä
pidättelevämmäksi ja vaiteliaammaksi, vaikkakin Atos oman muuttumisensa
jälkeen oli hänelle antanut rajoittamattoman puhevallan.
Mutta siihen aikaan oli Grimaud ollut vaiti jo kaksi- tai viisitoista
vuotta, ja se pitkällinen tottumus oli nyt käynyt hänen toiseksi
luonnokseen.