Luokaamme nyt silmäys tapauksiin, jotka olivat saaneet aikaan, että
d'Artagnan oli kutsuttu takaisin Pariisiin.
Eräänä iltana, kun Mazarin tavallisuuden mukaan aikoi lähteä
kuningattaren luo sellaisena hetkenä, jolloin kaikki olivat poistuneet,
kuuli hän vartiohuoneen sivuuttaessaan, -- sen toinen ovi oli hänen
eteishuoneensa puolella, -- että siellä puheltiin äänekkäästi.
Saadakseen selville, mistä sotamiehet pakisivat, lähestyi hän hiljaa,
kuten piti tapanaan, työnsi oven auki ja pisti päänsä sisälle.
Sotamiehet haastelivat keskenään.
"Minä takaan", vakuutti muuan, "että jos Coysel on niin ennustanut, on
se yhtä varmaa kuin olisi se jo tapahtunut. En häntä tunne, mutta olen
kuullut sanottavan, että hän ei ainoastaan ole tähdistälukija, vaan
taikurikin."
"Perhana, veikkonen, jos hän on ystäviäsi, niin pidäpäs varasi! Teet
hänelle huonon palveluksen, sanoessasi noin!"
"Kuinka niin?"
"Syystä että hänet voitaisiin helposti vetää oikeuteen."
"Joutavia, nykyään ei enää polteta taikureita."
"Eikö? Minun mielestäni ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun
kardinaali-vainaja poltatti Urbain Grandierin. Minä tunnen sen asian,
minä, joka olin vartioimassa roviota ja näin, kuinka hän paistui."
"Niin, mutta, näetkös, Urbain Grandier ei ennustanut, mitä piti
tapahtua. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, ja se suittaa toisinaan olla
paljoa pahempi."
Mazarin nyökkäsi hyväksymisen merkiksi; mutta haluten tietää, mistä
ennustuksesta he juttelivat, jäi hän paikoilleen.
"Minä en sano", pitkitti sotamies, "että Coysel ei ole taikuri; sanoin
vain, että jos hän ennakolta julistaa ennustuksensa, niin voisi sattua,
että se ei käykään toteen."
"Ja minkätähden?"
"Niinhän tietenkin. Jos me molemmat tappelemme, ja minä sanon sinulle:
'nyt lyön siihen ja siihen', niin sinä luonnollisesti väistät.
Ajatteles nyt, että Coysel sanoisi kardinaalin kuullen: 'Sen ja sen
ajan kuluessa karkaa se ja se vanki', niin on kai päivänselvää, että
kardinaali ryhtyy varokeinoihin, jotta se ei tapahdu."
"Voi hyväinen", puuttui puheeseen muuan, joka lojui lavitsalla ja
näytti nukkuvan, mutta näennäisestä unestaan huolimatta ei menettänyt
sanaakaan keskustelusta, "voi hyväinen! Luuletteko te siis, että
ihminen voi välttää kohtaloansa? Jos on kirjoitettuna ylhäällä että
Beaufortin herttua pääsee pakoon, niin hän pääsee, ja silloin ei
kardinaalin toimenpiteistä ole mihinkään."
Mazarin hätkähti. Hän oli italialainen, siis taikauskoinen; hän astui
heti kaartilaisten keskelle, jotka hänet havaitessaan mykistyivät.
"Mitä sanoittekaan, hyvät herrat?" kysyi hän mielistelevään tapaansa;
"että Beaufortin herttua on paennut, vai mitä?"
"Ei, ei suinkaan", vastasi epäuskoinen sotamies, "ei vielä. Sanottiin
vain, että hän pakenee."
"Kuka sitä sanoi?"
"Selitähän se juttu uudestaan, Saint-Laurent", sanoi kaartilainen,
kääntyen kertojaan.
"Monseigneur", virkkoi asianomainen, "minä vain juttelin näille
herroille, mitä olen kuullut puhuttavan erään Coyselin ennustuksesta.
Hän väittää, että niin visusti kuin Beaufortin herttuaa vartioidaankin,
karkaa tämä kuitenkin ennen helluntaita."
"Tuo Coysel on kai joku haaveilija, hupsu?" huomautti kardinaali yhä
hymyillen.
"Ei", vastasi kaartilainen pysyen herkkäuskoisuudessaan, "hän on
ennustanut paljon, mikä on käynyt toteen, esimerkiksi että kuningatar
saisi pojan, että herra de Coligny kaatuisi kaksintaistelussa Guisen
herttuan kanssa ja että koadjutori nimitettäisiin kardinaaliksi. No
niin, kuningatar ei ainoastaan saanut poikaa, vaan kaksi vuotta
jälkeenpäin toisenkin, ja herra de Coligny surmattiin tosiaankin."
"Niin", muistutti Mazarin, "mutta koadjutori ei vielä ole kardinaali."
"Ei, monseigneur", sanoi kaartilainen, "mutta se hänestä kyllä tulee."
Mazarin irvisti ilmaistakseen: vielä ei hänellä ole kardinaalinhattua.
Sitten hän lisäsi:
"Mielipiteenänne on siis, hyvä mies, että herra de Beaufort karkaa?"
"Pidän sitä niin selvänä asiana, monseigneur", vastasi sotamies, "että
jos teidän ylhäisyytenne tällä hetkellä tarjoisi minulle Vincennesin
kuvernöörin herra de Chavignyn toimen, en ottaisi sitä vastaan. Mutta
heti helluntain jälkeen olisi asia toinen."
Mikään ei vaikuta vakuuttavammin kuin luja vakaumus; se tehoo
epäuskoisiinkin, ja Mazarin päin vastoin olikin taikauskoinen, kuten
sanottu. Hän poistui senvuoksi hyvin miettivällä päällä.
"Sitä visukinttua!" virkkoi kaartilainen, joka oli nojautunut seinää
vasten; "hän ei ole uskovinaan sinun taikuriasi, Saint-Laurent,
päästäkseen antamasta sinulle mitään. Mutta tuskin ehtii hän
huoneeseensa, kun jo ryhtyy toimenpiteisiin ennustuksen johdosta."
Sen sijaan että olisi aikomuksensa mukaan lähtenyt kuningattaren luo
palasikin Mazarin työhuoneeseensa, huusi saapuville Bernouinin ja käski
tämän lähettää seuraavana aamuna varhain hakemaan sitä päällysmiestä,
jonka vartioitavaksi herra de Beaufort oli uskottu, sekä herättää hänet
heti tämän saavuttua.
Aavistamattaan oli kaartilainen kajonnut kardinaalin arimpaan kohtaan.
Niihin viiteen vuoteen, jotka Beaufort oli istunut vankeudessa, ei
kuulunut ainoatakaan päivää, jona Mazarin ei olisi ajatellut hänen
pääsevän hetkenä tai toisena vapaalle jalalle. Eihän Henrik IV:n
pojanpoikaa voinut pitää vankilassa koko ikäänsä, etenkin kun tämä oli
vasta tuskin kolmenkymmenen vanha. Mutta kuinka vimmaisesti olikaan
hänen täytynyt vankeudessaan yltyä vihaamaan miestä, jota hän sai
kiittää siitä, että hänet oli siten suljettu rikkaana, urheana,
kunnianhimoisena, naisten rakastamana ja miesten pelkäämänä hukkaamaan
elämänsä parhaat vuodet, sillä telkien takana asustaminen ei ole
elämistä! Sillävälin oli Mazarin lisännyt Beaufortin vartion
kaksinkertaiseksi. Hän muistutti sadun saituria, joka ei saanut unta
aarteensa läheisyydessä. Usein havahtui hän yöllä nähtyään unessa, että
herra de Beaufort oli riistetty häneltä. Silloin vaati kardinaali tiliä
hänestä, ja jokaisessa kuulustelussaan sai hän tuskakseen tietää, että
vanki pelasi korttia, joi ja lauloi kuin viimeistä päivää, mutta
kaikessa remussaankin alituiseen keskeytti rattonsa vannoakseen, että
Mazarin saisi kalliisti maksaa niistä huvituksista, mitä hän pakotti
herttuan tavoittamaan Vincennesistä.
Tämä aatos pyöri nytkin ministerin mielessä hänen nukkuessaan, ja kun
Bernouin kello seitsemältä aamulla tuli herättämään häntä, oli hänen
ensimmäisinä sanoinaan:
"No, mitä uutta? Onko herra de Beaufort karannut Vincennesistä?"
"En luule, monseigneur", vastasi Bernouin, jonka virallinen tyyneys ei
koskaan järkkynyt; "mutta ainakin saatte taattuja tietoja siitä, sillä
La Ramée, joka on nyt aamusella kutsuttu Vincennesistä, on täällä ja
odottaa teidän ylhäisyytenne käskyä."
"Avaa ovi ja päästä hänet tänne", sanoi Mazarin ja järjesti pieluksensa
siten, että saattoi vuoteella istuen vastaanottaa tulijan.
Vankilan päällysmies astui sisälle. Hän oli kookas, pönäkkä ja
rehellisen näköinen mies. Hänen sävynsä oli niin rauhallinen, että
Mazarin joutui siitä levottomaksi.
"Tuo miekkonen näyttää minusta typerältä", jupisi hän.
Päällysmies seisoi hiljaa alallaan ovipielessä.
"Tulkaa lähemmäksi, monsieur", käski Mazarin.
Päällysmies totteli.
"Tiedättekö, mitä täällä puhutaan?" jatkoi kardinaali.
"En, teidän ylhäisyytenne."
"No, sanotaan, että herra de Beaufort karkaa Vincennesistä, jollei jo
ole karannutkin."
Päällysmiehen kasvot ilmaisivat ääretöntä ällistystä. Hän avasi
yhtähaavaa pienet silmänsä ja ison suunsa ikäänkuin kyetäkseen paremmin
käsittämään pilan, jonka hänen ylhäisyytensä oli suvainnut lausua,
mutta pitkään aikaan ei hän voinut pysyä vakavana tuollaisen oletuksen
johdosta, vaan remahti niin rajuun nauruun, että hänen vankka ruhonsa
tutisi kuin ankarassa vilutaudissa.
Mazarin ihastui tästä niukkaa kunnioitusta noudattavasta hilpeydestä,
mutta jäi kuitenkin totiseksi.
Naurettuaan tarpeekseen ja kuivattuaan silmänsä katsoi La Ramée viimein
asiakseen puhua ja puolustautua iloisuutensa sopimattomuudesta.
"Karkaako, monseigneur", sanoi hän, "vai karkaa? Teidän ylhäisyytenne
ei siis tiedä, missä herra Beaufort on?"
"Kyllä, monseigneur, minä tiedän, että hän asustaa Vincennesin
linnantornissa."
"Niin, monseigneur, huoneessa, jonka kiviseinät ovat seitsemän jalan
vahvuisia, ja ikkunain rautaristikoissa ovat käsivarren paksuiset
kanget."
"Monsieur", huomautti Mazarin, "kärsivällisyydellä murretaan
paksuimmatkin muurit, ja kellon joustimella sahataan poikki
rautakanki."
"Mutta monseigneur ei siis tiedä, että häntä ympäröi kahdeksan
sotilasvartijaa, joista neljä oleksii hänen vierashuoneessaan ja neljä
makuuhuoneessaan, ja että he eivät koskaan jätä häntä yksikseen!"
"Mutta hän liikkuu ulkonakin, hän huvittelee keilanheitolla ja
pallonlyönnillä."
"Monseigneur, sellainen ajanvietto on vangeille sallittua. Mutta jos
teidän ylhäisyytenne haluaa, kiellämme sen häneltä."
"Ei, ei", epäsi Mazarin, joka pelkäsi, että jos hän riistäisi vangilta
nämä huvikkeet, jättäisi tämä vankeutensa yhä katkeroittuneempana
kardinaalia vastaan siinä tapauksessa että joskus pääsisi pois
Vincennesistä. "Tahdon vain tietää, kenen kanssa hän urheilee."
"Monseigneur, hänen seuranaan on vartiovuorolla oleva upseeri, minä tai
vankikumppaneita."
"Mutta eikö hän kisaillessaan koskaan lähesty muureja?"
"Monseigneur, teidän ylhäisyytenne ei tuntene sikäläisiä muureja? Ne
ovat kuusikymmentä jalkaa korkeita, ja tuskinpa herra de Beaufort vielä
on niin väsynyt elämään, että maahan hyppäämällä tahtoisi panna
niskansa taittumisen vaaraan."
"Hm!" äännähti kardinaali, alkaen rauhoittua. "Sanotte siis hyvä herra
La Ramée..."
"Että jos herra de Beaufortin ei onnistu muuttua pikku linnuksi,
vastaan minä hänestä."
"Varokaa, te sitoudutte vaikeaan vastuuseen", pitkitti Mazarin. "Herra
de Beaufort virkkoi sotilasvartiolle, joka vei hänet Vincennesiin, että
hän oli usein ajatellut vangitsemisen mahdollisuutta ja siltä varalta
keksinyt neljäkymmentä eri pakotapaa."
"Monseigneur, jos niissä neljässäkymmenessä olisi vain ollut yksikään
pätevä", vastasi La Ramée, "niin olisi hän jo aikaa sitten vapaana."
"Kas vain, hän ei olekaan niin tyhmä kuin luulin", mutisi Mazarin.
"Monseigneur muuten unohtaa, että herra de Chavigny on Vincennesin
kuvernöörinä", jatkoi La Ramée, "ja että hän ei ole herra de Beaufortin
ystäviä."
"Totta kyllä, mutta herra de Chavigny poistuukin toisinaan."
"Hänen poistuessaan olen minä paikalla."
"Mutta kun te pistäydytte poissa?"
"Ka, silloin asetan sijaani erään kunnon miehen, joka pyrkii
kuninkaalliseksi vankilankaitsijaksi ja vartioitsee huolellisesti, sen
takaan. Kolmen viikon aikana, minkä hän on ollut palveluksessani, olen
huomannut hänessä yhden ainoan virheen, nimittäin että hän on liiankin
kova vankia kohtaan."
"Kuka onkaan se Kerberos?" kysyi kardinaali.
"Muuan herra Grimaud, monseigneur."
"Mitä hän hommasi ennen kuin tuli teille Vincennesiin?"
"Hän oleskeli maaseudulla, mikäli olen hänen suosittelijoiltaan
kuullut. Ilkeä luonne johti hänet siellä johonkin selkkaukseen, ja minä
luulenkin, että hän haluaisi kuninkaallisen univormun avulla päästä
turvaan."
"Kuka on sitä miestä suositellut teille?"
"Grammontin herttuan intendentti."
"Luulette siis, että häneen voi luottaa?"
"Yhtä varmasti kuin itseeni, monseigneur."
"Eihän hän vain ole suupaltti?"
"Voi, hyväinen aika, monseigneur, olin kauan siinä käsityksessä, että
hän oli mykkä! Hän puhuu ja vastaa enimmiten merkeillä; näyttää tosiaan
siltä kuin olisi hänen entinen isäntänsä vasiten harjaannuttanut häntä
siihen."
"No, sanokaa hänelle siis, hyvä La Ramée", virkkoi kardinaali, "että
jos hän vartioitsee hyvin ja varmasti, jätetään hänen maaseudulla
tapahtunut rikkomuksensa silleen ja hänet puetaan univormuun, joka
tuottaa hänelle arvonantoa, samalla kun sen univormun taskuihin
pistetään muutamia pistoleja, hänen saadakseen juoda kuninkaan maljan."
Mazarin oli hyvin antelias lupauksissaan; hän oli suoranainen
vastakohta kelpo Grimaudille, jota La Ramée ylisti ja joka puhui vähän,
mutta toimi paljon.
Kardinaali teki vielä muutamia kysymyksiä La Rämeelle vangista, hänen
ruokahoidostaan, kammiostaan ja yösijastaan; niihin vastaili La Ramée
niin tyydyttävään tapaan, että kardinaali erosi hänestä melkein tyyten
rauhoittuneena.
Kun kello oli nyt yhdeksän aamulla, nousi hän jalkeille, pirskoitteli
itseänsä hajuvesillä ja pukeutui sekä lähti kuningattaren luo
ilmoittamaan tälle, mitkä syyt olivat häntä viivyttäneet. Kuningatar
pelkäsi herra de Beaufortia melkein yhtä paljon kuin kardinaali ja oli
miltei yhtä taikauskoinenkin kuin hän. Itävallan Anna antoi hänen sana
sanalta kerrata kaikki La Raméen lupaukset ja sen ylistelyn, mitä tämä
oli suonut apulaiselleen; kardinaalin lopetettua virkkoi hän
puolikovaa:
"Voi, monsieur, miksei meillä ole tuollaista Grimaudia jokaisen
ruhtinaamme kaitsijana!"
"Kärsivällisyyttä", vastasi Mazarin, ja hänen huulensa vetäysivät
italialaiseen hymyyn, "kenties saammekin niin järjestetyksi aikanaan;
mutta sillävälin..."
"Mitä sillävälin?"
"Pidän aina huolta tarpeellisista varokeinoista."