D'Artagnan seisoi koko tämän kohtauksen aikana hämmentynein katsein ja
melkein avosuin; niin vähän hän huomasi asiain vastaavan aavisteluansa,
että vain ällisteli ihmeissään.
Atos tarttui häntä käsivarteen ja vei hänet alas puutarhaan.
"Illallistamme valmistettaessa", virkkoi Atos hymyillen, "ei sinulla
kai olisi mitään sitä vastaan, hyvä ystävä, että saisit hiukan
selvitystä salaisuuteen, joka tuottaa sinulle niin suurta päänvaivaa?"
"Se on totta, kreivi", vastasi d'Artagnan; hän oli havainnut Atoksen
vähitellen voittavan takaisin sen ylimyksellisen ylemmyyden, jolla
kreivi oli häntä aina vallinnut.
Atos katseli häntä, huulillaan tavallinen lempeä myhäilynsä.
"Ensiksikään, hyvä d'Artagnan", hän sanoi, "ei täällä ole mitään
kreiviä. Jos sanoin sinua chevalieriksi, niin se tapahtui ainoastaan
esitelläkseni sinut vierailleni ja jotta he tietäisivät, kuka sinä
olit; mutta sinulle, d'Artagnan, olen toivoakseni toki yhä toverisi ja
ystäväsi Atos. Tahdotko noudattaa muodollisuuksia syystä että kenties
pidät minusta vähemmän?"
"En, Jumala varjelkoon!" vastasi gascognelainen, ja hänen äänessään
sointui se nuorekas innostus, jota harvoin tapaa kypsyneellä iällä.
"Palatkaamme siis entisiin tapoihimme ja olkaamme ensiksikin
vilpittömiä toisillemme. Kaikki ihmetyttää täällä sinua?"
"Niin, peräti."
"Mutta enimmin kummastuttaa sinua oma olemukseni, myönnä pois", lisäsi
Atos.
"Niin, sen tunnustan."
"Olen vielä nuori, vai mitä, yhdeksästäviidettä ikävuodestani
huolimatta? Olen vielä tunnettavissa?"
"Päin vastoin", vastasi d'Artagnan, ollen hyvin luontuvainen
liioittelemaan sitä avomielisyyttä, johon Atos oli häntä kehoittanut,
"sinua ei enää tunne lainkaan."
"Ah, minä ymmärrän", virkkoi Atos hiukan punehtuen; "kaikella on
loppunsa, hyvä d'Artagnan, hupsuttelulla kuten muullakin."
"Olosuhteissasi näkyy myös tapahtuneen muutos. Sinä asut tavattoman
mukavasti, ja arvattavasti on tämä rakennus omasi."
"Niin, tämän pikku maatilan minä sinulle sanoin perineeni, kun erosin
sotapalveluksesta."
"Sinulla on puisto, hevosia, koiria?"
Atos hymyili.
"Kahdenkymmenen auranalan laajuinen puisto", selitteli hän,
"kahdenkymmenen auranalan, siihen luettuina kasvimaat ja
ulkorakennukset. Hevosia on kaikkiaan kaksi; enhän tietenkään lue
mukaan palvelijani typpyhäntää. Koiraparveni supistuu neljään
ajokoiraan, kahteen vinttikoiraan ja yhteen lintukoiraan. Ja koko tämä
koirien ylenpalttisuus", lisäsi Atos myhäillen, "ei kuitenkaan ole
minua varten."
"Kyllä arvaan", huomautti d'Artagnan; "ne on hankittu nuorukaiselle,
joka äsken oli tässä, Raoulille."
Ja d'Artagnan katsoi Atokseen väkisinkin hymyillen.
"Oikeaan osasit, hyvä ystävä", myönsi kreivi.
"Ja tuo nuorukainen on pöytäkumppanisi, kummipoikasi, kenties
sukulaisesi? Kylläpä sinä olet muuttunut, hyvä Atos?"
"Tuo nuorukainen", vastasi Atos tyynesti, "on orpolapsi, jonka hänen
äitinsä jätti erään maalaispappi-poloisen luo ja hylkäsi sinne; minä
olen toimittanut hänelle kasvatuksen."
"Ja hän on sinuun varmastikin hyvin kiintynyt?"
"Luullakseni rakastaa hän minua kuin olisin hänen isänsä."
"Ennen kaikkea hyvin kiitollisena?"
"Oh, kiitollisuus on molemminpuolista", vastasi Atos. "Minä olen
hänelle velkaa kuten hänkin minulle; en sano sitä hänelle, mutta
sinulle huomautan, d'Artagnan, että minun kiitollisuudenvelkani hänelle
sittenkin on suurempi."
"Kuinka niin?" ihmetteli muskettisoturi.
"Kyllä vain; hän se on saanut minussa aikaan muutoksen, joka on
pistänyt silmääsi. Olin kuivettumassa kuin irrallinen puu, jota eivät
juuret sido maahan; ainoastaan sydämellinen kiintymys saattoi uudestaan
juurruttaa minut elämään. Rakastajatar? Olin liian vanha siihen.
Ystäviä? Minulla ei ollut muuta kuin sinut. No niin, tästä lapsesta
tapasin kaiken menettämäni; minulla ei ollut enää miehuutta elääkseni
itselleni, mutta hänelle minä elin. Opetus tehoo lapseen paljon, mutta
esimerkki on vielä parempi. Minä olen ollut hänelle esimerkkinä,
d'Artagnan. Olen luopunut paheista, joita minulla oli, teeskennellyt
hyveitä, joita minulla ei ollut. En luule pettyväni, d'Artagnan: Raoul
on aiottu sukeutumaan niin eteväksi aatelismieheksi kuin meidän
huonontunut aikakautemme kykenee luomaan."
D'Artagnan silmäili Atosta yhä enemmän ihmetellen. He kävelivät
raikkaassa ja varjoisassa puistokujassa, johon vinosti tunkeutui
muutamia laskeutuvan auringon säteitä; tällainen kultainen hohdejuova
valaisi Atoksen kasvoja, ja hänen silmänsä näyttivät vuorostaan
säteilevän takaisin sitä leutoa ja hiljaista iltahehkua, jota niihin
heijastui.
Myladyn muisto kuvastui d'Artagnanin sielussa.
"Ja sinä olet onnellinen?" hän kysyi ystävältään.
Atoksen tutkiva katse tunkeutui d'Artagnanin sydänsopukkaan ja näytti
tahtovan sieltä lukea hänen ajatuksensa.
"Niin onnellinen kuin Jumalan luoduille olennoille on täällä maan
päällä sallittua. Mutta täydennä aatoksesi, hyvä d'Artagnan, sillä sinä
et ole vielä lausunut sitä kokonaan."
"Sinä olet hirmuinen, Atos, ja sinulta ei voi mitään salata", vastasi
d'Artagnan. "No niin, tahdoin kysyä sinulta, etkö toisinaan tunne
erityisiä kauhun väreitä, jotka muistuttavat..."
"Tunnonvaivoja?" pitkitti Atos; "lopetan lauseesi. Miten lienee. En
tunne mitään tunnonvaivoja, koska se nainen käsitykseni mukaan ansaitsi
rangaistuksensa. En tunne mitään tunnonvaivoja, sillä jos olisimme
antaneet hänen elää, olisi hän epäilemättä jatkanut tihutöitänsä. Mutta
sillä en tahdo sanoa olevani vakuutettu siitä, että meillä oli oikeus
tehdä, mitä teimme. Kaikki vuodatettu veri kenties vaati hyvitystä. Hän
korvasi omasta kohdastaan; kenties on meidänkin vielä korvattava."
"Olen toisinaan ajatellut kuten sinä, Atos", sanoi d'Artagnan.
"Sillä naisellahan oli poika?"
"Niin oli."
"Oletko koskaan kuullut hänestä?"
"En milloinkaan."
"Hänen täytyy nyt olla kolmenkolmatta vanha", mutisi Atos. "Ajattelen
usein sitä nuorta miestä, d'Artagnan."
"Sepä merkillistä. Ja minä kun olen ihan unohtanut hänet!"
Atos hymyili raskasmielisesti.
"Entä loordi Winter -- oletko hänestä kuullut?"
"Tiedän hänen olevan kuningas Kaarlo ensimmäisen suuressa suosiossa."
"Hän ottaa siis kai osaa hallitsijansa kohtaloon, joka on tällähaavaa
kovin onneton. Tiedätkös, d'Artagnan", jatkoi Atos, "tuo johtaa minut
takaisin siihen, mitä äsken sanoin. Hän vuodatutti Straffordin veren.
Ja veri vaatii verta. Entä kuningatar?"
"Mikä kuningatar?"
"Englannin Henriette, Henrik neljännen tytär."
"Hän on Louvressa, kuten tiedät."
"Missä häneltä puuttuu kaikkea, eikö niin? Tämäntalvisten ankarain
pakkasten aikana kuuluu hänen sairaan tyttärensä olleen pakko
polttopuiden puutteessa pysytellä makuulla. Mitä siitä ajattelet?"
lisäsi Atos olkapäitään kohauttaen. "Henrik neljännen tytär värisee
vilusta risukimpun puutteessa! Minkätähden ei hän pyytänyt apua
joltakulta meistä sen sijaan, että vetosi Mazariniin! Silloin ei
häneltä olisi puuttunut mitään."
"Tunnetko hänet, Atos?"
"En, mutta äitini näki hänet lapsena. Enkö ole kertonut sinulle, että
äitini oli Maria dei Medicin hovinaisena?"
"Et koskaan. Sinä et puhele sellaisista asioista, sinä, Atos."
"Ka, hyväinen aika, kyllähän sentään", väitti Atos; "mutta tilaisuutta
ei aina tarjoudu."
"Portos ei olisi sitä odottanut niin kärsivällisesti", huomautti
d'Artagnan hymyillen.
"Kukin luonteensa mukaan, hyvä d'Artagnan. Vaikka Portos on hieman
turhamainen, on hänellä oivallisetkin avunsa. Oletko nähnyt häntä
jälleen?"
"Lähdin hänen luotansa viisi päivää takaperin", vastasi d'Artagnan.
Ja hän kuvaili nyt gascognelaisen mielenlaatunsa kaikella
innostuksella, mitkä ihanuudet ympäröitsivät Portosta Pierrefondsin
linnassa, lasketteli leikkiä ystävänsä kustannuksella ja tähtäsi pari
kolme vasamaa kelpo Moustoniinkin.
"On ihmeellistä", haastoi Atos hymyillen tälle hilpeydelle, joka
johdatti hänen mieleensä heidän entisiä rattoisia päiviänsä, "että se
liitto, jonka muinoin solmimme umpimähkään, vielä kahdenkymmenen vuoden
eron jälkeen yhdistää meitä niin likeisesti. Ystävyys juurtuu kunnon
sydämiin syvälle, hyvä d'Artagnan; usko minua, ainoastaan pahat ihmiset
kieltävät ystävyyden, koska he eivät ymmärrä sitä. No, entä Aramis?"
"Olen tavannut hänetkin", vastasi d'Artagnan, "mutta hän tuntui minusta
hiukan kylmäkiskoiselta."
"Vai niin, oletko tavannut Aramiin?" tuumi Atos, tutkivalla katseellaan
tähystäen d'Artagnania. "Teetkin siis todellisen toivioretken
ystävyyden temppeliin, kuten runoilijat lausuisivat."
"Niinpä kyllä", vastasi d'Artagnan hämillään.
"Tiedäthän", pitkitti Atos, "että Aramis on luonnostaan hieman
kylmäkiskoinen; sitäpaitsi hänellä on aina niitä naisjuttujaan."
"Luulen hänen parhaillaan antautuneen hyvinkin mutkikkaaseen juoneen",
huomautti d'Artagnan.
Atos ei vastannut.
-- Hän ei ole utelias -- ajatteli d'Artagnan.
Eikä Atos ainoastaan ollut vastaamatta, vaan hän vielä vaihtoikin
puheenaihetta.
"Sinä näet", virkkoi hän kohdistaen d'Artagnanin huomion siihen, että
he nyt tunnin käveltyään olivat jälleen saapuneet linnan luo, "että
olemme jotensakin tehneet kierroksen kaikkien tilusteni ympäri."
"Kaikki on täällä muhkeata ja ilmaisee aatelismiestä", kehui
d'Artagnan.
Samassa kuului kavioiden kopsetta.
"Sieltä tulee Raoul takaisin", sanoi Atos: "nyt saamme tietoja
tyttörukasta."
Nuorukainen ilmestyikin veräjän luo ja ratsasti pihalle ihan pölyn
peitossa. Hän hyppäsi maahan, jättäen hevosensa jonkunlaisen
tallirengin haltuun, ja tuli tervehtimään kreiviä ja d'Artagnania.
"Tämä herrasmies", ilmoitti Atos laskien kätensä d'Artagnanin olalle,
"on chevalier d'Artagnan, josta olet usein kuullut minun puhuvan,
Raoul."
"Monsieur", virkkoi nuorukainen kumartaen vielä syvempään kuin
edellisellä kerralla, "herra kreivi on aina asettanut teidät
esikuvaksi, milloin hän on tahtonut mainita säikkymättömän ja ylvään
ritarin."
Tämä pikku kohteliaisuus ei ollut tehoamatta d'Artagnaniin, joka tunsi
sen mieluisasti hivelevän sydäntänsä. Hän ojensi Raoulille kätensä ja
sanoi:
"Nuori ystäväni, kaikki minulle annettu ylistys on kreivin ansiota,
sillä hän on kaikinpuolin johtanut kasvatustani, ja hänen vikansa ei
ole, jos oppilas ei ole käyttänyt hyödykseen hänen opetuksiaan. Mutta
hän onnistuu paremmin teihin nähden, siitä olen vakuutettu. Pidän
teidän ulkomuodostanne, Raoul, ja kohteliaisuutenne on liikuttanut
mieltäni."
Atos ihastui enemmän kuin olisi voinut luulla; hän vilkaisi
kiitollisesti d'Artagnaniin ja silmäili sitten Raoulia, huulillaan
tuollainen omituinen myhäily, jollaisesta lapset ovat ylpeät, kun
oivaltavat niiden merkityksen.
-- Nyt, -- virkkoi itsekseen d'Artagnan, jonka huomiota tuo mykkä
kasvojen elehtiminen ei ollut välttänyt, -- nyt olen varma.
"No niin", sanoi Atos, "toivoakseni ei tapauksella ole mitään ikäviä
seurauksia."
"Sitä ei vielä tiedetä, monsieur. Lääkäri ei voinut lausua
mielipidettänsä ankaran turvottumisen johdosta; hän pelkää kuitenkin,
että joku jänne on vahingoittunut."
"Ja sinä et viipynyt pitempään madame de Saint-Remyn luona?"
"Pelkäsin, etten ehtisi takaisin tavalliseksi ateriahetkeksi,
monsieur", vastasi Raoul, "jolloin te olisitte joutunut odottamaan."
Samassa tuli pieni puolittain kyläläis- ja puolittain palveluspoika
ilmoittamaan, että illallinen oli valmis.
Atos vei vieraansa hyvin yksinkertaiseen ruokasaliin, mutta tämän
ikkunat olivat toisella puolella puutarhaan päin ja antoivat toiselta
puolen näköalan anssariin, missä hoideltiin komeita kasveja.
D'Artagnan silmäili pöytää. Pöytähopeat olivat hienoja; saattoi nähdä,
että ne kuuluivat vanhaan sukuperintöön. Tarjoilupöydällä oli upea
hopeinen vesikannu; d'Artagnan pysähtyi tarkastelemaan sitä.
"Tuopa on kerrassaan jumalallisen hyvin muovattu", ihasteli hän.
"Niin", vastasi Atos, "se on suuren firenzeläisen taiteilijan Benvenuto
Cellinin mestariteoksia."
"Ja mitä taistelua se esittää?"
"Marignanon. Se kuvaa juuri sitä hetkeä, jolloin muuan esi-isäni
ojentaa miekkansa Frans ensimmäiselle, kun tämä on vastikään taittanut
omansa. Tällöin tuli sukulaiseni Enguerrand de la Fère Pyhän Mikaelin
ritarikunnan jäseneksi. Viisitoista vuotta jälkeenpäin -- sillä
kuningas ei unohtanut, että hän oli kolme tuntia taistellut
Enguerrand-ystävänsä miekalla sen katkeamatta -- lahjoitti hänen
majesteettinsa hänelle tämän kannun ja lisäksi miekan, jonka kenties
olet aikaisemmin nähnyt minulla ja joka sekin on varsin kaunista
kultasepän työtä. Se tapahtui jättien aikana", lisäsi Atos; "me olemme
kääpiöitä noihin miehiin verraten. Istuutukaamme nyt illastamaan,
d'Artagnan. Mutta kuulehan", virkkoi Atos pikku palvelijalle, joka
tarjoili lientä, "kutsu tänne Charlot."
Poika meni ulos, ja tovin kuluttua astui huoneeseen se palvelija, jonka
puoleen matkustavaiset olivat tullessaan kääntyneet.
"Hyvä Charlot", lausui Atos, "minä suosittelen erityiseen hoivaasi
herra d'Artagnanin palvelijan Planchetin koko siksi ajaksi, minkä hän
viipyy täällä. Hän pitää hyvästä viinistä, ja sinulla on kellarin
avain. Hän on kauan maannut kovalla alusella ja pitää sen vuoksi
arvossa hyvää vuodetta; pyydän sinua huolehtimaan, että hän saa
sellaisen."
Charlot kumarsi ja lähti.
"Charlot on kelpo mies", huomautti Atos; "hän on palvellut luonani
kahdeksantoista vuotta."
"Sinä ajattelet kaikkea", vastasi d'Artagnan, "ja minä kiitän sinua
Planchetin puolesta, hyvä Atos."
Tämän nimen mainitseminen sai nuoren miehen silmät suurenemaan, ja hän
ihmetteli, puhuiko d'Artagnan tosiaan kreiville.
"Se nimi kuulostaa sinusta eriskummaiselta, eikö niin, Raoul?"
virkkoi Atos hymyillen. "Se oli soturinimenäni kun herra d'Artagnan,
kaksi urheata ystävää ja minä kunnostausimme La Rochellen luona
kardinaali-vainajan ja herra de Bassompierren johdolla, joka muuten
hänkin on sittemmin kuollut. Herra d'Artagnan suvaitsee yhäti puhutella
minua tällä toverinimellä, ja sen kuuleminen ilahduttaa aina
sydäntäni."
"Se nimi oli kuuluisa", huomautti d'Artagnan, "ja sai eräänä päivänä
osakseen voittojuhlan kunnianosoitukset."
"Mitä sillä tarkoitatte, monsieur?" kysyi Raoul lapsekkaan uteliaana.
"En minäkään tiedä, totta tosiaan", virkkoi Atos.
"Oletko unohtanut Saint-Gervaisin vallinsarven, Atos, ja ruokaliinan,
josta kolme luotia teki lipun? Minulla on parempi muisti kuin sinulla;
se on varsin vereksenä mielessäni, ja kerronkin sen teille, nuori
mies."
Hän selitti nyt Raoulille vallinsarvella sattuneen seikkailun, niinkuin
Atos oli hänelle jutellut muistelman esi-isästään.
Tätä kertomusta kuunnellessaan oli nuori mies kuulevinaan mainittavan
sellaista urotyötä, joista Tasso tai Ariosto on runoillut ja jotka
kuuluvat ihmeelliseen ritariaikaan.
"Mutta sitä ei d'Artagnan ole sanonut sinulle, Raoul", jatkoi Atos
vuorostaan, "että hän oli aikakautensa parhaita miekkailijoita.
Rautaiset kintereet, teräksiset ranteet, varma ja tulinen katse, -- ne
asetti hän kiistakumppaniansa vastaan; hän oli kahdeksantoista ikäinen,
kolmea vuotta vanhempi sinua, Raoul, kun minä ensi kertaa näin hänet
koeteltujen miesten kanssa kilpasilla."
"Ja herra d'Artagnan jäi voittajaksi?" kysyi nuori mies, jonka silmät
säihkyivät tämän keskustelun aikana ja näyttivät rukoilevan
seikkaperäistä selvitystä.
"Taisin surmata erään", sanoi d'Artagnan luoden Atokseen kysyvän
katseen. "Toisen tein aseettomaksi tai haavoitin, -- en oikein muista."
"Niin, sinä haavoitit hänet. Olitkin peräti kätevä miekkailija!"
"Enkä liene vielä aivan pahasti vieraantunutkaan siitä taidosta",
jatkoi d'Artagnan puhjeten gascognelaiseen itserakkaaseen nauruunsa;
"äskettäinkin..."
Atoksen katse ummisti hänen suunsa.
"Sinun pitää tietää, Raoul", pitkitti vuorostaan Atos, "sinun, joka
luulet olevasi näppärä pitelemään miekkaa ja voisit turhamaisuutesi
tähden joskus helposti kokea julman nöyryytyksen, pitää tietää, kuinka
vaarallinen se mies on, jonka notkeutta on kylmäverisyys tukemassa.
Minä en koskaan voisi esittää sinulle vakuuttavampaa esimerkkiä siitä;
pyydä huomenna, että herra d'Artagnan antaa sinulle opetustunnin,
jollei hän tunne itseänsä liian väsyneeksi matkastaan."
"Mutta hyvä Atos, olet kuitenkin itse varsin taitava opettaja juuri
niissä kyvyissä, joista minua ylistät. Vielä tänäänkin puhui Planchet
kuuluisasta kaksintaistelusta karmeliittiluostarin luona loordi
Winterin ja hänen kumppaniensa kanssa. Voi, nuori mies", jatkoi
d'Artagnan, "täällä täytyy jossakin olla miekka, jota olen usein
sanonut valtakunnan ensimmäiseksi."
"Olen tärvellyt käteni miekkailemalla tuon lapsen kanssa", sanoi Atos.
"On käsiä, jotka eivät milloinkaan tärvelly joustavuudestaan, hyvä
Atos", vastasi d'Artagnan, "mutta jotka sitävastoin tärvelevät monia
muita."
Nuori mies olisi mielellään antanut keskustelun jatkua koko yön, mutta
Aatos huomautti hänelle, että heidän vieraansa varmaankin oli
väsyksissä ja tarvitsi lepoa. D'Artagnan väitti kohteliaasti vastaan,
mutta Atos vaati hartaasti häntä ottamaan huoneensa haltuunsa. Raoul
vei sinne vieraan, ja kun Atos arvasi hänen viipyvän d'Artagnanin luona
niin kauan kuin suinkin, saadakseen tämän yhä kertoilemaan
sankaritekoja heidän nuoruutensa päiviltä, tuli hän itse tovin kuluttua
noutamaan nuorukaisen ja lopetti tämän mieluisan illan sydämellisellä
kädenpuristuksella, toivottaessaan hyvää yötä muskettisoturille.