D'Artagnanin oli suoriuduttava pitkästä taipaleesta, mutta se ei häntä
huolettanut, sillä hän tiesi hevostensa keränneen voimia Bracieuxin
herran täyteläisistä rehusäkeistä. Uskollisen Planchetinsa saattamana
alotti hän senvuoksi hyvillä mielin neljän tai viiden päivän matkan.
Kuten jo olemme maininneet, he ratsastivat rinnakkain ja juttelivat
innokkaasti aikansa kuluksi. D'Artagnan oli vähitellen heittänyt
isännyytensä silleen, ja Planchet oli kokonaan jättänyt palvelijan
aseman. Hän oli ovela veitikka, joka porvarissäätyyn jouduttuaan oli
usein kaivannut entisen ajan retkillä nauttimiansa hyviä aterioita sekä
aatelisherrain puhelua ja sukkelaa seuraa, ja oman arvonsa tuntien
kärsi hän nähdessään alentuvansa alituisesta oleskelusta arkiaatteisen
väen parissa.
Hän kohosi senvuoksi tuotapikaa sen miehen uskotuksi, jota hän vielä
sanoi isännäkseen. D'Artagnan ei ollut vuosikausiin avannut sydäntänsä
kellekään. Siitä johtui, että nämä kaksi miestä jälleen tavattuaan
toisensa tulivat erinomaisesti toimeen keskenään.
Planchet ei muuten ollutkaan mikään tavallinen karkeapintainen
seikkailija. Hän oli neuvokas mies; vaaraa etsimättä ei hän
pelännytkään sitä, kuten d'Artagnan oli usein saanut havaita.
Sitäpaitsi oli hän ollut soturi, ja aseet tuottivat siihen aikaan
jonkunlaista aateluutta; ja jos Planchet tarvitsikin d'Artagnania, ei
hän kuitenkaan ollut tälle hyödytön. Niinpä tulivat d'Artagnan ja
Planchet miltei likeisinä toveruksina Bloisin näkösälle.
Taipaleella virkkoi d'Artagnan pudistaen päätänsä ja palaten
ajatukseen, joka alituiseen pyöri hänen mielessään:
"Tiedän hyvin, että yritykseni Atoksen suhteen on hyödytön ja järjetön,
mutta velvollisuuteni on menetellä siten vanhaa ystävää kohtaan, jossa
yhdistyivät kaikki ihmisen ylevimmät ja jaloimmat ominaisuudet."
"Niin, herra Atos oli aito ritari!" tokaisi Planchet.
"Eikö tosiaan ollutkin?" vilkastui d'Artagnan.
"Hän kylvi ympärilleen rahoja kuin taivas rakeita", jatkoi Planchet,
"ja otti säilän käteensä kuninkaallisesti. Muistatteko, monsieur,
kaksintaistelua englantilaisen kanssa karmeliittiluostarin luona? Voi,
kuinka kaunis ja pulska oli herra Atos sinä päivänä, kun hän sanoi
vastustajalleen: 'Te olette vaatinut minua ilmaisemaan teille nimeni,
monsieur; sen pahempi teille, sillä minun on sitten pakko surmata
teidät!' Minä seisoin lähellä ja kuulin. Sana sanalta virkkoi hän noin.
Ja sitä silmäniskua, kun hän vakuutuksensa mukaan osasi vastustajaansa
ja tämä kaatui edes oihkaisematta! Voi, monsieur, sanonpa vieläkin,
että hän oli aito ritari."
"Niin", huomautti d'Artagnan, "kaikki tuo on totta kuin evankeliumi;
mutta hänen ainoa vikansa on varmaankin nyt tärvellyt nuo kauniit
ominaisuudet."
"Kyllä muistan", sanoi Planchet; "hän piti väkijuomista tai oikeammin
sanoen hän joi. Mutta hän ei juonut kuten muut. Hänen silmänsä eivät
ilmaisseet mitään, kun hän kohotti lasin huulilleen. Tosiaankaan ei ole
vaiteliaisuus koskaan ollut niin kaunopuheista. Olin ihan kuulevinani
hänen jupisevan: 'Käy sisälle, neste, ja häädä suruni!' Ja miten hän
löikään poikki pikarista jalan tai pullosta kaulan! Kukaan muu ei
osannut sitä temppua niin näppärästi."
"Niinpä niin", pitkitti vuorostaan d'Artagnan, "ja mikä murheellinen
näytelmä odottaakaan meitä nyt! Tuo ylpeäryhtinen ylimys, tuo komea
ritari, joka oli niin loistava varuksissaan, että täytyi aina
kummastella, miten hän piteli pelkkää miekkaa eikä komentosauvaa, hän
on kai nyt köyryselkäinen ukko, punanenäinen ja hätäräsilmäinen.
Tapaamme hänet loikomassa jossakin nurmikolla, tähyillen meitä
himmeillä silmillään ja tuskin tuntienkaan tulijoita. Jumala tietää,
Planchet", jatkoi d'Artagnan, "että minä pakenisin sitä surkeata näkyä,
jollen katsoisi velvollisuudekseni osoittaa kunnioitustani mainehikkaan
kreivi de la Fèren loistavalle varjolle, kaikin pidettyämme hänestä
niin suuresti."
Planchet pudisti päätänsä virkkamatta sanaakaan; oli helppo nähdä, että
hän yhtyi isäntänsä pelkoon.
"Ja sitten hänen raihnaisuutensa", aloitti d'Artagnan jälleen, "sillä
Atos on nyt vanha. Kenties on hän vaipunut kurjuuteen, sillä hän hoiti
hutiloiden pikku omaisuuttaan; ja renttumainen Grimaud, entistään
mykistyneempänä ja vielä persompana väkijuomille kuin herransa ...
tiedätkös, Planchet, ihan sydäntäni kourii, kun sitä kaikkea
ajattelen."
"Minusta tuntuu kuin jo olisin siellä ja näkisin hänen hoipertelevan
lallattaen", virkkoi Planchet säälitellen.
"Ainoana pelkonani on, sen tunnustan", huomautti d'Artagnan, "että Atos
päihtyneen innostuksen hetkellä hyväksyy esitykseni. Se olisi hankala
sattuma Portokselle ja minulle ja tuottaisi pahaa pulaa; mutta hänen
ensi kertaa äityessään ryyppäämään me jätämmekin hänet, siinä kaikki.
Selvitessään hän kyllä käsittää tarkoituksen."
"Joka tapauksessa, monsieur", sanoi Planchet, "pääsemmekin kai
piammiten selville asiasta, sillä luulenpa, että nuo laskeutuvan
auringon kultaamat korkeat muurit ovat Bloisin kaupunginmuurit."
"Nähtävästi", arveli d'Artagnankin, "ja nuo huipukkaat veistellyt
kellotornit, jotka näemme alhaalla vasemmalla puiden keskessä,
muistuttavat mitä olen kuullut Chambordista."
"Ratsastammeko kaupunkiin?" kysyi Planchet.
"Kaiketi, hankkiaksemme tietoja."
"Monsieur, neuvonpa teitä, jos kerran sinne menemme, maistamaan eräitä
pienoisia hyytelörasioita, joista olen kuullut paljon puhuttavan,
vaikka niitä ei valitettavasti voi tuottaa Pariisiin, joten ne ovat
paikalla nautittavia."
"Ka, miksei, -- ole huoletta, kyllä maistellaan!" vakuutti d'Artagnan.
Samassa ilmestyi näkyviin raskaat härkien vetämät vankkurit,
jollaisilla tienoon mahtavista metsistä kuljetetaan puutavaroita Loiren
satamapaikkoihin. Ne tulivat monien rattaanraitioiden uurtamalta
metsätieltä, poiketen valtatielle, jota molemmat ratsumiehet kulkivat.
Vankkurien vieressä asteli maalainen, joka pitkällä kärkipäällä
sauvalla hoputteli vitkallista valjakkoansa.
"Hei, hyvä mies!" huusi Planchet ajajalle.
"Mitä herrat haluavat?" kysyi talonpoika sillä virheettömällä
puheentavalla, joka on sen seudun asukkaille ominainen ja
saattaisi häpeään itse Sorbonne-torinkin ja Yliopistokadun
kaupunkilais-kielenpuhdistajat.
"Etsimme herra kreivi de la Fèren maataloa", vastasi d'Artagnan.
"Tunnetteko sitä nimeä tämän tienoon aatelisten joukossa?"
Talonpoika otti hatun päästään, kuullessaan nimen, ja selitti: "Hyvät
herrat, nämä tukit, joita vedätän, kuuluvat hänelle; olen kaatanut ne
hänen metsästään ja vien niitä nyt linnaan."
D'Artagnan ei tahtonut kysellä mieheltä enempää; hänelle oli
vastenmielistä kuulla kenties toisen kertovan, mitä hän itse oli
sanonut Planchetille.
-- _Linnaan_! -- virkkoi hän itsekseen; -- _linnaan_! Niin kyllä
ymmärränkin! Atos on tarkkatuntoinen, hän on Portoksen tavoin
pakottanut alustalaisensa puhuttelemaan häntä monseigneuriksi ja
nimittämään talo-pahaistansa linnaksi: hän oli kovakourainen, tuo kelpo
Atos, liiatenkin ryypättyänsä.
Härät astua jönkäilivät verkalleen. D'Artagnan ja Planchet
kävellyttivät ratsujaan vankkurien takana, mutta kävivät
kärsimättömiksi.
"Tämäkö siis on tienämme sinne?" kysyi d'Artagnan maalaiselta, "ja
voimmeko seurata sitä ilman eksymisen vaaraa?"
"Voi, hyväinen aika, monsieur, kyllä", vastasi mies; "voitte huoletta
lähteä edeltä, tarvitsemattanne saatella näin hitaita juhtia. Teillä on
vain puolen lieuen matka, kunnes näette oikealla linnan; tänne asti ei
se vielä näy, kun on poppeleita edessä. Se linna ei ole Bragelonne,
vaan La Vallière; sen ohi ratsastettuanne tapaatte kolmen
pyssynkantaman päässä ison, valkoisen, liuskakivillä katetun
rakennuksen, joka kohoaa jättimäisten sykomorien varjostamalta
kummulta, -- se on herra de la Fèren linna."
"Onko tämä lieuen puolikas pitkäkin?" tiedusti d'Artagnan; "sillä
lieuet ovat monenlaisia meidän kauniissa Ranskanmaassamme."
"Vain kymmenen minuutin taival, monsieur, niin rivakalle ratsulle kuin
teidän."
D'Artagnan kiitti talonpoikaa ja kannusti heti hevostaan. Vastoin
tahtoaankin hämmennytti häntä ajatus, että hän oli nyt joutumassa
jälleen näkemään miehen, joka oli niin sydämellisesti rakastanut häntä
ja neuvoillaan ja esimerkillään niin tuntuvasti edistänyt hänen
perehtymistänsä aatelismiehen käyttäytymiseen. Senvuoksi hiljensi hän
sitten vähin erin hevosensa vauhtia ja ratsasti miettiväisenä pää
painuksissa eteenpäin.
Myöskin Planchet oli talonpojan tapaamisesta ja hänen esiintymisestään
saanut aihetta vakavaan mietiskelyyn. Hän ei ollut milloinkaan, ei
Normandiessa eikä Franche-Comtéssa, ei Artoisissa eikä Picardiessa,
joissa maakunnissa hän oli oleskellut, tavannut rahvaan keskuudessa
noin vapaata sävyä, säädyllistä seuratottumusta, puhdasta puheenlaatua.
Hän oli ollut vähällä luulla kohdanneensa jonkun herrasmiehen,
itsensälaisen frondelaisen, jonka olivat valtiolliset syyt pakottaneet
turvautumaan valepukuun.
Pian ilmestyi matkalaisten näkyviin tien mutkassa La Vallièren linna,
joksi sitä oli talonpoika sanonut, ja neljänneslieuen verran etäämpänä
kuvastui mainittu valkoinen rakennus sykomoriensa ympäröimänä tiheiden
puuryhmien taustaa vasten, jota kevät puuteroitsi huikaisevilla
kukkanietoksilla.
D'Artagnan ei tavallisesti ollut herkkämielinen, mutta tämä näköala
herätti hänen sydämensä syvyydessä ihmeellistä liikutusta, -- niin
voimallisia ovat nuoruuden muistot koko elämän taipaleella. Planchet,
jolla ei ollut samoja vaikutelmia, kummasteli herransa silminnähtävää
mielenkuohua ja silmäili vuoroon d'Artagnania, vuoroon valkoista
rakennusta.
Muskettisoturi ratsasti vielä joitakuita askeleita eteenpäin ja joutui
veräjälle, jonka valutyö ilmaisi sen ajan aistikkuutta.
Veräjän läpi näkyi hyvinhoidettuja kasvimaita, jokseenkin tilava piha,
jolla tömisteli useita hevosia erilaisiin livreijoihin puettujen
palvelijain piteleminä, ja parivaljakko vaunuineen.
"Me joko erehdymme tai on tuo mies ilvehtinyt meille", virkkoi
d'Artagnan; "täällä ei Atos voi asua. Hyvä Jumala, olisiko hän kuollut,
ja kuuluisiko tämä maahovi jollekulle, joka käyttää samaa nimeä?
Laskeudu ratsailta, Planchet, ja käy tiedustamassa; tunnustanpa, että
minulla ei ole siihen miehuutta."
Planchet hyppäsi maahan.
"Voit lisätä", huomautti d'Artagnan, "että muuan matkustavainen
aatelismies haluaa kunnioittaen tervehtiä kreivi de la Fèreä, ja jos
olet tyytyväinen kuulemaasi, niin saat ilmoittaa nimenikin."
Planchet talutti ratsuansa suitsista, lähestyi veräjää ja soitti
kelloa. Heti saapui harmaatukkainen palvelija, vanhuudestaan huolimatta
suoraryhtinen, ja vastaanotti Planchetin.
"Täälläkö herra kreivi de la Fère asuu?" kysyi Planchet.
"Niin, monsieur, täällä", vastasi palvelija Planchetille, jolla ei
ollut livreijaa yllään.
"Sotapalveluksesta eronnut ylimys, eikö niin?"
"Aivan."
"Jolla oli palvelija nimeltä Grimaud", pitkitti Planchet, sillä
ainaisessa varovaisuudessaan ei hän luullut voivansa kerätä kyllin
runsaasti takeita.
"Herra Grimaud on tällähaavaa poissa", ilmoitti palvelija, joka nyt
alkoi tarkastella kysyjää kiireestä kantapäähän, hän kun ei ollut
tottunut sellaisiin tiedustuksiin.
"Silloinpa huomaankin", huudahti Planchet ilosta säteillen, "että me
etsimme juuri samaa kreivi de la Fèreä. Olkaa siis hyvä ja avatkaa
minulle, sillä minä haluaisin ilmoittaa herra kreiville, että isäntäni,
muuan hänen ystäviinsä kuuluva aatelismies, on tulossa häntä
tervehtimään."
"Miksette sitä heti sanonut!" virkkoi palvelija avatessaan veräjän.
"Mutta missä onkaan isäntänne?"
"Hän tulee ihan perässäni."
Veräjän avattuaan astui palvelija Planchetin edellä; tämä viittasi
d'Artagnanille, joka nyt ratsasti pihalle, sydämensä pamppaillessa yhä
rajummin.
Portaille päästessään kuuli Planchet äänen lausuvan eräästä alakerran
huoneesta:
"No, missä sitten on se aatelismies, ja mikset tuo häntä tänne?"
Tämä ääni tunkeutui d'Artagnanin korviin ja herätti hänen sydämessään
tuhansia erilaisia tunteita, tuhansia unohtuneita muistoja. Hän hyppäsi
joutuisasti ratsailta; sillävälin Planchet hymyillen lähestyi linnan
valtiasta.
"Mutta minähän tunnen tuon miekkosen", sanoi Atos ilmestyessään
kynnykselle.
"Voi, niin herra kreivi, tunnettehan te minut, niinkuin minäkin hyvin
tunnen teidät. Minä olen Planchet, herra kreivi, Planchet,
tiedättehän..."
Mutta kelpo palvelija ei kyennyt virkkamaan enempää, niin voimakkaasti
tehosi häneen aatelismiehen aavistamaton esiintyminen.
"Mitä! Planchet!" huudahti Atos. "Onko siis herra d'Artagnan täällä?"
"Tässä olen, ystävä, tässä olen, Atos", änkytti d'Artagnan melkein
hoiperrellen.
Nämä sanat saivat silminnähtävän liikutuksen kuvastumaan Atoksenkin
kauniilla ja levollisilla kasvoilla. Hän läheni d'Artagnania kahdella
nopealla harppauksella, kääntämättä katsettansa hänestä, ja sulki hänet
hellästi syliinsä. Hämmennyksestään vapautuneena syleili d'Artagnan
Atosta niin sydämellisesti, että kyyneleet herahtivat silmiin...
Atos tarttui sitten hänen käteensä, puristaen sitä omiensa välissä, ja
vei hänet vierashuoneeseen, missä oli useita henkilöitä koolla. Kaikki
nousivat seisaalle.
"Esittelen teille herra chevalier d'Artagnanin", sanoi Atos, "hänen
majesteettinsa kuninkaan muskettiväen luutnantin, hartaan ystäväni ja
mitä urheimman ja herttaisimman herrasmiehen."
D'Artagnan vastaanotti läsnäolijain tavanmukaiset kohteliaisuudet,
vastasi niihin parhaansa mukaan, istuutui heidän piiriinsä ja alkoi
lähemmin tarkastella Atosta, sitten kun hetkiseksi keskeytynyt
keskustelu oli jälleen päässyt vauhtiin.
Merkillistä! Atos näytti tuskin vanhentuneen. Hänen kauniit silmänsä
olivat vapautuneet siitä tummasta renkaasta, joka ilmaisee yövalvomista
ja juopottelua, ja näyttivät nyt isommilta ja kirkkaammilta kuin
koskaan. Hiukan pitentyneet kasvot olivat voittaneet arvokkuutta,
mikäli ne olivat menettäneet kuumeellista jännitystä. Pehmeästä
ihosta huolimatta olivat kädet vielä yhtä kauniit ja voimakkaat,
pistäytyessään esiin pitsikalvostimistansa niinkuin eräissä Tizianin ja
Vandyken maalauksissa. Hän oli varreltaan solakampi kuin ennen; leveät,
taaksepäin vetäytyneet hartiat ilmaisivat voimaa; pitkä musta tukka oli
saanut vasta joitakuita harmaita hapsia ja valui siroina luonnollisina
kiharoina alas olkapäille; ääni oli vielä yhtä soinnukas kuin olisi hän
ollut vasta viidenkolmatta vanha, ja kauniit hampaat, jotka olivat
säilyneet valkoisina ja vahingoittumattomina, antoivat selittämätöntä
viehätystä hänen hymyilylleen.
Kreivin vieraat oivalsivat keskustelun saamasta tuskin huomattavasta
kylmäkiskoisuudesta, että ystävykset kiihkeästi halusivat jäädä kahden
kesken. He alkoivat nyt kaikella vanhaan aikaan tavallisella
hienotuntoisella kohteliaisuudella tehdä lähtöä, tätä tärkeätä suuren
maailman ihmisten toimitusta, siihen aikaan kun sellaisia vielä oli.
Mutta samassa kuului pihalta kovaa koirien haukuntaa, ja useat henkilöt
virkkoivat yhteen suuhun:
"Kas, Raoul sieltä palaa!"
Raoulia mainitessa katsahti Atos d'Artagnaniin ja näytti väijyvän sitä
uteliaisuuden ilmettä, jonka sen nimen kuuleminen tuottaisi tämän
kasvoille. Mutta vielä ei d'Artagnan ymmärtänyt mitään; hän ei ollut
vielä toipunut yllätyksestään. Melkein koneellisesti kääntyi hän, kun
kaunis viisitoistavuotias nuorukainen yksinkertaisesti, mutta erittäin
aistikkaasti puettuna astui vierashuoneeseen, soreasti kohottaen
pitkillä punaisilla sulilla koristettua hattuaan.
D'Artagnania kummastutti kuitenkin tämän uuden, aivan odottamattoman
henkilön näkeminen. Kokonainen uusien aatosten maailma heräsi hänen
sielussaan, ja kaikkea älyänsä ponnistaen käsitti hän Atoksessa
tapahtuneen muutoksen, joka oli tähän asti näyttänyt hänestä ihmeeltä.
Aatelismiehen ja nuorukaisen huomattava yhdennäköisyys paljasti tämän
uudestisyntymisen salaisuuden. Hän odotti, tarkkasi ja kuunteli.
"Olet siis palannut, Raoul?" virkkoi kreivi.
"Niin, monsieur", vastasi nuori mies kunnioittavasti, "ja olen
toimittanut antamanne tehtävän."
"Mutta mikä sinua vaivaa, Raoul?" lisäsi Atos levottomana; "olet kalpea
ja näytät järkkyneeltä."
"Se johtuu siitä, monsieur", vastasi nuori mies, "että pikku
naapurillemme sattui tapaturma."
"Mademoiselle[13] de la Vallièrelle?" kysyi Atos vilkkaasti.
"Mitä on tapahtunut?" tiedustivat useat äänet.
"Hän käveli hyvän Marcelinensa kanssa puistossa, missä nyt hakataan
halkoja, kun minä ohitse ratsastaessani huomasin hänet ja pidätin
hevoseni. Hän näki myös minut, ja kun hänen piti hypätä alas
puupinolta, jolle oli kavunnut, lipesi tyttöparan jalka ja hän ei
kyennytkään nousemaan seisaalle. Luulen hänen nyrjäyttäneen nilkkansa."
"Hyvä Jumala!" sanoi Atos; "tietääkö siitä hänen äitinsä, madame de
Saint-Remy?"
"Ei, monsieur; madame de Saint-Remy on Bloisissa Orleansin
herttuattaren luona. Minä pelkään, että ensimmäinen side asetettiin
huonosti ja riensin nyt tänne kysymään teiltä neuvoa, monsieur."
"Lähetä heti tieto kaupunkiin, Raoul! Tai oikeammin ota hevoseni ja
ratsasta sinne itse."
Raoul kumarsi.
"Mutta missä sitten on Louise?" pitkitti Atos.
"Minä toin hänet tänne, monsieur, ja jätin hänet Charlotin vaimon luo,
joka toistaiseksi hautoo hänen jalkaansa kylmällä vedellä."
Tämän selityksen jälkeen, joka oli antanut vieraille aiheen nousta,
lausuivat he hyvästi Atokselle; ainoastaan vanha Barbén herttua, jolla
kaksikymmenvuotisen ystävyytensä johdosta oli oikeus hiukan
likeisempään tuttavuuteen de la Vallièren huonekunnan kanssa, kiirehti
katsomaan pikku Louisea, joka itki, mutta Raoulin nähdessään kuivasi
kauniit silmänsä ja heti hymyili.
Sitten tarjoutui herttua vaunuissaan viemään pikku Louisen kaupunkiin.
"Olette oikeassa, monsieur", sanoi Atos, "silloin pääsee hän pikemmin
äitinsä luo; mitä sinuun tulee, Raoul, niin olet varmastikin
käyttäytynyt varomattomasti, joten siinä on sinunkin syytäsi."
"Oi, ei, ei, monsieur, minä vannon", huudahti nuori tyttö, samalla kun
nuorukainen kalpeni ajatellessaan, että hän kenties olikin aiheuttanut
tapaturman.
"Minä vakuutan, monsieur..." sopersi Raoul.
"Lähdet kuitenkin kaupunkiin", jatkoi kreivi suopeasti, "ja esitä
madame de Saint-Remylle meidän anteeksipyyntömme; sitten tulette
takaisin."
Nuoren miehen posket saivat jälleen väriä. Luotuaan kysyvän silmäyksen
kreiviin hän nosti voimakkaille käsivarsilleen nuoren tytön, jonka
kauniit, kivun leimaamat, mutta samalla hymyilevät kasvot nojasivat
hänen olkapäähänsä, laski hänet varovasti vaunuihin ja hyppäsi satulaan
ketterästi ja soreasti kuin täysin harjaantunut ratsastaja.
Tervehdittyään Atosta ja d'Artagnania hän poistui nopeasti, ratsastaen
vaunujen vieressä, joiden sisälle hänen katseensa kiinteästi
suuntautui.