"Mitä mietiskelet, d'Artagnan?" kysyi hän; "ja mille ajatukselle
hymyilet?"
"Ajattelenhan vain, veikkonen, että sinä muskettisoturina ollessasi
aina muistutit abbéta, mutta nyt abbéna tunnut minusta kovin suuresti
muskettisoturin kaltaiselta."
"Se on totta", myönsi Aramis hymyillen. "Ihminen, kuten tiedät, hyvä
d'Artagnan, on ihmeellinen eläin, pelkistä vastakohdista muodostunut.
Siitä saakka kun minusta tuli abbé, unelmoin pelkkiä taisteluita."
"Se näkyy kapineistasikin; sinulla on kaikenlaisia kalpoja, jotka
voisivat tyydyttää mitä vaateliaintakin makua. Miekkailetko vielä yhtä
hyvin?"
"Kyllä, miekkailen kuten sinä entiseen aikaan, kenties vielä
paremminkin. En päivän mittaan mitään muuta teekään."
"Ja kenen kanssa?"
"Oivallisen miekkailunopettajan kanssa, joka meillä on täällä."
"Mitä! Täälläkö?"
"Niin, täällä luostarissa, veikkoseni. Jesuiittaluostarissa on
kaikkea."
"Olisit siis surmannut herra de Marcillacin, jos hän olisi yksinään
tullut ahdistamaan sinua eikä kahdenkymmenen miehen johtajana?"
"Ehdottomasti", vakuutti Aramis, "ja kahdenkymmenen miehensäkin
etunenässä, jos olisin voinut paljastaa miekkani tulematta tunnetuksi."
-- Herra armahtakoon, -- jupisi d'Artagnan hiljaa itsekseen, --
luulenpa hänen käyneen gascognelaisemmaksi kuin minä.
Sitten hän lisäsi ääneen:
"No niin, hyvä Aramis, kysyit minulta, minkätähden etsin sinua?"
"Ei, en kysynyt sitä", vastasi Aramis viekkaan näköisenä, "vaan odotin
sinun sanovan sen."
"No niin, tavoitin sinua vain tarjotakseni sinulle keinon surmata herra
de Marcillacin, milloin vain haluat, niin ylhäinen kuin hän onkin."
"Kas, kas, kas!" innostui Aramis; "siinäpä vasta aatos!"
"Jota minä kehoitan sinua käyttämään hyväksesi, veikkonen. Sanopas,
oletko sinä rikas abbé-toimellasi, joka tuottaa sinulle tuhannen écuta,
ja niillä kahdellatoistatuhannella livrellä, jotka ansaitset saarnojen
myynnillä? Vastaathan vilpittömästi."
"Minäkö? Olen köyhä kuin Job; jos tutkisit sekä taskut että lippaat,
niin et luullakseni löytäisi täältä sataa pistoliakaan."
-- Hitto, sata pistolia! -- tuumi d'Artagnan itsekseen; -- se on hänen
mielestään Jobin köyhyyttä! Jos minulla olisi aina sen verran varalla,
niin olisin mielestäni rikas kuin Kroisos. Ja hän lisäsi ääneen:
"Oletko kunnianhimoinen?"
"Kuin Enkelados."
"No niin, hyvä ystävä, minä tarjoan sinulle keinon rikastua ja tulla
mahtavaksi ja päästä elelemään mielesi mukaan."
Keveä pilvi vilahti Aramiin otsalla yhtä nopeasti kuin hattarat, jotka
elokuulla leijuvat kenttien yli; mutta niin pian kuin se häipyikin,
huomasi sen d'Artagnan.
"Puhu", pyysi Aramis.
"Ensin vielä kysymys. Harrastatko politiikkaa?"
Aramiin silmissä leimahti salama yhtä nopeana kuin varjo, joka oli
häilähtänyt hänen otsallaan, mutta senkin huomasi d'Artagnan.
"En", epäsi Aramis.
"Miellytkin siis kaikkiin ehdotuksiini, koska sinulla tällähaavaa ei
ole muuta herraa kuin Jumala", virkkoi gascognelainen hymyillen.
"Mahdollista kyllä."
"Oletko koskaan, hyvä Aramis, ajatellut nuoruutemme kauniita päiviä,
jotka vietimme remuten, ryyppien ja tapellen?"
"Olenpa totisesti, ja useinkin olen kaivannut niitä. Se oli onnellista
aikaa, _delectabile tempus_!"
"No niin, veikkoseni, nuo kauniit päivät voisimme elvyttää uudestaan,
tuo onnellinen aika saattaisi palata! Olen saanut toimekseni hakea
esiin kumppanini ja tahdoin alottaa sinusta, joka olit toveruutemme
sieluna."
Aramis kumarsi enemmän kohteliaasti kuin sydämellisesti.
"Minäkö sekaantuisin taas politiikkaan!" hän virkkoi hiljaisella
äänellään ja heittäysi takakenoon lepotuolissaan. "Voi, hyvä
d'Artagnan, näethän, kuinka säännöllisesti ja mukavasti minä elelen.
Olemme kokeneet isoisten kiittämättömyyttä, tiedäthän!"
"Se on totta", myönsi d'Artagnan, "mutta isoiset kenties katuvat, että
ovat olleet kiittämättömiä."
"Siinä tapauksessa olisi asia toinen", sanoi Aramis. "Kaikille
synneille on anteeksianto varattu. Osaat muuten oikeaan eräässä
kohdassa, jos meidät nimittäin valtaisi uudestaan halu puuttua valtion
asioihin, niin olisi mielestäni nyt otollinen hetki."
"Mistä sinä sen tiedät, kun et harrasta politiikkaa?"
"Ka, hyväinen aika, vaikken itse siitä välitä, liikun kuitenkin
piireissä, jossa sitä harrastetaan. Runouttakin ja rakkautta hellien
olen kuitenkin tutustunut herra Saraziniin, joka on herra de Contin
puolta, herra Voitureen, joka on liittynyt koadjutoriin, ja herra
Bois-Robertiin, joka kardinaali Richelieun kuoltua ei nyt ole kenenkään
puoluelaisia tai on kaikkien puolella, miten sitä sanoisikaan.
Valtiolliset tapaukset eivät siten ole välttäneet huomiotani."
"Sitä aavistinkin", huomautti d'Artagnan.
"Älä muuten, hyvä ystävä", jatkoi Aramis, "käsitä nyt sanomaani muuksi
kuin luostariveljen puheiksi, -- miehen, joka pelkkänä kaikuna vain
toistaa, mitä on kuullut sanottavan. Minulle on kerrottu, että
kardinaali Mazarin on nykyään huolissaan asiain tilasta. Näyttää
tosiaan siltä, että hänen käskyjänsä ei pidetä samassa arvossa kuin
entiseen aikaan meidän kauhumme, kardinaali-vainajan, jonka muotokuvan
näet tuossa; sillä sanottakoon mitä tahansa, on kuitenkin myönnettävä,
että hän oli suuri mies."
"Sitä en suinkaan tahdo kieltää, hyvä Aramis; hän teki minusta
luutnantin."
"Alussa olin kokonaan taipuvainen kardinaalin puolelle. Ajattelin
itsekseni, että ministeri ei koskaan tule rakastetuksi, mutta että tämä
sillä nerolla, jota hänellä väitetään olevan, kuitenkin saisi lopulta
riemuita vihollistensa häviöstä ja tekisi itsensä pelätyksi, mikä minun
nähdäkseni on kenties vielä parempaa kuin tehdä itsensä rakastetuksi."
D'Artagnan ilmoitti nyökkäyksellä hyväksyvänsä täydellisesti tämän
epäiltävän periaatteen.
"Sellainen oli ensimmäinen ajatukseni hänestä", pitkitti Aramis; "mutta
kun olen hyvin tietämätön tuollaisissa asioissa ja kun säätyyni kuuluva
nöyryys velvoittaa minua epäilemään omaa arvosteluani, kuulustin muiden
mielipidettä. No niin, hyvä ystävä..."
"No niin, mitä?" kysyi d'Artagnan.
"No", jatkoi Aramis, "minun täytyi taltuttaa ylpeyteni, minun oli
tunnustettava erehtyneeni."
"Tosiaanko?"
"Niin, kuten jo sanoin, minä kuulustelin; ja katsohan, mitä useat
taipumuksiltaan ja tarkoituksiltaan aivan erilaiset henkilöt ovat
vastanneet minulle: herra de Mazarin ei ole nero, kuten olin
kuvitellut."
"Pyh!" virkahti d'Artagnan.
"Ei, hän on aivan vähäpätöinen henkilö, joka on ollut kardinaali
Bentivoglion palvelijana ja juonittelulla kohonnut maailmassa, --
nousukas, nimetön mies, joka Ranskassa näyttelee vain sissin-osaa. Hän
kerää paljon rahoja, tuhlaa kuninkaan tulot, antaa itselleen kaikki
apurahat, joita kardinaali de Richelieu-vainaja jakeli koko maailmalle,
muttei pääse milloinkaan hallitsemaan voimakkuuden, ylemmyyden tai
suurimmassa arvossa pidetyn miehen oikeudella. Nykyinen ministerimme ei
muuten tunnukaan olevan herrasmies tavoiltaan tai sydämeltään; hän
näyttää olevan jonkunlainen ilvehtijä, huvinäytelmän naamioitu
temppuilija. Tunnetko häntä? Minä puolestani en tunne."
"Hm", tuumi d'Artagnan, "sanoissasi on toki rahtunen totta."
"Ihan herätät minussa ylpeyttä, veikkonen, jos minä olen
yksinkertaisella ja tavallisella järjelläni voinut vetää vertoja
miehelle, joka oleskelee hovissa, kuten sinä."
"Mutta sinä olet puhunut ainoastaan hänen yksilöllisyydestään, et hänen
puolueestaan ja apukeinoistaan."
"Totta kyllä. Hänellä on kuningatar puolellaan."
"Se on sentään jotakin kaiketi."
"Mutta hänen puolellaan ei ole kuningas."
"Lapsi!"
"Lapsi, joka pääsee itsenäiseksi neljän vuoden kuluttua."
"Joka tapauksessa kuuluu hänelle nykyisyys."
"Niin, muttei tulevaisuus; ja nykyäänkään ei hänellä ole puolellaan
parlamenttia tai kansaa eli siis rahoja, ei aatelia eikä ruhtinaita,
jotka vastaavat miekkaa."
D'Artagnan kynsi korvallistaan; hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että
toinen puhui sekä laajalta että oikealta näkökannalta.
"Huomaat nyt, hyvä ystävä, onko minulla vielä tavallista
terävänäköisyyttäni tallella. Kenties teen väärin siinä, että pakisen
kanssasi näin avomielisesti, sillä sinä näyt tosiaan olevan Mazarinin
miehiä."
"Minäkö!" huudahti d'Artagnan, "kaukana siitä!"
"Puhuit saaneesi toimeksesi..."
"Puhuinko saaneeni toimekseni? Se oli hairahdusta. Ei, sanoinpa vain
itsekseni, kuten sinäkin sanot: asiat sotkeutuvat. No niin,
heittäkäämme höyhen ilmaan, menkäämme sille puolelle, minne tuuli
puhaltaa ja omaksukaamme entinen seikkaileva elämämme. Me olimme neljä
uljasta ritaria, neljä likeisiksi liittynyttä sydäntä; yhdistäkäämme
uudestaan kohtalomme ja miehuutemme, sillä sydämemme eivät ole koskaan
olleet erossa. Nyt on suotuisa tilaisuus ansaita jotakin parempaa kuin
timantti."
"Olet aina oikeassa, d'Artagnan", vastasi Aramis, "ja todistuksena on
se, että minulla on ollut sama ajatus kuin sinullakin. Se vain on
erona, että minä otan vaikutuksia toisilta, kun minulla ei ole sinun
vilkasta ja rikasta mielikuvitustasi. Kaikki tarvitsevat nykyaikana
liittolaisia. Minulle on tehty eräitä ehdotuksia; julkisuuteen on
levinnyt jotakin puhetta entisistä mainehikkaista urotöistämme, ja
ilmoitan avoimesti, että koadjutori on saanut minut tunnustamaan
totuuden."
"Herra de Gondy, kardinaalin vihollinen!" huudahti d'Artagnan.
"Ei, -- kuninkaan ystävä", vastasi Aramis, "huomaa se, -- kuninkaan
ystävä. No niin, olisi kysymys kuninkaan palvelemisesta, johon
aatelismies on velvollinen."
"Mutta pitäähän kuningas herra de Mazarinin puolta?"
"Kyllä olosuhteiden johdosta, vaan ei vapaaehtoisesti, -- ulkonaisesti,
vaan ei sielultaan ja sydämeltään; ja katso, juuri sen ansan asettavat
lapsipoloiselle kuninkaan viholliset."
"No, mutta sinähän ehdotat minulle suorastaan kansalaissotaa, hyvä
Aramis."
"Sotaa kuninkaan puolesta."
"Mutta kuningashan on esiintyvä sen armeijan etunenässä, joka on
Mazarinin puolella?"
"Mutta sielultaan ja sydämeltään on hän oleva siinä armeijassa, jota
herra de Beaufort johtaa."
"Herra de Beaufort! Hänhän istuu Vincennesissä."
"Sanoinko herra de Beaufort?" korjasi Aramis; "herra de Beaufort tai
joku muu, hän tai hänen ylhäisyytensä prinssi."
"Mutta prinssi lähtee armeijaan; hän kuuluu kokonaan kardinaalin
puolelle."
"Eipä vainkaan", väitti Aramis, "heillä on juuri nyt eräitä kinastuksia
keskenään. Mutta muuten, jos ei hänen ylhäisyydestään prinssistä ole
siihen, niin onhan herra de Gondy..."
"Mutta herra de Gondystä tulee kardinaali; hänelle pyydetään
kardinaalinhattua."
"No, eikö ole sotaisia kardinaaleja?" muistutti Aramis. "Onhan meillä
tässä ympärillämme neljä kardinaalia, jotka armeijain päällikköinä
hyvinkin vastaisivat herra de Guebriantia ja herra de Gassionia."
"Mutta kyttyräselkäinen kenraali!"
"Haarniskan alta ei näy kyttyrä. Muista muuten, että Aleksanteri Suuri
ontui ja että Hannibal oli silmäpuoli."
"Näetkö mitään suuria etuja olevan voitettavissa sen puolueen avulla?"
kysyi d'Artagnan.
"Näen mahtavien ruhtinaitten suojeluksen."
"Johon liittyy hallituksen määräämä maanpako."
"Jonka parlamentti ja kapinat peruuttavat."
"Kaikki tuo voisi käydä päinsä, kuten sanot, jos vain saataisiin
kuningas eroitetuksi äidistään."
"Siihen kenties päästään."
"Ei koskaan!" huudahti d'Artagnan, joka nyt palautui vakaumukseensa.
"Vetoan sinuun itseesi, Aramis, sinuun, joka tunnet Itävallan Annan
yhtä hyvin kuin minä. Uskotko sinä hänen koskaan voivan unohtaa, että
hänen poikansa on hänen turvanaan ja suojanaan, hänen arvonsa, onnensa
ja henkensä vakuutena? Silloin täytyisi hänen siirtyä poikansa mukana
ruhtinaitten puolelle ja hylätä Mazarin; mutta sinä tiedät paremmin
kuin kukaan, kuinka voimalliset syyt estävät häntä milloinkaan
hylkäämästä kardinaalia."
"Olet kenties oikeassa", myönsi Aramis miettiväisenä; "niinpä en
teekään sitoumusta."
"Heidän kanssaan", sanoi d'Artagnan, "mutta minun?"
"En kenenkään. Olen hengenmies; mitä tekemistä on minulla politiikan
kanssa? En lue mitään messukirjaa; minulla on pikku joukko hoidokkeja,
-- sukkelia abbé-veitikoita ja viehättäviä naisia; mitä enemmän asiat
selkkaantuvat, sitä vähemmän huomiota herättävät minun hairahdukseni.
Kaikki käy siis hyvin, minun sekaantumattani mihinkään, ja totisesti,
hyvä ystävä, en puutukaan sellaisiin puuhiin."
"No niin, veikkonen", tuumi d'Artagnan, "järkeilysi tarttuu tosiaan
minuunkin, enkä nyt tiedä, mikä hupsu kunnianhimo minua yllyttikään.
Minulla on toimi elannokseni; kun Tréville-parka kuolee, -- ja hän
vanhenee päivä päivältä, -- voi minusta tulla kapteeni. Sehän on varsin
sievä komentosauva gascognelaiselle aatelisjunkkarille, ja minä tunnen
mieltyväni kohtuulliseen, mutta jokapäiväiseen leipään. Sen sijaan että
lähtisin seikkailemaan, otankin vastaan Portoksen kutsumuksen; menen
hänen maatiloilleen metsästämään. Tiedäthän, että Portoksella on
tiluksia?"
"Kyllä, hyvin! Kymmenen lieuen ala metsiä, rämeitä ja laaksoja; hän on
vuorten ja tasankojen valtias ja käräjöitsee lääninherran oikeuksista
Noyonin piispan kanssa."
-- Hyvä! -- tuumi d'Artagnan itsekseen; -- sitä juuri halusinkin
tietää. Portos on siis Picardiessa.
Hän lisäsi ääneen:
"Ja hänellä on jälleen entinen nimensä du Vallon?"
"Siihen on liitetty de Bracieux erään maatilan mukaan, joka on
totisesti ollut vapaaherrallinen kartano."
"Saammekin kai siis nähdä Portoksen vielä paroonina."
"Sitä en epäile; ja paroonitar Portoksesta tulee ihan verraton."
Ystävykset purskahtivat nauruun.
"Et siis tahdo siirtyä Mazarinin puolelle?" alotti jälleen d'Artagnan.
"Etkä sinä ruhtinaitten?"
"En. Älkäämme siis siirtykö kumpaiseenkaan; jääkäämme ystävyksiksi,
rupeamatta kardinaalilaisiksi tai frondelaisiksikaan."
"Niin", yhtyi Aramis, "olkaamme muskettisotureita."
"Papinkauluksessakin?" muistutti d'Artagnan.
"Papinkauluksessa ennen kaikkea!" huudahti Aramis; "se siinä juuri
hupaista onkin."
"Hyvästi sitten!" toivotti d'Artagnan.
"En tahdo pidätellä sinua, hyvä ystävä", vastasi Aramis, "olletikaan
kun en tiedä, mistä antaisin sinulle yösijan, ja kun en hevillä voi
esittää sinulle, että makaisit vaunuvajassa Planchetin kanssa."
"Olenhan tuskin kolmen lieuen päässä Pariisista. Hevoset ovat levänneet
kyllikseen ja vajaassa tunnissa olen kotona."
D'Artagnan täytti nyt viimeisen lasillisen viiniä.
"Entisten iloisten päiviemme malja!" esitti hän.
"Niin", pahoitteli Aramis, "valitettavasti on se aika mennyt; _fugit
irreparabile tempus_."
"Joutavia", tuumi d'Artagnan, "se kenties tulee jälleen. Kaiken
varalta, jos tarvitset minua, asun la Chevrette-hotellissa
Tiquetonne-kadun varrella."
"Ja minä jesuiittaluostarissa; kello kuudesta aamulla kello kahdeksaan
illalla tullaan sisään ovesta, kello kahdeksasta illalla kello kuuteen
aamulla ikkunasta."
"Hyvästi, veikkonen!"
"Ei, tuolla tavoin en sinua jätä, anna minun saattaa sinua."
Ja hän otti miekkansa ja viittansa.
-- Hän tahtoo varmistua, ratsastanko tosiaankin pois, -- arveli
d'Artagnan itsekseen.
Aramis vihelsi Bazinia; mutta Bazin nukkui eteishuoneessa, pidettyään
huolen illallisen jäännöksistä, ja Aramiin oli pakko nykäistä häntä
korvasta, saadakseen hänet hereille.
Bazin ojensi käsivarsiaan, hieroi silmiänsä ja yritti nukahtaa
uudestaan.
"No, unikeko, pian noutamaan portaat!"
"Portaatko!" vastasi Bazin haukotellen niin makeasti, että leuat
olisivat voineet nyrjähtää sijoiltaan; "ikkunassa ne vielä ovat."
"Toiset, tarkoitan -- puutarhatikkaat. Etkö nähnyt, että herra
d'Artagnanin oli työläs kavuta, joten hänen olisi vielä tukalampi
laskeutua?"
D'Artagnan aikoi vakuuttaa Aramiille, että hänen oli varsin helppo
päästä alas, mutta hänen päähänsä pälkähtikin vaieta.
Bazin huokasi syvään ja meni ulos hakemaan tikkaita. Tovin kuluttua oli
mukavat ja lujat tikapuut kohotettu ikkunaa vasten.
"Kas noin", kiitti d'Artagnan, "näitä voi sanoa hyviksi kulkuneuvoiksi;
tällaisia tikapuita pääsisi nainenkin ylös."
Läpitunkevalla katseella näytti Aramis tahtovan tutkia ystävänsä
ajatuksia hänen sielunsa sisintä myöten, mutta d'Artagnan kesti
tarkastuksen mitä levollisimman näköisenä.
Hän laskikin nyt jalkansa tikkaiden ensimmäiselle askelmalle ja
pistäysi ulos.
Jonkun silmänräpäyksen kuluttua oli hän alhaalla. Bazin jäi seisomaan
ikkunan ääreen.
"Pysy sinä paikoillasi", käski Aramis, "tulen takaisin."
He astelivat nyt vaunuvajaan päin. Heidän lähestyessään tuli sieltä
Planchet, taluttaen molempia hevosia suitsista.
"Kas", virkkoi Aramis, "siinäpä on vireä ja valpas palvelija; hän ei
ole kuten Bazinin laiskuri, josta ei ole mihinkään hänen jouduttuansa
kirkon palvelukseen. Seuraa meitä, Planchet; me kävelemme ja juttelemme
kylän päähän asti."
Ystävykset astelivat nyt koko kylän läpi, puhellen jokapäiväisistä
asioista; heidän tultuaan äärimmäisten talojen kohdalle sanoi Aramis:
"Menehän siis, kelpo veikkoseni! Edisty urallasi, Onnetar myhäilee
sinulle, älä anna hänen päästä käsistäsi. Muista, että hän on
keimailija, ja kohtele häntä sikäli. Minä puolestani jään nöyrään
asemaani ja toimettomaan elämääni. Hyvästi!"
"On siis kerrassaan päätettyä", kysyi d'Artagnan, "että sinä et suostu
tarjoukseeni!"
"Suostuisin siihen kyllä mielelläni", vastasi Aramis, "jos olisin kuten
muut; mutta sanon sinulle vielä kerran, että minä olen pelkistä
vastakohdista luotu, -- mitä tänään inhoan, siitä huomenna pidän, ja
päin vastoin. Huomaat siis, että minä en voi ottaa suoritettavakseni,
mitä sinä otat, sinä, jolla on määrätyt aatoksesi."
-- Valehtelet, kavala sielu! -- ajatteli d'Artagnan, -- olet
päinvastoin ainoa, joka tiedät asettaa itsellesi erityisen päämäärän ja
hiljaisuudessa pyrkiä perille.
"Hyvästi siis, ystävä!" jatkoi Aramis. "Kiitos hyvistä aikeistasi ja
varsinkin niistä mieluisista muistoista, joita näkemisesi on herättänyt
mielessäni."
He syleilivät toisiaan; Planchet istui jo satulassa. D'Artagnankin
nousi nyt ratsaille; sitten he vielä kerran pudistivat toistensa kättä.
Molemmat ratsastajat kannustivat hevosiaan ja etääntyivät Pariisiin
päin.
Aramis seisoi liikkumattomana keskellä katua, kunnes oli kadottanut
heidät näkyvistään.
Mutta heidän ratsastettuaan parisataa askelta pysähtyi d'Artagnan
äkkiä, hyppäsi maahan, heitti ohjakset Planchetin käsivarrelle, otti
pistoolit satulakotelosta ja pisti ne vyöhönsä.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Planchet säikähtyneenä.
"No", vastasi d'Artagnan, "niin ovela kuin hän onkin, en kuitenkaan
anna hänen eksyttää minua. Jää sinä tähän äläkä hievahda paikaltasi;
siirry vain tien sivuun ja odota, kunnes tulen takaisin."
Sitten loikkasi d'Artagnan ojan yli, joka reunusti maantietä, ja
oikaisi kentän poikki kiertääkseen kylän. Jesuiittaluostarin ja sen
talon välillä, jossa rouva de Longueville asui, oli hän nähnyt pelkällä
pensasaidalla suljetun aukion.
Tuntia varemmin olisi hänen kenties ollut vaikea keksiä tätä
pensasaitaa, mutta kuu oli vastikään noussut, ja vaikka se toisinaan
peittyi pilviin, eroitti sentään silloinkin kyllin selvästi tien.
D'Artagnan saapui siis pensasaidan luo ja piiloutui sen taakse.
Sivuuttaessaan talon, missä äskeinen kohtaus oli tapahtunut, hän
huomasi saman ikkunan jälleen olevan valaistuna; hän oli vakuutettu
siitä, että Aramis ei ollut vielä lähtenyt kotiin ja että hän ei
aikonut palata sinne yksin.
Hetkisen kuluttua hän kuulikin lähestyviä askelia ja ikäänkuin
ihmisäänten supatusta.
Pensasaidan alkupäässä taukosivat askeleet.
D'Artagnan lyyhistyi kumaraan ja etsi tiheintä paikkaa pensasaidasta
kätkökseen.
Hänen suureksi kummastuksekseen ilmestyi samassa näkyviin kaksi
herrasmiestä. Mutta pian lakkasi hän ihmettelemästä, sillä hän kuuli
pehmeän ja sulosointuisen äänen väräjävän; toinen siis olikin mieheksi
puettu vallasnainen.
"Olkaa huoletta, rakas René", tyynnytteli pehmeä ääni; "sitä ei enää
tapahdu. Olen keksinyt maanalaisen käytävän, joka kulkee kadun alitse,
ja meidän tarvitsee vain nostaa ylös muuan paasi portin edustalla
teidän pääsytieksenne."
"Minä vannon", virkkoi toinen ääni, josta d'Artagnan tunsi Aramiin,
"ruhtinattareni, että jollei hyvä maineemme vaatisi kaikkia näitä
varokeinoja ja jollen panisi vaaraan muuta kuin henkeni..."
"Niin, niin, minä tiedän, että te olette urhea ja uskalias
maailmanmiehenä; mutta te ette kuulu ainoastaan minulle, te kuulutte
koko puolueellemme. Olkaa siis varovainen, olkaa järkevä."
"Minä tottelen aina, madame", vakuutti Aramis, "kun minua käsketään
noin suloisella äänellä."
Hän suuteli hellästi toisen kättä.
"Voi!" huudahti pehmeä-ääninen herrasmies.
"Mitä nyt?" kysyi Aramis.
"Ettekö näe, että tuuli on siepannut hattuni?"
Aramis säntäsi tavoittamaan pakenevaa päähinettä. D'Artagnan käytti
tilaisuutta etsiäkseen pensasaidasta harvemman kohdan, josta hänen
katseensa saattoi vaivattomasti tunkeutua salaperäiseen herrasmieheen
asti. Kenties yhtä uteliaana kuin upseerikin pistäytyi samassa kuu
esille pilvestä; sen kavaltavassa hohteessa tunsi d'Artagnan
Longuevillen herttuattaren suuret siniset silmät, kullankeltaiset
kiharat ja jalon pään.
Aramis palasi nauraen hattu päässä ja toinen kädessä, ja molemmat
pitkittivät nyt kulkuansa jesuiittaluostariin päin.
"Hyvä", virkkoi d'Artagnan nousten jaloilleen ja pudistaen tomua
polvestaan; "nyt näen lävitsesi. Sinä olet frondelainen ja madame de
Longuevillen rakastaja."