Kylän päässä poikkesi Planchet vasempaan, kuten Aramis oli käskenyt, ja
pysähtyi valaistun ikkunan alle. Aramis hyppäsi ratsailta ja taputti
kolmasti käsiänsä. Ikkuna avattiin heti, ja sieltä laskettiin alas
nuoraportaat.
"Veikkoseni", sanoi Aramis, "jos tahdot nousta ylös, niin otan vastaan
mitä mieluimmin."
"Vai niin", virkkoi d'Artagnan, "tällä tavoinko sinun luoksesi
tullaan?"
"Kello yhdeksän jälkeen se on pakollista, hitto vieköön!" vastasi
Aramis; "luostarisäännöt ovat ylen ankaria."
"Suo anteeksi, hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "taisipa kirvota
kieleltäsi hitto vieköön."
"Niinkö luulet?" tuumi Aramis hymyillen. "Paljon mahdollista; et voi
kuvitellakaan, veikkonen, mitä pahoja tapoja näissä kirotuissa
luostareissa saa, ja kuinka huonoja tottumuksia on kaikilla niillä
kirkonmiehillä, joiden kanssa minun täytyy seurustella. Mutta ethän
menekään ylös?"
"Käyhän edellä, kyllä tulen."
"Niinkuin entinen kardinaali sanoi entiselle kuninkaalle: 'Näyttääkseni
teille tietä, sire.'"
Aramis kapusi nyt keveästi ylös nuoraportaita ja pääsi tuossa tuokiossa
ikkunaan.
D'Artagnan nousi hänen perässään, mutta vitkallisemmin; saattoi nähdä,
että hän oli vähemmän perehtynyt tällaiseen tiehen kuin hänen
ystävänsä.
"Suo anteeksi", pyysi Aramis nähdessään hänen kömpelyytensä, "jos
olisin tiennyt sinun kunnioittavan minua käynnillä, niin olisin
toimittanut paikalle puutarhatikkaat. Mutta minulle yksinäni ovat nämä
riittäviä."
"Monsieur", muistutti Planchet nähdessään d'Artagnanin olevan jo
tulossa perille, "tuo käy tosin laatuun herra Aramiille ja vielä
teillekin, ja jos lujalle ottaa, niin ehkä viimein minullekin; mutta
hevosemme eivät voi kavuta ylös nuoraportaita."
"Vie ne vaunuvajaan, hyvä mies", neuvoi Aramis, osoittaen Planchetille
eräänlaista rakennusta, joka kohosi kentältä. "Siellä on olkia ja
kauroja hevosille."
"Entä mitä minulle?" kysyi Planchet.
"Sinä tulet takaisin tämän ikkunan alle ja taputat kolmasti käsiäsi,
niin laskemme alas elintarpeita sinulle. Älä ole huolissasi; saakeli,
ei tässä paikassa juuri nälkään kuolla!"
Aramis veti nuoraportaat ylös perässään ja sulki ikkunan.
D'Artagnan silmäili ympärilleen.
Milloinkaan ei hän ollut nähnyt huonetta yhtähaavaa niin sotilaalliseen
ja hienostuneeseen tapaan sisustettuna. Kaikissa nurkissa oli
voitonmerkkejä, jotka sekä silmälle että kädelle tarjosivat
kaikenlaatuisia miekkoja, ja neljä isoa taulua esitti taisteluasussa
Lotringin kardinaali de Richelieutä, kardinaali de Lavalettea ja
Bordeauxin arkkipiispaa. Muuten ei siellä tosin mikään ilmaissut abbén
asuntoa; seinäverhot olivat damastia, matot alençonilaisia, ja
varsinkin makuusija pitsikoristeineen ja kirjailtuine peitteineen
näytti pikemmin kuuluvan keimailevalle vallasnaiselle kuin miehelle,
joka oli tehnyt lupauksen tavoittaa taivaan armoa pidättyväisyydellä ja
lihan kuoletuksella.
"Tarkastelet kammiotani", virkkoi Aramis. "Voi veikkoseni, mikäs minun
auttaa! Asun kuten kartusiaanimunkki. Mutta mitä haet katseillasi?"
"Etsin sitä, joka heitti alas nuoraportaat; täällä ei näy ketään, ja
kuitenkaan eivät kai nuoraportaat laskeutuneet itsestään."
"Ei, apuna oli Bazin."
"Ahaa!" äännähti d'Artagnan.
"Mutta", jatkoi Aramis, "Bazinini on hyvin harjaannutettu miekkonen;
nähdessään, että minä en ollut yksinäni, hän poistui hienotuntoisesti.
Paina puuta, ystäväni, ja pakiskaamme."
Ja Aramis työnsi d'Artagnanin luo tilavan lepotuolin, johon tämä
heittäysi käsinojan varaan.
"Ensiksikin, sinä kai illastat kanssani?" kysyi Aramis.
"Kyllä, jos haluat", vastasi d'Artagnan, "ja tunnustankin tekeväni sen
mitä suurimmalla mielihyvällä; olen taipaleella saanut huikean
ruokahalun."
"Voi, veikkonen", pahoitteli Aramis, "saat tyytyä laihaan muonaan; en
odottanut sinua."
"Uhkaavatko minua Crèvecoeurin omeletit ja _theobromes_? Eikö se ollut
entiseen aikaan pinaatin nimenä?"
"Oh, meidän täytyy toivoa", vastasi Aramis, "että Jumalan ja Bazinin
avulla löydämme jotakin parempaa arvoisain jesuiittaisäin
ruokakomerosta. Bazin, hyvä ystävä", jatkoi hän, "tulehan tänne."
Ovi avautui, ja Bazin astui sisälle; mutta nähdessään d'Artagnanin hän
kiljahti kuin epätoivon valtaamana.
"Bazin hyvä", sanoi d'Artagnan, "minua ilahduttaa nähdä, kuinka
ihmeteltävän sujuvasti sinä valehtelet kirkossakin."
"Monsieur", selitti Bazin, "minä olen arvoisilta jesuiittaisiltä
oppinut, että valehteleminen on sallittua, kun se tapahtuu hyvässä
tarkoituksessa."
"Hyvä, hyvä, Bazin! D'Artagnan kuolee nälkään; tarjoa meille parastasi,
ja ennen kaikkea anna meille hyvää viiniä."
Bazin kumarsi kuuliaisuuden merkiksi, huokasi syvään ja astui ulos.
"Nyt kahden kesken ollessamme, hyvä Aramis", sanoi d'Artagnan kääntäen
katseensa huoneesta sen asukkaaseen ja pitkittäen tämän vaatteista
tarkastusta, jonka oli alottanut huonekaluista, "sanopas minulle, mistä
lemmosta tulit, kun hyppäsit ratsaille Planchetin taakse."
"Kas hitto", vastasi Aramis, "taivaastahan tietysti!"
"Taivaastako!" tuumi d'Artagnan päätänsä pudistaen; "näytät minusta
yhtä vähän tulevan sieltä kuin olevan sinne menossakaan."
"Hyvä ystävä", selitti Aramis, ja hänen kasvoillaan oli itserakas
ilme, jollaista d'Artagnan ei ollut niillä nähnyt hänen ollessaan
muskettisoturina, "jollen tullut taivaasta, niin ainakin paratiisista,
mikä on jokseenkin samaa."
"Hyvä! Silloin ovat tiedemiehet vihdoinkin päässeet varmuuteen siitä,
kohdasta", arveli d'Artagnan. "Tähän asti ei ole voitu sopia siitä,
missä paratiisi todella sijaitsi; toiset asettivat sen Ararat-vuorelle,
toiset Tigris- ja Eufrat-virtain väliin; sitä näkyy etsityn kovin
kaukaa, kun se olikin näin lähellä. Paratiisi on Noisy-le-Secissä,
sillä paikalla, missä Pariisin arkkipiispan linna kohoaa. Sieltä ei
tulla ulos oven kautta, vaan ikkunasta; ei astuta alas marmoriportaita
pylväseteiseen, vaan lehmuksen oksille, ja sen pääsykäytävää loimuavin
miekoin vartioitseva enkeli on vaihtanut Gabrielin taivaallisen nimen
maallisemmaksi Marcillacin ruhtinaaksi."
Aramis purskahti nauruun.
"Sinä olet aina iloinen toveri, veikkonen", sanoi hän; "sukkela
gascognelainen luonteesi ei ole hylännyt sinua. Niin, on kyllä rahtunen
totuutta tuossa kaikessa, mitä minulle sanot; mutta älä ainakaan luule,
että minä olen rouva de Longuevilleen rakastunut."
"Pentele, sitä minä kyllä varon!" vastasi d'Artagnan. "Oltuasi niin
kauan rakastunut rouva de Chevreuseen et toki olisi voinut lahjoittaa
sydäntäsi hänen pahimmalle viholliselleen."
"Se on totta", vastasi Aramis keveästi. "Niin, herttuatarparka, --
rakastin häntä entiseen aikaan suuresti, ja minun täytyy kohtuuden
mukaisesti myöntää, että hän oli meille peräti hyödyllinen. Mutta minkä
sille voi -- hänen täytyi poistua Ranskasta. Kirottu kardinaali oli
niin karkea vastustaja", pitkitti Aramis luoden silmäyksen entisen
ministerin muotokuvaan; "hän antoi käskyn vangita hänet ja viedä
Loches-linnaan. Hän olisi, kautta kunniani, katkaisuttanut
herttuattarelta kaulan, kuten saivat kohtalokseen Chalais, Montmorency
ja Cinq-Mars. Mieheksi pukeutuneena pakeni hän silloin kamarineitonsa,
Kitty-poloisen kanssa. Olen kuullut sanottavan, että hänelle tapahtui
jossakin kylässä, en tiedä missä, eriskummainen seikkailu papin kanssa,
jota tunnen yhtä vähän; hän pyysi tältä vieraanvaraisuutta, papilla ei
ollut enempää kuin yksi huone, ja kun hän piti tulijaa herrasmiehenä,
tarjoutui hän ottamaan anojan huonekumppanikseen. Se johtui siitä, että
viehkeä Marie käytti miehen pukua aivan uskomattoman hyvin. Tunnenkin
ainoastaan yhden naisen, joka esiintyy siinä asussa yhtä luontevasti.
Hänestä sepitettiinkin laulunpätkä:"
Laboissière, kuules sie...
"Olet kai kuullut sen?"
"En; laulahan se minulle, hyvä ystävä."
Aramis alotti mitä raikkaimmalla äänellä:
Laboissière, kuules sie,
hyvinkö mieheks kelpaisin?
-- Te ratsastatte, totta vie,
paremmin meitä ainakin.
Hän käy
keskellä pertuskain
nuoresta miehest' ain',
ei muulta näy.
"_Bravo_!" huusi d'Artagnan. "Sinä laulat aina yhtä oivallisesti, hyvä
Aramis; minä huomaan, että messut eivät ole tärvelleet ääntäsi."
"Katsos, ystävä", selitti Aramis, "siihen aikaan, kun olin
muskettisoturi, tein niin vähän vartiopalvelusta kuin suinkin; nyt olen
abbé ja veisaan niin harvoja messuja kuin käy päinsä. Mutta palatkaamme
herttuatar-parkaan."
"Kumpaiseen? Chevreusen vai Longuevillen herttuattareen?"
"Hyvä ystävä, olen jo sanonut sinulle, että minun ja Longuevillen
herttuattaren välillä ei ole mitään; kenties rahtunen keimailua, mutta
siinä kaikki. Ei, minä puhun Chevreusen herttuattaresta. Näitkö häntä,
kun hän kuninkaan kuoltua palasi Brysselistä?"
"Kyllä; hän oli silloin vielä hyvinkin kaunis."
"Niin", puheli Aramis. "Minäkin tapailin häntä jälleen toisinaan;
annoin hänelle oivallisia neuvoja, joita hän ei noudattanut. Tein
kaikkeni saadakseni hänet vakuutetuksi siitä, että Mazarin oli
kuningattaren rakastaja. Hän ei tahtonut uskoa minua; hän sanoi
tuntevansa Itävallan Annan ja väitti, että hallitsijatar oli liian
ylpeä voidakseen rakastaa sellaista lurjusta. Sillävälin hän antausi
Beaufortin herttuan vehkeisiin, ja lurjus vangitutti Beaufortin
herttuan ja ajoi maanpakoon madame de Chevreusen."
"Tiedäthän", huomautti d'Artagnan, "että hän on saanut luvan tulla
takaisin?"
"Kyllä, ja tiedän myös, että hän on tullutkin. Hän kai hairahtuu taas
johonkin hulluuteen."
"Oh, tällä kertaa hän kenties noudattaa sinun neuvojasi."
"Tällä kertaa", vastasi Aramis, "en ole nähnyt häntä jälleen; hän on
suuresti muuttunut."
"Niin ei ole sinun laitasi, hyvä Aramis, sillä sinä olet yhä
entiselläsi: sinulla on vielä kaunis tumma tukkasi, sorea ryhtisi,
naisenkätesi, joista nyt on tullut pari ihailtavia kirkkoruhtinaan
käsiä."
"Niin", myönsi Aramis, "se on totta, minä panen ulkoasuuni suurta
huolta. Tiedätkös, ystävä, minä alan käydä vanhaksi: täytän pian
seitsemänneljättä vuotta."
"Kuulehan, veikkonen", tokaisi d'Artagnan hymyillen, "koska nyt näemme
toisemme jälleen, niin sopikaamme keskenämme vastaisen varalle
iästämme."
"Kuinka niin?" oudoksui Aramis.
"No", jatkoi d'Artagnan, "ennen olin minä kahta tai kolmea vuotta
nuorempi sinua, mutta jollen erehdy, olen nyt täyttänyt neljäkymmentä."
"Tosiaanko?" sanoi Aramis. "Silloin erehdyinkin minä, sillä sinä,
veikkonen, olet aina ollut erinomainen laskemaan. Olisin siis sinun
laskusi mukaan kolmenviidettä vanha? Lempo soikoon, hyvä mies, älä sano
sitä Hôtel de Rambouilletissa; se vahingoittaisi minua."
"Ole huoletta", takasi d'Artagnan, "minä en käy siellä."
"No, mutta", huudahti Aramis, "mitä se Bazinin tolvana tekeekään?
Bazin! Kiirehdi toki, herra heittiö! Me menehdymme nälkään ja janoon."
Bazin, joka nyt astui huoneeseen, kohotti taivasta kohti kätensä, pullo
kumpaisessakin.
"No", tiukkasi Aramis, "onko valmista, häh?"
"Kyllä, monsieur, heti paikalla", vastasi Bazin; "mutta minulta meni
aikaa voidakseni nostaa ylös kaikki..."
"Syystä että sinä aina luulet kantavasi pitkää pedellinkaapua",
keskeytti Aramis, "etkä tee muuta kuin luet messukirjaasi. Mutta
sanonpa sinulle, että jos alituiseen puhdistellessasi kaikkia kappelin
kapistuksia vieraannut miekkani kiilloittamisesta, niin teen rovion
kaikista pyhäinkuvistasi ja paistan sinut siinä."
Kuohuksissaan tästä teki Bazin ristinmerkin pullolla, jota piteli
kädessään. D'Artagnan ihmetteli yhä enemmän abbé d'Herblayn sävyä ja
esiintymistapaa, joka niin vähän soveltui muskettisoturi Aramiin
entiseen käyttäytymiseen, ja hän katseli ystäväänsä suurin silmin.
Bazin levitti kiireesti damastiliinan pöydälle ja asetti sille niin
monia hyvin paistettuja, tuoksuvia ja herkullisia maisteltavia, että
d'Artagnan ihan ällistyi.
"Mutta odotithan siis jotakuta?" kysyi upseeri.
"Hm", vastasi Aramis, "olen aina varustettu; ja tiesin sinun etsivän
minua."
"Kuka sitä oli sanonut?"
"Tietysti Bazin, joka otaksui sinut itse paholaiseksi, veikkonen, ja
riensi varoittamaan minua vaarasta, joka uhkasi sieluani, jos jälleen
antautuisin niin huonoon seuraan kuin muskettiväen luutnantin."
"Voi, monsieur!..." pyysi Bazin kädet ristissä ja rukoilevalla äänellä.
"Kas niin, pois tekopyhyys! Sinä tiedät, että minä en pidä sellaisesta.
Teet paljoa paremmin, kun avaat ikkunan ja lasket alas leivän,
kananpoikasen ja viinipullon Planchet-ystävällesi, joka on jo tunnin
ajan vimmatusti paukutellut käsiään."
Annettuaan hevosille olkia ja kauroja oli Planchet tosiaan palannut
ikkunan alle ja pariin kolmeen kertaan antanut sovitun merkin.
Bazin totteli, kiinnitti mainitut kolme esinettä nuoran päähän ja laski
ne alas Planchetille, joka ei sen parempaa pyytänyt, vaan poistui heti
niine hyvineen vaunuvajaan.
"Nyt illastakaamme", sanoi Aramis.
Ystävykset istuutuivat pöytään, ja Aramis alkoi kehittyneen
herkuttelijan tottumuksella leikellä viipaleiksi kananpoikasia,
peltopyitä ja kinkkuja.
"Hitto", huudahti d'Artagnan, "kelpaa sinun elellä!"
"Kyllähän, mukiin menee. Olen saanut Roomasta vapautuksen
paastoamisesta; sen hankki minulle herra koadjutori heikon terveyteni
perusteella. Olen sitten ottanut palvelukseeni saman taiturin, joka
palveli kokkina Lafollonella, kardinaalin vanhalla ystävällä,
tiedäthän, -- tuolla kuuluisalla herkuttelijalla, joka aina aterialta
noustessaan lausui saman rukouksen: 'Hyvä Jumala, suo minulle se armo,
että voisin hyvin sulattaa maukkaasti nauttimani!'"
"Mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kuolemasta ähkyyn", huomautti
d'Artagnan hymyillen.
"Niin, minkäpä sille mahtaa", virkkoi Aramis alistuvasti; "kohtaloansa
ei voi paeta!"
"Suo anteeksi, veikkonen, että teen sinulle erään kysymyksen", sanoi
d'Artagnan.
"Puhu vapaasti, tiedäthän kaiken kursailun olevan meidän keskemme
kiellettyä."
"Olet siis rikastunut?"
"Voi hyväinen, en! Ansaitsen noin kaksitoistatuhatta livreä vuodessa,
jotapaitsi minulla on prinssiltä pienoinen tuhannen écun apuraha."
"Ja millä ansaitset nuo kaksitoistatuhatta livreä?" urkki d'Artagnan,
"runoillasiko?"
"Ei, minä olen lakannut runoilemasta, paitsi että toisinaan sepitän
jonkun juomalaulun, lemmensonetin tai viattoman epigrammin. Minä
kirjoittelen saarnoja, hyvä ystävä."
"Mitä! Saarnojako?"
"Niin, mutta ne ovatkin erinomaisia saarnoja, usko pois! Siltä ainakin
näyttää."
"Sinä paasaat niitä?"
"En, vaan myyn."
"Kelle?"
"Niille virkaveljilleni, jotka tahtovat esiintyä suurina puhujina!"
"Älä nyt! Ja se kunnia ei ole houkutellut sinua itseäsi?"
"On vainkin, veikkonen, mutta luonto voitti. Kun seison saarnastuolissa
ja kaunis nainen katsoo minuun, katson minäkin häneen; jos hän
hymyilee, niin minä vastaan samaten. Silloin puhun puita heiniä;
sen sijaan että kuvailisin kadotuksen kauhuja, esittelenkin
paratiisin riemuja. Niin, tiedätkös, sellaista sattui minulle kerran
Saint-Louis-kirkossa Maraisissa... Muuan herrasmies nauroi minulle päin
silmiä, minä keskeytin saarnani sanoakseni hänelle, että hän oli
tolvana. Ihmiset lähtivät ulos hakemaan kiviä, mutta sillävälin osasin
minä niin hyvin muokata kuulijain mieliä, että häntä sitten
kivitettiinkin eikä minua. Tosin hän seuraavana päivänä tuli luokseni,
luullen olevansa tekemisissä tavallisen abbén kanssa."
"Ja mikä oli sen käynnin tuloksena?" kysyi d'Artagnan nauruun
pakahtumaisillaan.
"Tuloksena oli, että me sovimme seuraavan päivän illaksi kohtauksen
Place-Royalelle. Niin, hitto, tokihan sen tiedätkin?"
"Sitä hävytöntäkö vastaan minä sattumalta olinkin sekundanttinasi?"
kysyi d'Artagnan.
"Juuri samaa. Sinä näit, miten hänestä suoriuduin."
"Kuoliko hän?"
"Sitä en tiedä. Mutta ainakin annoin hänelle synninpäästön _in articulo
mortis_. Riitti surmata ruumis, sielua kuolettamatta."
Bazin teki toivottoman liikkeen, joka tahtoi ilmaista, että hän kenties
hyväksyi tuon lauselman, mutta paheksui suuresti sävyä, jota sen
lausumisessa ilmeni.
"Bazin, hyvä ystävä, sinä et huomaa, että minä näen sinut tästä
kuvastimesta; olenhan kerta kaikkiaan kieltänyt sinulta kaikki
hyväksymisen tai paheksumisen eleet. Ole siis hyvä ja tuo meille
espanjalaista viiniä, sitten lähdet tiehesi. D'Artagnan-ystävälläni on
sitäpaitsi jotakin salaista sanottavana minulle, eikö totta,
d'Artagnan?"
D'Artagnan nyökkäsi, ja Bazin vetäytyi pois, asetettuaan pöytään
espanjalaisen viinin.
Kahden kesken jäätyään istuivat ystävykset tuokion äänettöminä
vastatusten. Aramis näytti odottavan mieluisaa ruuansulatusta,
d'Artagnan valmisti johdantoaan. Kumpainenkin loi salavihkaa
syrjäsilmäyksiä toisiinsa.
Aramis keskeytti ensimmäisenä vaitiolon.