Voi, paljon oli sattunut tapauksia ja varsinkin kulunut vuosia siitä
asti, kun _Kolmen muskettisoturin_ romaanissa jätimme d'Artagnanin
Fossoyeurs-kadun n:o 12:een.
D'Artagnan oli kyllä ottanut osaa tapauksiin, mutta nämä eivät
olleet kääntyneet hänelle suotuisiksi. Niin kauan kuin oli
ystäviensä ympäröimänä, hän säilytti nuorekkuutensa ja runollisen
elämänkatsomuksensa; hän oli noita hienoja ja joustavia luonteita,
joihin helposti sulautuu muiden ominaisuuksia. Atos antoi hänelle
arvokkuuttansa, Portos ravakkuuttansa, Aramis soreuttansa. Jos
d'Artagnan olisi yhä edelleen elellyt noiden kolmen seurassa, niin
hänestä olisi tullut huomattu mies. Atos jätti hänet ensimmäisenä,
vetäytyäkseen pikku maatilalle, jonka oli perinyt Eloisin tienoolta;
sitten Portos, mennäkseen naimisiin prokuraattorinleskensä kanssa, ja
lopuksi päätti Aramis täydellä todella mennä hengelliseen säätyyn ja
kehittyä abbéksi. D'Artagnan, jonka tulevaisuus näytti mitä likeisimmin
liittyneen hänen kolmen ystävänsä kohtaloihin, huomasi itsensä siitä
saakka yksinäiseksi ja heikoksi; hänellä ei ollut miehuutta tunkeutua
eteenpäin uralla, jolla hän nähdäkseen ei kyennyt sukeutumaan
miksikään, jollei kukin hänen ystävistään ikäänkuin luovuttanut hänelle
osuutta siitä elontarmosta, minkä oli taivaalta saanut.
D'Artagnan huomasi myös joutuneensa vain yhä eristetymmäksi sen
johdosta, että oli kohonnut muskettisoturien luutnantiksi. Hän ei
ollut, kuten Atos, kyllin korkeata syntyperää päästäkseen ylhäisempiin
perheisiin; hän ei Portoksen tavoin ollut kyllin turhamainen,
yrittääkseen uskotella muille, että hän seurusteli hienoston piireissä;
hän ei Aramiin lailla ollut kylliksi hienotapainen, kyetäkseen
itsenäisesti pitämään yllä säätynsä seuratottumusta. Joksikin aikaa oli
rouva Bonacieuxin viehättävä muisto valanut nuoren luutnantin sieluun
runollista tunnetta, mutta kun kaikki on katoavaista tässä maailmassa,
häipyi vähitellen tämäkin vaikutelma; varusväen elämä tuntuu
haitallisesti ylimysmielisissäkin luonteissa. D'Artagnanin olemuksen
kahdesta vastakkaisesta puolesta voitti ajan mittaan aineellinen, ja
alituiseen kasarmissa, alituiseen leirissä, alituiseen ratsailla
oleskellessaan oli d'Artagnanista hänen sitä itse huomaamattansa tullut
meidän päiviemme määritelmän mukaan _aito vanha huovi_ -- en tiedä,
mikä siihen aikaan lienee ollut vastaavana nimityksenä.
D'Artagnan ei kuitenkaan menettänyt synnynnäistä oveluuttaan; eipä
suinkaan. Päinvastoin lisääntyikin tämä oveluus kenties yhäti tai
ainakin ilmeni hiukan karkeamman pinnan alta enemmän; mutta hän käytti
sitä pikku seikkoihin, ei tärkeämpiin yrityksiin. Hän turvautui siihen
aineellisen hyvinvointinsa tähden, sellaisen kuin soturit itselleen
haluavat, nimittäin hyvän majapaikan, hyvän ruokapöydän, hyvän emännän
ja niin edelleen.
Ja kaiken tämän oli d'Artagnan kuusi vuotta takaperin tavannut
Tiquetonne-kadulta, la Chevrette-hotellista.
Hänen oleskellessaan ensi aikojaan tässä hotellissa kiintyi häneen
erinomaisesti emäntä, kaunis ja vilkas viidenkolmatta tai
kuudenkolmatta ikäinen flaamitar. Muutamien lempiseikkojen jälkeen,
joille kiusallinen aviomies oli tuottanut suuria hankaluuksia, niin
että d'Artagnan jo oli kymmeneenkin kertaan uhannut pistää hänet
kuoliaaksi säilällään, katosi aviomies eräänä aamuna ainiaaksi,
salavihkaa myytyänsä muutamia viiniaameja ottaen mukaan kaikki rahat
sekä talon kalleudet. Häntä luultiin kuolleeksi; etenkin väitti häntä
kivenkovaan vainajaksi hänen vaimonsa, jota viehätti leskeyden suloinen
kuvitelma. Lopulta, kolmivuotisen suhteen jälkeen, jota d'Artagnan
visusti varoi rikkomasta, olletikin kun hän vuosi vuodelta oli
havainnut asuntonsa ja emäntänsä yhä miellyttävämmiksi, sillä
jälkimmäinen myönsi hänelle luottoa edellisestä, alkoi emäntää
hullaannuttaa kohtuuton halu joutua jälleen aviovaimoksi, ja hän
esitti, että d'Artagnan menisi hänen kanssaan naimisiin.
"Huh! hyi!" oudoksui d'Artagnan. "Kaksinnaimistako ajattelet, rakkahin?
Ethän ole tosissasi!"
"Mutta hän on kuollut, olen siitä varma."
"Hän oli mitä kiusallisin rettelöitsijä ja tulisi kyllä takaisin
hirttämään meidät."
"No niin, jos hän tulee, niin te surmaatte hänet; olettehan niin uljas
ja taitava!"
"Perhana, käpyseni, hirteen sekin johtaisi!"
"Hylkäätte siis tarjoukseni?"
"Niinhän tietenkin, ehdottomasti!"
Kaunis ravintoloitsijatar oli lohduton. Hän ei ainoastaan olisi
mielellään ottanut d'Artagnania miehekseen, vaan jumalakseenkin:
luutnantti oli niin kaunis mies ja niin komeaviiksinen!
Tämän liiton neljäntenä vuonna tapahtui Franche-Comtén sotaretki.
D'Artagnan valittiin ottamaan osaa siihen ja valmistausi lähtöön. Se
aiheutti mitä katkerimman murheen purkauksia, loppumattomia kyyneliä ja
juhlallisia uskollisuudenlupauksia, emännän taholta tietysti.
D'Artagnan oli liian ylväs lupailemaan mitään; hän vakuuttikin vain
tekevänsä kaikkensa lisätäkseen nimensä loistoa.
Mitä d'Artagnanin urheuteen tulee, niin tunnemmekin sen jo; hän ei
milloinkaan säästellyt itseään, ja kun hän kumppaniensa etunenässä
ryntäsi vihollista vastaan, sai hän rintaansa luodin, joka suisti hänet
tantereelle. Hänen nähtiin putoavan ratsultaan, mutta hänen ei nähty
nousevan, joten häntä pidettiin kuolleena, ja sitä vakuuttivat kaikin
mokomin ne, jotka toivoivat pääsevänsä hänen sijalleen. Ihminen uskoo
helposti todeksi sen, mitä hän toivoo, ja armeijassa toivottelivat
kaikki jonkun muun kuolemaa, aina osastokenraalista asti, joka haluaa
ylipäällikön kaatumista, sotamiehiin saakka, joiden tiellä ovat
korpraalit.
D'Artagnan ei kuitenkaan ollut niin vähällä surmattavissa.
Maattuaan tajuttomana päivän polttavassa helteessä taistelukentällä
hän virkosi yön viileydestä; hän sai laahautuneeksi lähimpään kylään,
kolkutti kauneimman rakennuksen portille ja otettiin vastaan
niinkuin ranskalaiset aina ja kaikkialla otetaan, vaikkapa ovat
haavoitettujakin. Häntä hoidettiin huolellisesti, hän parani, ja
paremmassa voinnissa kuin koskaan lähti hän eräänä aamuna matkalle
Pariisiin ja perille tultuaan suuntasi kulkunsa Tiquetonne-kadulle.
Mutta d'Artagnan huomasi kamarinsa asutuksi, sillä sen vaatekomeroon
oli sijoitettu täydellinen miehen asuvarasto, miekkaa vailla.
-- Hän on siis palannut, -- tuumi luutnantti; -- sen pahempi ja sen
parempi!
D'Artagnan luonnollisesti aina ajatteli aviomiestä.
Hän tiedusteli: uusi viinuri, uusi sisäkkö; emäntä oli lähtenyt
kävelylle.
"Yksinään?" kysyi d'Artagnan.
"Ei, herran kanssa."
"Herra on siis tullut takaisin?"
"Tietenkin", vastasi palvelijatar yksinkertaisesti.
"Jos minulla olisi rahaa", sanoi d'Artagnan itsekseen, "niin lähtisin
tieheni; mutta sen puutteessa täytyy minun viipyä, noudattaa emäntäni
neuvoa ja tehdä loppu tuon tunkeilevan kummittelijan aviollisista
mielikuvista."
Hän lopetti tämän yksinpuhelun, joka osoitti, että tärkeissä
tilanteissa ei mikään ole luonnollisempaa kuin yksinpuhelu, kun ovella
vaaninut palvelijatar äkkiä huudahti:
"Kas, tuolla juuri tuleekin rouva herran kanssa!"
D'Artagnan vilkaisi pitkin katua ja näkikin emännän kääntyvän
Montmartre-kadun kulmasta tavattoman kookkaan sveitsiläisen
käsikynkässä; tämä teiskaroitsi kävellessään niin röyhistelevänä, että
hänen sävynsä mieluisasti muistutti d'Artagnanin mieleen vanhan
Portos-ystävän.
-- Tuoko on herra? tuumi d'Artagnan itsekseen. -- Kas vain, hänpä
näyttää suuresti paisuneen!
Ja hän istuutui vierashuoneeseen hyvin näkyvälle paikalle.
Sisään tullessaan huomasi emäntä heti d'Artagnanin ja huudahti
heikosti.
Silloin d'Artagnan nousi, havaitessaan olevansa tunnettu, riensi
ravintoloitsijattaren luo ja syleili häntä hellästi.
Sveitsiläinen katseli tyrmistyneenä emäntää, joka vaaleni.
"Voi, tekö siinä, monsieur! Mitä tahdotte?" kysyi emäntä peräti
hämmästyneenä.
"Onko tuo herra serkkusi? Tai veljesi?" kysyi d'Artagnan vähääkään
hairahtumatta näyttelemästänsä osasta.
Ja vastausta odottamatta hän heittäysi helvetialaisen syliin; tämä
tekeysi varsin kylmäkiskoiseksi.
"Guga on dämä miesh?" äännähti hän.
Emäntä vastasi vain oihkauksilla.
"Kuka on tämä sveitsiläinen?" tiukkasi d'Artagnan.
"Herra menee minun kanssani naimisiin", änkkäsi emäntä kahden
hermotäristyksen lomassa.
"Miehesi on siis viimeinkin kuollut?"
"Midä she deihin guuluu?" tokaisi sveitsiläinen.
"Se guuluu minuun hyvin likeisesti", vastasi d'Artagnan, "syystä että
te ette voi naida rouvaa minun suostumuksettani ja että..."
"Ja että...?" kovisti sveitsiläinen.
"Ja että ... minä en sitä anna", vakuutti muskettisoturi.
Sveitsiläinen karahti tulipunaiseksi kuin kukonharja. Hänellä oli
yllään upea kultanauhainen univormunsa, d'Artagnan oli kääriytynyt
eräänlaiseen harmaaseen viittaan; sveitsiläinen oli kuusi jalkaa
mitaltaan, d'Artagnan hädin yli viiden; sveitsiläinen luuli olevansa
kotonaan, d'Artagnan näytti hänestä tungettelijalta.
"Marshittego matkaanne?" kysyi sveitsiläinen kiivaasti polkien jalkaa
kuin alkaen vakavasti vihastua.
"Minäkö? En suinkaan!" vastasi d'Artagnan.
"Meidän tarvitsee vain lähettää hakemaan järjestysvallan apua",
huomautti muuan viinuri, joka ei kyennyt käsittämään, että noin
pikkuinen mies kiisteli paikasta rotevan palkkasoturin kanssa.
"Sinä", virkkoi d'Artagnan, joka nyt vuorostaan alkoi tulistua, ja hän
tarttui viinuria korvaan, "sinä ensiksikin seisot nyt koreasti alallasi
etkä hievahdakaan, muutoin tempaan sinulta, mitä nyt on hyppysissäni.
Ja te, Wilhelm Tellin mainehikas jälkeläinen, panette kompeenne kasaan
minun huoneestani, sillä ne ovat tielläni, ja lähdette vireästi
etsimään muuta majapaikkaa."
Sveitsiläinen alkoi nauraa hohottaa.
"Minägö lähtishin?" sanoi hän; "ja migshi?"
"Ahaa, hyvä on!" virkkoi d'Artagnan; "minä näen, että ymmärrätte.
Tulkaahan siis pikku kävelylle kanssani, niin selitän lopun."
Emäntä tiesi d'Artagnanin erinomaiseksi miekkailijaksi. Hän alkoi itkeä
ja repiä hiuksiansa.
D'Artagnan kääntyi kauniiseen surevaiseen.
"Mutta lähettäkää hänet siis pois, madame", kehoitti hän.
"Byh!" vähitteli sveitsiläinen, joka oli tarvinnut jonkun aikaa
käsittääkseen d'Artagnanin tekemän ehdotuksen; "byh, guga on she, joga
minulle gävelyä ehdottaa!"
"Minä olen hänen majesteettinsa muskettiväen luutnantti", vastasi
d'Artagnan, "ja siis joka suhteessa teitä ylempänä; mutta kun tässä ei
ole kysymys muusta kuin majoituslapusta, niin tunnettehan käytännön.
Tulkaa noutamaan lappunne; huoneen ottaa haltuunsa se, joka saapuu
ensimmäisenä takaisin."
D'Artagnan lähti sveitsiläisen seurassa emännän voivotuksesta
piittaamatta; pohjaltaan tunsikin tämä vanhan rakkauden
jälleen elvyttävän sydäntänsä, mutta hänelle ei olisi ollut
vastenmielistä, että korskea muskettisoturi, joka oli loukannut häntä
avioliittotarjouksen hylkäämisellä, olisi nyt saanut kunnollisen
opetuksen.
Kiistakumppanukset astelivat suoraa päätä Montmartren
vallikaivannoille. Oli pimeä heidän päätyessään perille; kohteliaasti
pyysi d'Artagnan sveitsiläistä luovuttamaan hänelle huoneen ja pysymään
sieltä poissa, mutta tämä kieltäysi päänsä liikkeellä ja veti
miekkansa.
"Siispä saattekin maata täällä", virkkoi d'Artagnan. "Se on kurja
yösija, mutta minussa ei ole vika; itse olette niin tahtonut."
Niin sanoen tempasi hänkin säilänsä, ja aseet kalahtivat vastakkain.
Hän oli joutunut tekemisiin vankan käden kanssa, mutta hänen
notkeutensa oli kaikkea voimaa pätevämpi. Saksalaisen miekka ei
kertaakaan tavannut muskettisoturia. Sveitsiläinen sai kaksi
miekanpistoa, joita hän ei kylmän takia tuntenut; kuitenkin pakotti
hänet pian verenvuoto ja sen aiheuttama heikkous istumaan.
"Kas niin!" puheli d'Artagnan; "mitä minä sanoin? Voititteko siitä nyt
mitään, niskuri! Onneksi paranette tuosta parissa viikossa. Jääkää
tänne, niin lähetän viinurin tuomaan vaatteenne. Näkemiin. Asettukaapa
muuten Montorgueil-kadulle 'Pelmuuttelevaan Kissaan'; siellä on mainio
ruoka, jos emäntä on vielä sama. Hyvästi!"
Ja sitten hän palasi reippaana asuntoonsa, lähettäen tosiaankin tavarat
sveitsiläiselle, jonka viinuri tapasi istumassa siinä, mihin d'Artagnan
oli hänet jättänyt, vieläkin ihan ällistyksissään vastustajansa
varmasta esiintymisestä.
Viinuri, emäntä ja koko huonekunta tunsivat d'Artagnania kohtaan samaa
kunnioitusta, jota herättäisi Herkules, jos hän palaisi maan päälle
uudestaan suorittamaan kaksitoista urotyötänsä.
Mutta jäätyään kahden kesken emännän kanssa huomautti hän:
"Nyt, sievä Madeleine, tiedät mitä eroa on sveitsiläisellä ja
aatelismiehellä; sinä olet käyttäytynyt kuin kapakoitsijatar. Sen
pahempi sinulle, sillä sellaisella menettelyllä menetät kunnioitukseni
ja seurani. Ajoin pois sveitsiläisen nöyryyttääkseni sinua, mutta minä
en enää asu täällä; en majaile paikassa, jota halveksin. Hei,
tarjoilija! Kantakaa reppuni 'Hymyävään Häränpäähän' Rue des
Bourdonnaisille. Hyvästi, rouva!"
Nämä sanat virkkaessaan näytti d'Artagnan sekä majesteetilliselta että
hellyttävältä. Emäntä heittäysi hänen jalkoihinsa, pyysi anteeksi ja
pidätteli häntä lempeällä väkivallalla. Tarvitseeko sanoa enempää?
Paistinvarrasta käänneltiin, uunissa räiskyi tuli, kaunis Madeleine
itki; d'Artagnan tunsi yhtaikaa nälkää, vilua ja uudestaan heräävää
rakkautta; hän antoi anteeksi ja jäi.
Siten asui nyt d'Artagnan edelleen Tiquetonne-kadun varrella
Chevrette-hotellissa.