Sillävälin oli kardinaali palannut työhuoneeseensa, jonka ovella
Bernouin valvoi; hän kysyi tältä, oliko mitään uutta tapahtunut, mitään
tietoja tullut ulkoapäin. Vastattuaan kieltävästi sai palvelija
viittauksen poistua.
Jäätyään yksikseen avasi kardinaali käytävän oven ja siirtyi sitten
eteishuoneeseen. D'Artagnan nukkui väsyneenä lavitsalla.
"Herra d'Artagnan!" virkkoi hän hiljaa.
D'Artagnan ei hievahtanut.
"Herra d'Artagnan!" virkkoi hän kovemmin.
D'Artagnan nukkui yhä.
Kardinaali astui hänen luokseen ja kosketti hänen olkapäätänsä
sormenpäällä.
Tällä kertaa hätkähti d'Artagnan, havahtui ja kavahti heti jaloilleen
kuin aseissa oleva soturi.
"Tässä olen", hän sanoi, "kuka kutsuu minua?"
"Minä", vastasi Mazarin mitä leppeimmin hymyillen.
"Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne", puolustausi d'Artagnan,
"mutta minä olin niin väsyksissä..."
"Älkää pyytäkö anteeksi, monsieur", keskeytti Mazarin, "sillä te olette
uuvuttanut itsenne minun palveluksessani."
D'Artagnan ihmetteli ministerin armollista sävyä.
-- Kas, kas! -- tuumi hän; -- pitääkö siis paikkansa se sananlasku,
että onni tulee nukkuessa?
"Seuratkaa minua, monsieur!" käski Mazarin.
-- Vai niin, -- päätteli d'Artagnan, -- Rochefort on siis pitänyt
sanansa; mutta mihin hornaan hän on kadonnut?
Ja hän tirkisteli työhuoneen syrjäisimpiinkin soppiin, mutta
Rochefortia ei näkynyt.
"Herra d'Artagnan", aloitti Mazarin istuutuen mukavaan asentoon
lepotuolissa, "te olette minusta aina näyttänyt urhealta ja
ritarilliselta mieheltä."
-- Paljon mahdollista, -- ajatteli d'Artagnan, -- mutta kylläpä hän on
viivytellyt sanomasta sitä minulle.
Se ei kuitenkaan estänyt häntä kumartamasta lattiaan asti vastaukseksi
Mazarinin kohteliaisuuteen.
"No niin", jatkoi Mazarin, "hetki on nyt tullut lahjojenne ja
miehuutenne käyttämiseen."
Upseerin silmissä leimahti ilon välähdys, joka kuitenkin heti sammui,
sillä hän ei tiennyt, mihin Mazarin tähtäsi.
"Käskekää, monseigneur!" sanoi hän, "olen valmis tottelemaan teidän
ylhäisyyttänne."
"Herra d'Artagnan", pitkitti Mazarin, "te olette edellisen hallituksen
aikana suorittanut erityisiä urotöitä..."
"Teidän ylhäisyytenne on liian armollinen muistaessanne... On totta,
totta, että minulla oli paljon menestystä sodassa."
"En puhu sotaisesta kunnostautumisestanne", huomautti Mazarin,
"sillä vaikka se herätti melkoista huomiota, voittivat sen muut
saavutuksenne."
D'Artagnan tekeytyi kummastuneeksi.
"No", virkkoi Mazarin, "te ette vastaa?"
"Minä odotan", sanoi d'Artagnan, "että monseigneur selittää, mitä
saavutuksia tarkoitatte."
"Puhun tuosta seikkailusta ... oh, te kyllä tiedätte, mihin viittaan."
"Valitettavasti en, monseigneur", vastasi d'Artagnan ihmeissään.
"Te olette vaitelias; sen parempi! Tarkoitan kuningattaren
timanttiselkkausta, matkaa, jonka teitte kolmen ystävänne kanssa."
-- Kas, kas! -- ajatteli gascognelainen, -- onkohan siinä ansa? Täytyy
olla varuillaan.
Ja hän antoi kasvoilleen niin vilpitöntä hämmästystä kuvastavan ilmeen,
että sitä olisivat kadehtineet Mondori ja Bellerose, sen ajan etevimmät
näyttelijät.
"Mainiota!" kehui Mazarin nauraen; "erinomaista! Minulle on syystä
suositeltu teitä miehenä, jota kaipasin. No, sanokaahan, mitä tekisitte
hyväkseni?"
"Kaikkea, mitä teidän ylhäisyytenne käskee", vastasi d'Artagnan.
"Tekisittekö minun puolestani, mitä entiseen aikaan teitte
kuningattaren tähden?"
-- Varmastikin, -- virkkoi d'Artagnan itsekseen, -- tahtoo hän urkkia
minulta jotakin; yrittäköönhän. Eihän tämä toki ole Richelieuta
ovelampi, hiisi vieköön!... "Kuningattaren tähden, monseigneur? En
ymmärrä."
"Te ette ymmärrä, että minä tarvitsen teitä ja kolmea ystäväänne?"
"Mitä ystäviäni, monseigneur?"
"Kolmea entistä ystäväänne."
"Entiseen aikaan, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "ei minulla ollut
ainoastaan kolmea ystävää, vaan viisikymmentä. Kaksikymmenvuotias sanoo
koko ihmiskuntaa ystäväkseen."
"Hyvä, hyvä, herra luutnantti!" tuumi Mazarin; "vaiteliaisuus on kaunis
ominaisuus, mutta tänään voisitte kenties joutua katumaan liiallista
varovaisuutta."
"Monseigneur, Pythagoras velvoitti oppilaansa viiden vuoden
puhumattomuuteen, jotta he osaisivat vaieta."
"Mutta te olette ollut kaksikymmentä vuotta puhumattomana,
monsieur, siis viittätoista vuotta pitempään kuin pythagoralainen
viisaustieteilijä, ja se tuntuu minusta jo riittävältä. Puhukaa siis
nyt, kun kuningatar itse vapauttaa teidät valastanne."
"Kuningatar!" äännähti d'Artagnan, ja hänen kummastuksensa ei tällä
kertaa ollut teeskennelty.
"Niin, kuningatar; ja todistukseksi siitä, että puhun teille hänen
nimessään, pyysi hän minua näyttämään teille tätä timanttia, jonka hän
väittää teidän tuntevan, ostettuaan sen takaisin herra Desessartsilta."
Mazarin ojensi kätensä upseeria kohti; tämä huokasi tuntiessaan
sormuksen, jonka oli Kaupungintalon tanssiaisiltana saanut
kuningattarelta.
"Se on totta", myönsi d'Artagnan; "tunnen tuon timantin, joka on ollut
kuningattaren oma."
"Näette siis, että minä puhun hänen nimessään. Vastatkaa minulle siis,
esittämättä enää huvinäytelmää. Olen jo sanonut ja toistan sen, että
asia koskee teidän onneanne."
"Totisesti, monseigneur, kaipaankin jo kipeästi onnea. Teidän
ylhäisyytenne on unohtanut minut niin pitkäksi aikaa!"
"Se korvautuu viikossa. Te olette siis käytettävissäni, mutta missä
ovat ystävänne?"
"Sitä en tiedä, monseigneur."
"Kuinka, ette tiedä?"
"En; siitä on pitkä aika, kun erosimme, sillä kaikki kolme jättivät
sotapalveluksen."
"Mutta mistä löydätte heidät jälleen?"
"Sieltä missä he vain ovat. Olkoon se minun huolenani."
"Hyvä! Ehtonne?"
"Rahaa, monseigneur, niin paljon kuin yrityksiimme tarvitaan. Muistan
liiankin hyvin, kuinka usein meillä tuli vastuksia rahapulasta, ja
ilman tuota timanttia, joka minun oli pakko myydä, olisimmekin jääneet
taipaleelle."
"Hitto! Rahaa, ja paljon!" tuskastui Mazarin; "mitä te latelettekin,
herra luutnantti? Ettekö tiedä, että kuninkaan kirstuissa ei ole
rahaa?"
"Tehkää siis kuten minä, monseigneur, myykää kruunun jalokivet. Uskokaa
minua, älkäämme tinkikö; vähäisillä varoilla onnistuvat kehnosti suuret
asiat."
"No niin", taipui Mazarin, "yritämmepä tyydyttää teitä."
-- Richelieu, -- ajatteli d'Artagnan, -- olisi jo antanut minulle
viisisataa pistolia käsirahoiksi.
"Lupaatte siis palvella minua?"
"Niin, jos ystäväni tulevat mukaan."
"Mutta jos he kieltäytyvät, niin voinenhan silti luottaa teihin?"
"Yksinäni en ole milloinkaan toimittanut mitään tärkeätä", sanoi
d'Artagnan päätänsä pudistaen.
"Lähtekää siis etsimään heitä."
"Mitä esitän heille suostuttaakseni heidät palvelemaan teidän
ylhäisyyttänne?"
"Tunnette heidät paremmin kuin minä. Lupailette kunkin luonteen
mukaan."
"Mitä saan luvata?"
"Että jos he palvelevat minua niinkuin avustivat kuningatarta osoitan
tunnustustani suurenmoisesti."
"Mitä on meidän siis tehtävä?"
"Kaikkea, koska näytte kaikkeen pystyvän."
"Monseigneur, kun ihmisellä on luottamusta toisiin ja hän tahtoo näissä
vastavuoroon herättää luottamusta, valaisee hän tarkoitusperiänsä
paremmin kuin teidän ylhäisyytenne."
"Olkaa huoletta", vastasi Mazarin, "kun tulee toiminnan hetki, saatte
kuulla kaikki ajatukseni."
"Ja siihen asti?"
"Odotatte ja haette esille ystävänne."
"Monseigneur, he kenties eivät ole Pariisissa, niin, se on
luultavaakin; minun on silloin matkusteltava. Olen vain ruti köyhä
muskettiluutnantti, ja matkat maksavat."
"Ei ole tarkoituksenani", arkaili Mazarin, "että te esiintyisitte
kovinkaan komeasti; suunnitelmani vaativat salaperäisyyttä, joka ei
salli suurtakaan varustelua."
"Kuitenkaan, monseigneur, en voi matkustaa palkallani, koska se on
maksamatta kolmelta kuukaudelta; myöskään en saa kustannetuksi kulujani
säästöillä, kun olen kaksikolmatta vuotta palvellessani kerännyt
ainoastaan velkoja."
Mazarin seisoi hetkisen mietteissään, niinkuin olisi hänen sielussaan
ollut raju taistelu käymässä; sitten astui hän kolmella lukolla
lujitetun kaapin luo, otti sieltä pussosen ja virkkoi huoahtaen, pariin
kolmeen kertaan punnittuaan sitä kädessään ennen kuin luovutti sen
d'Artagnanille:
"Ottakaa siis tämä; siinä on matkarahat."
-- Jos ne ovat espanjalaisia dubloneja tai kulta-écuitäkään, --
ajatteli d'Artagnan, -- niin voimmepa toistekin tehdä kauppoja
keskenämme.
Hän kumarsi kardinaalille ja työnsi massin avaraan taskuunsa.
"No niin, asia on siis valmiiksi puhuttu", aloitti kardinaali jälleen,
"te lähdette matkoille..."
"Niin, monseigneur."
"Kirjoittakaa minulle joka päivä, saadakseni tietoja neuvottelujen
kulusta."
"Sitä en lyö laimin, monseigneur."
"Hyvä on. Minkä nimisiä muuten ovatkaan ystävänne?"
"Minkäkö nimisiä?" kertasi d'Artagnan hieman levottomasti.
"Niin; teidän etsiessänne omasta puolestanne tiedustelen minäkin, ja
kenties saan kuulla jotakin."
"Kreivi de la Fère, jolla oli nimityksenään Atos; herra du Vallon, joka
oli omaksunut Portoksen nimen, ja ritari d'Herblay, nykyisin abbé
d'Herblay, tavallisessa puhuttelussa Aramis."
Kardinaali hymyili.
"Nuoria aatelisjunkkareita", hän sanoi, "jotka olivat salanimillä
yhtyneet muskettiväkeen, jotteivät olisi vaarantaneet sukunimiänsä.
Pitkät miekat, mutta tyhjät kukkarot; tuttu juttu."
"Jos Jumala sallii, että ne miekat paljastetaan teidän ylhäisyytenne
palveluksessa", huomautti d'Artagnan, "rohkenen lausua sen toivomuksen,
että monseigneurin kukkaro vuorostaan kevenisi ja heidän täyttyisi,
sillä noiden kolmen miehen ja minun avullamme kykenee teidän
ylhäisyytenne mullistelemaan koko Ranskan ja vieläpä Euroopan, jos
näette hyväksi."
"Nuo gascognelaiset", sanoi Mazarin nauraen, "vastaavat melkein
italialaisia kerskunnassa."
"Joka tapauksessa", tokaisi d'Artagnan hymyillen yhtä hilpeästi kuin
kardinaalikin, "ovat he pätevämpiä miekkamiehiä."
Ja hän poistui pyydettyään lomaa, joka hänelle heti myönnettiin;
Mazarin itse vahvisti valtuutuksen allekirjoituksellaan.
Tuskin oli hän päässyt ulos, kun lähestyi pihalla palavaa lyhtyä ja
vilkaisi kiireisesti massiin.
"Hopea-écuitä!" tuhahti hän halveksivasti; "sen aavistinkin. Voi,
Mazarin, Mazarin, sinä et luota minuun! Sen pahempi! Se tuottaa sinulle
onnettomuutta!"
Sillävälin kardinaali hykerteli käsiään.
"Sata pistolia", jupisi hän, "sata pistolia! Sadasta pistolista olen
saanut haltuuni salaisuuden, josta herra de Richelieu olisi maksanut
kaksikymmentätuhatta écu'ta, -- puhumattakaan tästä timantista", lisäsi
hän luoden helliviä silmäyksiä sormukseen, jonka hän oli pitänyt,
luovuttamatta sitä d'Artagnanille, "puhumattakaan tästä timantista,
joka on arvoltaan vähintään kymmenen tuhatta livreä."
Ja kardinaali meni makuuhuoneeseensa peräti hyvillä mielin tästä
illasta, joka oli hänelle tuottanut niin hauskoja tuloksia. Hän asetti
sormuksen lippaaseen, joka sisälsi kaikenlaisia jalokiviä, sillä
kardinaali oli viehättynyt sellaisiin koruihin, ja kutsui Bernouinin
riisujakseen, sen enempää välittämättä melusta, jota puuskahduksin
tunkeusi ikkunain läpi, tai kiväärinlaukauksista, joita vielä kajahteli
kaupungilla, vaikka kello jo kävi kahtatoista.
Sillaikaa samosi d'Artagnan Tiquetonne-kadulle, jonka varrella hän asui
la Chevrette-hotellissa.
Lienee paikallaan huomauttaa muutamin sanoin, miten d'Artagnan oli
tullut valinneeksi tämän asunnon.