Jäätyään kahden kesken Bernouinin kanssa seisoi Mazarin tovin
mietteissään; hän tiesi paljon, muttei kuitenkaan vielä kylliksi.
Mazarin juonitteli pelissä vääryyttä; sen piirteen on meille
säilyttänyt Brienne: hän sanoi sitä etujensa käyttämiseksi. Hän päätti
olla ryhtymättä otteeseen d'Artagnanin kanssa ennen kuin tunsi hyvin
kaikki vastustajansa kortit.
"Monseigneur ei käske mitään?" kysyi Bernouin.
"Kyllä", vastasi Mazarin, "valaise minulle, menen kuningattaren luo."
Bernouin otti kynttilänjalan ja astui edellä.
Salainen käytävä johti Mazarinin työhuoneesta kuningattaren asuntoon;
sitä myöten kulki kardinaali, voidakseen minä hetkenä hyvänsä käydä
Itävallan Annan luona.
Kun Bernouin saapui makuuhuoneeseen, jonne käytävä vei, tapasi hän
siellä rouva Beauvaisin. Hän ja Bernouin olivat tämän elähtäneen
rakkauden likeisinä uskottuina. Rouva Beauvais otti ilmoittaakseen
kardinaalin Itävallan Annalle, joka oli nuoren kuningas Ludvig XIV:n
kanssa rukouskammiossaan.
Itävallan Anna istui isossa lepotuolissa, kyynärpää pöytään tuettuna ja
pää käden varassa, ja katseli kuninkaallista lasta, joka lattiamatoilla
loikoen selaili isoa kirjaa, silmäilläkseen taistelukuvia. Itävallan
Anna oli kuningatar, joka osasi kuninkaallisella tavalla pitää ikävää;
hän vietti toisinaan tuntikausia yksinään makuukamarissaan ja
rukouskammiossaan lukematta tai rukoilematta.
Kirja, jolla kuningas leikitteli, oli Quintus Curtius, jonka piirrokset
esittivät Aleksanteri Suuren urotöitä.
Rouva Beauvais näyttäysi rukouskammion ovella ja ilmoitti kardinaali
Mazarinin.
Poika kohottausi toiselle polvelleen ja sanoi rypistynein silmäkulmin,
äitiinsä katsoen:
"Minkätähden tulee hän noin, pyytämättä ensin puheille pääsyä?"
Itävallan Anna punehtui hiukan.
"On hyvin tärkeätä", selitti hän, "että pääministeri näinä aikoina voi
millä tunnilla hyvänsä tulla kertomaan kuningattarelleen, mitä on
tapahtumassa, herättämättä koko hovin uteliaisuutta tai aiheuttamatta
huomautuksia."
"Mutta minä en luule, että herra de Richelieu tuli sisälle tuolla
tavoin", intti järkähtämätön lapsi.
"Miten voit sinä muistaa, mitä herra de Richelieu teki? Sinä olit
silloin liian nuori, tietääksesi sitä."
"En sitä muista, mutta olen kysynyt, ja minulle on sanottu niin."
"Kuka sinulle sitä on sanonut?" tiedusti Itävallan Anna, huonosti
salaten tyytymättömyyttänsä.
"Minä tiedän, että minun ei sovi milloinkaan nimetä henkilöitä, jotka
vastaavat kysymyksiini", vastasi poika, "sillä muutoin en saisi enää
koskaan kuulla mitään."
Samassa astui huoneeseen Mazarin. Kuningas nousi nyt ylös, otti
kirjansa, löi sen kiinni ja vei pöydälle, jonka ääreen hän jäi
seisomaan, pakottaakseen Mazarininkin pysymään siinä asennossa.
Mazarin tarkasti harjaantuneella katseellaan tätä kohtausta, josta hän
näytti pyytävän selitystä edelliseen.
Hän kumarsi syvään kuningattarelle ja taivutti kunnioittavasti
varttansa kuninkaallekin, joka vastasi siihen huolettomalla
nyökkäyksellä; mutta äidin silmäys nuhteli häntä tästä sen ainaisen
vihan purkauksesta, jota Ludvig XIV oli lapsuudestaan asti tuntenut
kardinaalia kohtaan, ja hymyhuulin otti hän nyt vastaan ministerin
tervehdyksen.
Itävallan Anna yritti Mazarinin kasvoista tutkia tämän odottamattoman
käynnin syytä, sillä tavallisesti ei kardinaali pistäytynyt hänen
luokseen ennen kuin kaikki olivat vetäytyneet pois.
Ministeri liikahdutti hiukan päätänsä, ja kuningatar virkkoi rouva
Beauvaisiin kääntyen:
"Nyt on aika kuninkaan mennä makuulle; kutsukaa Laporte."
Kuningatar oli jo kahdesti tai kolmasti käskenyt nuoren Ludvigin
poistua, mutta poika oli hartaasti pyytänyt saada viîpyä; tällä kertaa
ei hän kuitenkaan vastustanut sanallakaan, hän vain puraisi huultansa
ja kalpeni.
Seuraavana hetkenä tuli Laporte.
Poika astui heti hänen luokseen syleilemättä äitiänsä.
"No, Ludvig", kysyi Anna, "minkätähden et syleile minua?"
"Minä luulin, että te olitte pahastuksissanne minulle, madame;
osoitattehan minut pois."
"Minä en häädä sinua, mutta sinä olet vastikään ollut rokossa etkä ole
vielä toipunut, minä pelkään, että liiallinen valvominen saattaa
haitata vointiasi."
"Te ette niin suuresti pelännyt puolestani, kun tänään lähetitte minut
Parlamenttitaloon julkaisemaan nuo ilkeät määräykset, joista kansa niin
katkerasti napisee."
"Sire", kysyi Laporte antaakseen puheelle toisen käänteen, "kelle
käskee teidän majesteettinne minun antaa kynttilän?"
"Kelle haluat, Laporte", vastasi poika, "kun et vain Mancinille", hän
lisäsi kovalla äänellä.
Herra Mancini oli kardinaalin sisarenpoika, jonka Mazarin oli
toimittanut kuninkaan saattueeseen; häneen Ludvig XIV oli siirtänyt
osan siitä vihasta, jota ministeri oli hänessä herättänyt. Kuningas
lähti syleilemättä äitiänsä ja hyvästelemättä kardinaalia.
"Oivallista", virkkoi Mazarin, "minä näen mielelläni, että hänen
majesteettiansa opetetaan kammoamaan teeskentelyä."
"Kuinka niin?" kysyi kuningatar miltei pelokkaasti.
"Kuninkaan poistuminen ei nähdäkseni kaipaa mitään selityksiä. Hänen
majesteettinsa ei muuten huoli peitellä, kuinka vähäistä suopeutta hän
tuntee minua kohtaan, mikä ei silti estä minua olemasta hänen harras
palvelijansa, kuten teidän majesteettiannekin palvelen."
"Antakaa hänelle anteeksi, kardinaali!" pyysi kuningatar, "hän on
lapsi, joka ei vielä tiedä, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hän
on teille."
Kardinaali hymyili.
"Mutta", jatkoi kuningatar, "te varmaankin tulitte jonkun tärkeän asian
vuoksi. Mitä on tekeillä?"
Mazarin istuutui tai pikemmin lyyhistyi tilavaan tuoliin ja vastasi
raskasmielisen näköisenä:
"Niin, kaiken todennäköisyyden mukaan on meidän piankin pakko erota,
jollette te johdu kiintymyksessänne minuun niin pitkälle, että
seuraatte minua Italiaan."
"Miksi niin?" kysyi kuningatar.
"Koska, kuten sanotaan 'Tisbee'-oopperassa", virkkoi Mazarin:
"'Maailma tahtoo vain, ett' ero meille koituisi'"
"Te laskette leikkiä, hyvä herra", sanoi kuningatar ja yritti jossakin
määrin palautua entiseen arvokkuuteensa.
"Voi, en, madame!" väitti Mazarin, "minä en ollenkaan laske leikkiä.
Pikemmin tekee mieleni itkeä, olkaa vakuutettu siitä, ja minulla on
todellista aihetta siihen, sillä muistakaa toki, mitä sanoin:
"'Maailma tahtoo vain, ett' ero meille koituisi'
"Ja kun te kuulutte maailmaan, tahdon sanoa, että tekin hylkäätte
minut."
"Kardinaali!"
"No, hyvä Jumala! Enkö nähnyt teidän äskettäin peräti herttaisesti
hymyilevän Orleansin herttualle tai oikeammin sille, mitä hän sanoi
teille!"
"Mitä hän sitten sanoi?"
"Hän sanoi teille, madame: 'Juuri teidän Mazarininne se on
loukkauskivenä; jos vain hän joutuu pois, niin kaikki käy hyvin.'"
"Mitä tahtoisitte minun tekevän?"
"Minusta tuntuu, madame, että kun te olette kuningatar..."
"Kaunista kuninkaallisuutta, kun on riippuvainen Palais-Royalin
kehnoimmastakin musteentuhrijasta tai valtakunnan vähäpätöisimmästä
aatelismiehestä!"
"Te olette kuitenkin kyllin mahtava voidaksenne häätää luotanne ne,
jotka ovat teille vastenmielisiä."
"Toisin sanoen teille vastenmielisiä, kardinaali", vastasi kuningatar.
"Minulle?"
"Niin juuri. Kuka eroitti rouva de Chevreusen, jota edellisen
hallituksen aikana vainottiin kaksitoista vuotta?"
"Se juonittelija tahtoi minua vastaan pitkittää vehkeitä, joiden
maalitauluna oli ensin herra de Richelieu."
"Kuka eroitti rouva de Hautefortin, ystävättären, joka oli minuun niin
kiintynyt, että kieltäysi kuninkaan suosiosta, säilyttääkseen minun
suojelukseni?"
"Tekopyhä olento, joka teitä riisuessaan joka ilta hoki, että te
syöksitte sielunne turmioon, jos rakastitte pappia, ikäänkuin ihminen
olisi siliä pappi, että hän on kardinaali."
"Kuka vangitutti herra de Beaufortin?"
"Se rauhaton sielu ei puhellut sen vähemmästä kuin minun
murhauttamisestani."
"Näette nyt, kardinaali", huomautti kuningatar, "että teidän
vihollisenne ovat minunkin."
"Siinä ei ole kylliksi, madame: teidän ystävienne pitäisi olla
minunkin."
"Minun ystävieni!" Kuningatar pudisti päätänsä. "Voi, sellaisia ei
minulla ole enää ainoatakaan!"
"Kuinka? Eikö teillä ole mitään ystäviä onnen päivinä, kun teillä
kuitenkin oli niitä vastoinkäymisten aikana?"
"Ei, syystä että minä onnen päivinä unohdin ne ystävät, monsieur;
syystä että minä menettelin kuningatar Marie dei Medicin tavoin, joka
ensimmäisestä maanpaostaan palattuansa halveksi kaikkia, jotka olivat
kärsineet hänen tähtensä, ja toistamiseen karkoitettuna kuoli Kölnissä,
kaikkien hylkäämänä, poikansakin, koska koko maailma vuorostaan
halveksi häntä."
"No niin", virkkoi Mazarin, "eikö vielä voisi hyvittää vääryyttä?
Etsikää ystävienne joukosta, vanhimpien ystävienne."
"Mitä tahdotte sanoa, monsieur?"
"En mitään muuta kuin mitä sanon: etsikää!"
"Voi, minä katselen turhaan ympärilleni, minulla ei enää ole mitään
vaikutusvaltaa kehenkään. Monsieuria[9] johtaa nyt kuten aina hänen
suosikkinsa. Eilen se oli Choisy, tänään se on La Rivière, huomenna
siksi tulee joku muu. Hänen korkeuttaan prinssiä johtaa rouva de
Longueville, jota itseänsä johtaa hänen rakastajansa, Marcillacin
ruhtinas. Herra Contia johtaa koadjutori, jota vuorostaan johtaa rouva
de Guémenée."
"Minä en pyydäkään, madame, teitä etsimään nykyisten, vaan entisten
ystävienne joukosta."
"Entisten ystävieni?" kertasi kuningatar.
"Niin, entisten ystävienne joukosta, niiden, jotka tukivat teitä
taistelussa Richelieun herttuaa vastaan, vieläpä auttoivat teitä
voittamaan hänet."
-- Mihin hän sillä tähtää? -- ihmetteli kuningatar itsekseen,
levottomasti silmäillen kardinaalia.
"Niin", pitkitti jälkimmäinen, "erityisissä tilanteissa on teidän
majesteettinne luonteenomaisen terävä-älyisyyden ja sukkeluuden
onnistunut tehdä tyhjiksi tuon vastustajan hyökkäykset ystävienne
avulla."
"Minä olen kärsinyt", sanoi kuningatar, "siinä kaikki."
"Niin", vastasi Mazarin, "niinkuin naiset kärsivät, -- kostaakseen.
Mutta käykäämme asiaan! Tunnetteko herra de Rochefortia?"
"Herra de Rochefort ei ollut ystäviäni", muistutti kuningatar, "vaan
päin vastoin katkerimpia vihamiehiäni, kardinaalin uskollisimpia
apureita. Luulin teidän tietävän sen."
"Tiedän sen niin hyvin", vastasi Mazarin, "että me olemme toimittaneet
hänet Bastiljiin."
"Onko hän päässyt ulos sieltä?" kysyi kuningatar.
"Ei, olkaa huoletta, hän on vielä siellä; mainitsinkin hänet vain
johtuakseni erääseen toiseen. Tunnetteko herra d'Artagnania?" jatkoi
Mazarin, katsoen tiukasti kuningatarta kasvoihin.
Itävallan Anna tunsi survaisun syvällä sydämessään.
-- Olisikohan gascognelainen ollut varomaton? -- jupisi hän itsekseen.
Sitten hän lisäsi ääneen:
"D'Artagnaniako? Malttakaahan -- kyllä, nimi on minulle tosiaan tuttu
D'Artagnan, muskettisoturi, joka rakasti erästä hovinaistani, viatonta
poloista, joka kuoli myrkytettynä minun tähteni."
"Siinäkö kaikki?" kysyi Mazarin.
Kuningatar silmäili kardinaalia kummeksuen.
"Mutta, monsieur", virkkoi hän, "luulenpa teidän tahtovan toimittaa
minun kanssani kuulustelun?"
"Jolloin te joka tapauksessa", huomautti Mazarin ainiaan pehmoisella
äänellään ja ikuinen hymynsä huulillaan, "vastaatte ainoastaan mielenne
mukaan."
"Selittäkää tarkoituksenne selvemmin, monsieur, niin minäkin annan
valaisevampia vastauksia", pyysi kuningatar alkaen käydä
kärsimättömäksi.
"No niin, madame", sanoi Mazarin kumartaen, "minä toivoisin teidän
jakavan kanssani ystävänne, niinkuin minä olen tehnyt teidät
osalliseksi siitä pikku uutteruudesta ja kyvystä, mitä kaitselmus on
minulle suonut. Asemamme on pulmallinen; meidän täytyy ryhtyä
voimakkaihin toimenpiteisiin."
"Taaskin!" sanoi kuningatar; "minä luulin, että asia oli ratkaistu
herra de Beaufortin poistamisella."
"Niin, te näitte ainoastaan vuolteen, joka uhkasi kukistaa kaikki; te
ette tarkannut tyyntä vettä. Meillä on Ranskassa kuitenkin sananlasku
tyynestä vedestä."
"Edelleen", pyysi kuningatar.
"No niin", jatkoi Mazarin, "minua häpäisevät joka päivä teidän
prinssinne ja arvonimillä mahtailevat lakeijanne, nuo automaatit, jotka
eivät näe, että minä pitelen heidän lankansa päästä, eivätkä minun
kärsivällisen totisuuteni verhosta huomaa ärsytetyn miehen ivanaurua,
kun tämä on itsekseen vannonut voittavansa heidät vielä. On totta, että
me olemme vangituttaneet herra de Beaufortin, mutta hän oli vähimmin
vaarallinen niistä kaikista; on jäljellä hänen ylhäisyytensä
prinssi..."
"Rocroyn voittaja! Ajatteletteko tosiaan sitä?"
"Kyllä, madame, ja varsin usein; mutta _patienza_, kuten me
italialaiset sanomme. Ja Condén lisäksi on olemassa Orleansin herttua."
"Mitä sanottekaan? Ensimmäinen täysiverinen prinssi, kuninkaan setä!"
"Ei ensimmäinen prinssi, ei kuninkaan setä, vaan kehno kapinoitsija,
joka edellisen hallituksen aikana oikullisen, kummallisen luonteensa
yllyttämänä, viheliäisen ikävystymisen ja kurjan kunnianhimon
hivuttamana, kateellisena kaikelle, mikä kunnon ja miehuuden puolesta
voitti hänet, katkeroittuneena siitä, että hän ei ollut mitään, vaikka
tekeysi kaikkien ilkeitten huhujen kaiuksi, kaikkien juonien sieluksi,
kiihoitti salaliittoihin rehellisiä miehiä, jotka yksinkertaisuudessaan
uskoivat kuninkaallisen henkilön vakuutuksia, ja sitten kielsi heidät,
kun he astuivat mestauslavalle! Ei ensimmäinen prinssi, ei kuninkaan
setä, sanon vielä kerran, vaan Chalaisin, Montmorencyn ja Cinq-Marsin
murhaaja, joka nyt parhaillaan yrittelee samaa peliä ja luulee
voittavansa otteen, kun on saanut toisen vastapelaajan, joka ei
uhkaile, vaan hymyilee. Mutta hän pettyy: hän tulee menettäneeksi herra
de Richelieun menettämisellä, ja minun etuni mukaista ei ole jättää
kuningattaren luo tätä riidansiementä, jolla kardinaali-vainaja
kahdenkymmenen vuoden mittaan kuohutteli kuninkaan sappea."
Anna punehtui ja kätki kasvonsa käsiin.
"En tahdo nöyryyttää teidän majesteettianne", pitkitti Mazarin
tyynemmin, mutta harvinaisen lujasti; "minä tahdon, että kuningatarta
kunnioitetaan ja hänen ministeriään samaten, koska minä kaikkien
silmissä olen vain ministeri. Teidän majesteettinne tietää itse, että
minä en ole Italiasta tullut pelinukke, kuten monet sanovat. Koko
maailman täytyy johtua käsittämään se."
"No niin, mitä pitää minun siis tehdä?" kysyi Itävallan Anna tuon
hallitsevan äänen lannistamana.
"Teidän on yritettävä muistaa niiden uskollisten ja hartaitten miesten
nimet, jotka herra de Richelieun vastarinnasta huolimatta matkustivat
meren yli, jättäen verijälkiä taipaleelleen, tuodakseen teidän
majesteetillenne takaisin erään koristeen, jonka olitte lahjoittanut
Buckinghamille."
Anna nousi majesteetillisena ja kiihtyneenä kuin olisi teräsjoustin
ponnahduttanut hänet seisaalle ja silmäili kardinaalia sillä ylpeällä
ja arvokkaalla sävyllä, joka oli antanut hänelle peräti suuren vallan
varhaisempina vuosina.
"Te loukkaatte minua, monsieur!" hän sanoi.
"Minä tahdon", jatkoi Mazarin lopettaen lauseen, jonka kuningatar oli
kuohahduksellaan keskeyttänyt, "minä tahdon, että te tänään teette
puolisonne puolesta, mitä silloin teitte rakastajanne tähden."
"Taaskin se panettelu!" huudahti kuningatar. "Minä luulin sen toki
täydellisesti unohtuneeksi, sillä tähän asti olette säästänyt minut
siitä; mutta nyt tekin sen toistatte. Sen parempi, sillä nyt saamme
tilaisuuden käsitellä tätä asiaa keskenämme, ja kerrassaan loppuun
saakka, ymmärrättekö?"
"Mutta, madame", sanoi Mazarin tuota palautunutta voimakkuutta
ihmetellen, "minä en pyydä teitä sanomaan kaikkea."
"Mutta minä tahdon sanoa teille kaikki", vastasi Itävallan Anna.
"Kuulkaa siis. Sanonpa teille, että siihen aikaan oli tosiaankin neljä
harrasta sydäntä, neljä rehellistä sielua, neljä uskollista miekkaa,
jotka pelastivat enemmän kuin henkeni, pelastaen kunniani."
"Vai niin, te tunnustatte sen!" virkahti Mazarin.
"Ainoastaan rikollistenko kunniaa siis voidaan vaarantaa, ja eikö usein
etenkin naista voi häväistä ulkonaisten seikkain todistus? Niin,
asianhaarat osuivat minua vastaan, olin joutumaisillani häpeään, ja
kuitenkin vannon..."
Kuningatar haki jotakin pyhää esinettä, tehdäkseen sen varassa valansa;
hän otti seinäverhon peittämästä kaapista pienen ruusupuisen, hopealla
silatun lippaan, asetti sen alttarille ja jatkoi:
"Minä vannon kautta näiden pyhien jäännösten: rakastin Buckinghamia,
mutta Buckingham ei ollut rakastajani."
"Ja mitä ovat pyhäinjäännökset, joiden kautta vannotte, madame?"
tiedusti Mazarin hymyillen, "sillä huomautanpa teille, että minä
roomalaisena olen epäuskoinen: on monenlaisia pyhäinjäännöksiä."
Kuningatar otti kaulastaan pienen kulta-avaimen ja ojensi sen
kardinaalille.
"Avatkaa, monsieur", hän sanoi, "ja katsokaa itse."
Kummastuneena otti Mazarin avaimen ja avasi lippaan, josta hän löysi
ainoastaan ruostuneen tikarin ja kaksi kirjettä, havaiten toisen näistä
veren tahrimaksi.
"Mitä tämä on?" kysyi Mazarin.
"Niin, monsieur, mitä tämä on?" sanoi Itävallan Anna,
majesteetillisesti ojentaessaan avattua lipasta kohti käsivarren, joka
oli vuosien uhalla säilyttänyt täydellisen kauneutensa. "Sanon sen
teille. Nämä kaksi kirjettä ovat ainoat, mitä olen koskaan lähettänyt
hänelle. Tämä veitsi on se, jolla Felton murhasi hänet. Lukekaa
kirjeet, monsieur, niin näette, olenko vakuuttanut väärin."
Sen sijaan että olisi saamallansa luvalla tarkastanut kirjeet otti
Mazarin luonnollisen tunteen vaikutuksesta tikarin, jonka kuoleva
Buckingham oli temmannut haavastaan ja Laporten mukana lähettänyt
kuningattarelle. Terä oli aivan syöpynyt, sillä veri oli muuttunut
ruosteeksi, ja tovin silmäiltyään sitä, jollaikaa kuningatar oli käynyt
valkeaksi kuin nojanaan olleen alttarin liinaverho, laski kardinaali
sen takaisin lippaaseen väkisinkin värähtäen.
"Hyvä, madame", hän sanoi, "minä uskon valaanne."
"Ei, ei, lukekaa!" tiukkasi kuningatar rypistynein silmäkulmin;
"lukekaa, minä tahdon, minä käsken, jotta päätökseni mukaisesti kaikki
loppuisi tähän kertaan, teidän enää uudistamattanne tätä puheenaihetta.
Luuletteko", hän lisäsi kamalasti hymyillen, "että minun tekee mieleni
availla tätä lipasta joka kerta, kun minua jälleen syyttelisitte?"
Tämän tarmokkuuden taivuttamana totteli Mazarin melkein koneellisesti
ja luki molemmat kirjeet. Toinen oli se, jossa kuningatar pyysi
timantteja takaisin Buckinghamilta ja jonka d'Artagnan oli tuonut
perille juuri parahiksi; toisen oli Laporte liian myöhään saanut
jätetyksi herttualle, kun kuningatar tahtoi ilmoittaa hänelle, että
hänet aiottiin murhata.
"Hyvä on, madame", virkkoi Mazarin, "siitä ei ole sen enempää
puhumista."
"Kyllä, monsieur", sanoi kuningatar sulkien lippaan ja laskien kätensä
sen päälle; "minulla on hiukan lisättävää, nimittäin, että olen aina
ollut kiittämätön noita miehiä kohtaan, jotka pelastivat minut ja
tekivät kaikkensa hänen pelastuksekseen, ja että minä en ole äsken
mainitsemallenne miehuulliselle d'Artagnanille antanut muuta kuin
käteni suudeltavaksi ja tämän timantin."
Kuningatar ojensi kauniin kätensä kardinaalia kohti ja osoitti hänelle
harvinaisen kaunista jalokiveä, joka välkkyi hänen sormessaan.
"Hän möi sen, mikäli olen kuullut, tilapäisessä rahapulassa", jatkoi
hän, "möi sen taasenkin pelastaakseen minut, sillä se tapahtui
sanansaattajan lähettämiseksi herttuan luo varoittamaan häntä aiotusta
murhasta."
"D'Artagnan siis tiesi sen?"
"Hän tiesi kaikki. Miten hän siinä menetteli, se on minulle
tuntematonta. Mutta varmaa on, että hän möi sormuksen herra
Desessartsille, jonka sormessa näin sen ja jolta sitten ostin sen
takaisin; tämä timantti kuitenkin kuuluu hänelle, monsieur: antakaa se
siis takaisin minun puolestani, ja koska teillä onneksenne on sellainen
mies lähellänne, niin koettakaa käyttää häntä."
"Kiitos, madame", sanoi Mazarin, "noudatan neuvoanne."
"Ja nyt", virkkoi kuningatar kuin liikutuksen valtaamana, "onko teillä
mitään muuta kysyttävää minulta?"
"Ei mitään, madame", vastasi kardinaali hellivimmällä äänellään; "anon
ainoastaan, että annatte minulle anteeksi kohtuuttomat epäluuloni,
mutta minä rakastan teitä niin suuresti, ettei ole hämmästyttävää, jos
olen mustasukkainen menneisyydellekin."
Selittämätön hymy vilahti kuningattaren huulilla.
"No niin, monsieur", hän sanoi, "jollei teillä ole muuta pyydettävää
minulta, niin jättäkää minut; teidän tulee käsittää, että minä
tällaisen kohtauksen jälkeen haluan olla yksinäni."
Mazarin kumarsi.
"Minä vetäydyn pois, madame", hän sanoi; "sallitteko minun tulla
takaisin?"
"Kyllä, mutta vasta huomenna; ei ole liikaa pidättää se aika
tointumiseeni."
Kardinaali tarttui kuningattaren käteen, suuteli sitä kohteliaasti ja
lähti.
Tuskin oli hän poissa, kun kuningatar astui poikansa huoneeseen ja
kysyi Laportelta, oliko kuningas mennyt makuulle. Laporte viittasi
kädellään nukkuvaan lapseen.
Itävallan Anna nousi ylös porrasaskelmia vuoteen ääreen, lähensi
huulensa pojan rypistyneelle otsalle ja suuteli sitä hiljaisesti;
sitten hän peräytyi yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin, huomauttaen
kamaripalvelijalle ainoastaan:
"Yrittäkäähän, hyvä Laporte, saada kuningas esiintymään ystävällisemmin
kardinaalia kohtaan, jolle sekä hän että minä olemme suuressa
kiitollisuudenvelassa."