D'Artagnan saapui Bastiljiin juuri kun kello löi puoli yhdeksän.
Hän ilmoittausi kuvernöörille, joka kuultuaan hänen olevan ministerin
asialla tuli häntä vastaan ulos porrassiltamalle asti.
Bastiljin kuvernöörinä oli siihen aikaan herra du Tremblay; tämän veli
oli kuuluisa kapusinimunkki Joseph, tuo Richelieun peloittava suosikki,
jota sanottiin "Harmaaksi ylhäisyydeksi."
Silloin kun marski de Bassompierre istui Bastiljissa, minne hän jäi
kerrassaan kahdeksitoista vuodeksi, ja kun hänen kumppaninsa
haaveksiessaan vapaudesta sanoivat toisilleen "minä pääsen pois
silloin, ja minä silloin", huomautteli Bassompierre: "Ja minä, hyvät
herrat, saan vapauteni, kun herra du Tremblay joutuu pois täältä." Hän
tahtoi sillä sanoa, että du Tremblay ei kardinaalin kuollessa voisi
olla menettämättä paikkaansa Bastiljissa ja Bassompierre saamatta
jälleen sijaansa hovissa.
Hänen ennustuksensa olikin vähällä käydä toteen, vaikka toisella tavoin
kuin Bassompierre oli odottanut, sillä kardinaalin kuoltua jatkuivat
asiat vastoin luuloa ennallaan. Herra du Tremblayta ei eroitettu, ja
Bassompierre oli jäädä tyrmään edelleenkin.
Herra du Tremblay oli siis vielä Bastiljin kuvernöörinä, kun d'Artagnan
ilmestyi sinne panemaan toimeen ministerin määräystä. Kuvernööri otti
hänet vastaan erinomaisen kohteliaasti, ja aikoen juuri istuutua
pöytään pyysi hän d'Artagnania illastamaan kanssansa..
"Sen tekisin mitä mieluimmin", vastasi d'Artagnan, "mutta ellen erehdy,
on kirjeen osoitteessa: _hyvin tärkeä_".
"Aivan oikein", myönsi herra du Tremblay. "Majuri hoi, toimittakaa alas
numero 256."
Bastiljiin tultua lakattiin olemasta ihminen; esiinnyttiin pelkkänä
numerona.
D'Artagnania värisytti avainten kalina; hän istuikin yhä satulassa eikä
suostunut laskeutumaan ratsailta, vaan tarkasteli rautatelkiä, syviä
ikkunoita ja paksuja muureja, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt
muutoin kuin vallikaivantojen toiselta puolen ja jotka parikymmentä
vuotta takaperin olivat herättäneet hänessä suurta pelkoa.
Kuului kellon kilahdus.
"Minä jätän teidät", virkkoi hänelle herra du Tremblay; "minua
kutsutaan vahvistamaan vangin lähtöpassitus. Näkemiin, herra
d'Artagnan!"
"Hiisi minut periköön, jos vastaan toivotukseen!" jupisi d'Artagnan
itsekseen, säestäen sadatustaan mitä herttaisimmalla hymyllä; -- "minua
tympäisee vain viisi minuuttia odoteltuani pihalla. Mieluummin kuolen
oljilla, niinkuin luultavasti koituu kohtalokseni, kuin keräisin
kymmenentuhannen livren vuosikorot Bastiljin kuvernöörinä."
Hän oli tuskin lopettanut yksinpuhelunsa, kun vanki ilmestyi esiin.
Hänet nähdessään teki d'Artagnan kummastuneen liikkeen, jonka hän
kuitenkin heti hillitsi. Vanki astui vaunuihin näköjään tuntematta
d'Artagnania.
"Hyvät herrat", huomautti d'Artagnan neljälle saattolaiselleen, "minut
on velvoitettu visuun valppauteen vangin suhteen, ja kun vaununovissa
ei ole lukkoa, asetunkin hänen viereensä. Herra de Lillebonne, olkaa
hyvä ja ottakaa hevoseni."
"Kernaasti, herra luutnantti!" vastasi puhuteltu.
D'Artagnan hyppäsi maahan, jätti hevosensa ohjakset muskettisoturille,
nousi vaunuihin, istuutui vangin viereen ja käski äänellä, joka ei
ilmaissut vähäisintäkään liikutusta:
"Ajakaa ravia Palais-Royaliin."
Vaunut vierivät pois; d'Artagnan käytti hyväkseen porttiholvin pimeyttä
ja heittäysi vangin kaulaan.
"Rochefort!" huudahti hän. "Te! Te siinä tosiaankin olette! Minä en
erehdy!"
"D'Artagnan!" ihmetteli vuorostaan Rochefort.
"Ystävä-parka!" jatkoi d'Artagnan; "kun en ole nähnyt teitä neljään,
viiteen vuoteen, luulin teitä kuolleeksi."
"Minusta tuntuu", virkkoi Rochefort, "että eroitus ei ole suuri
kuolleen ja haudatun välillä, ja minä olen jotenkin haudattu."
"Mistä rikoksesta istutte te Bastiljissa?"
"Tahdotteko, että sanon teille toden?"
"Tietysti."
"No niin, se kun on minulle ihan tietymätöntä."
"Te epäilette minua, Rochefort?"
"En, niin totta kuin olen aatelismies! Sillä ihan mahdotonta on, että
istun siitä rikoksesta, josta minua syytetään."
"Mistä niin?"
"Yöllisestä katuryöstöstä."
"Katuryöstöstä, Rochefort! Laskettehan vain leikkiä?"
"Kyllä ymmärrän. Se vaatii selitystä, eikö niin?"
"Vaatii tosiaan."
"No niin, tapaus oli tällainen. Olimme eräänä iltana olleet
juomingeissa Reinardin luona, Tuileries-palatsissa; mukana oli
Harcourtin herttua, Fontrailles, de Rieux ja joitakuita muita.
Herttua ehdotti, että lähtisimme tempomaan viittoja ihmisten yltä
Pont-Neufille; se huvitushan on, kuten tiedätte, Orleansin herttuan
ajanviettona tullut suuresti muotiin."
"Olitteko hupsu, Rochefort! Teidän iällänne?"
"En, vaan päissäni; ja kun minusta se huvi tuntui varsin
keskinkertaiselta, esitin ritari de Rieuxille, että me toimivien
henkilöiden sijasta lyöttäytyisimme katselijoiksi ja nousisimme
pronssihevosen selkään, voidaksemme etuaitiosta silmäillä kohtausta.
Sanottu ja tehty. Käytimme kannuksia jalustimina ja istuimme tuokion
kuluttua hevosen lautasilla; meillä oli oivallinen paikka, ja näimme
erinomaisen hyvin. Oli jo neljä tai viisi viittaa siepattu verrattoman
näppärästi ja riistettyjen uskaltamatta mukista sanaakaan, kun joku
vähemmän kärsivällinen tolvana alkoi hoilata vartiota ja toimitti
niskaamme kaupunginvartion patrullin. Harcourt, Fontrailles ja muut
vilistivät käpälämäkeen; de Rieux tahtoi myös hiipiä pois, mutta minä
pidättelin häntä sanoen, että meitä ei voitaisi äkätä tältä
paikaltamme. Hän ei noudattanut neuvoani, vaan laski jalkansa
kannukselle, astuakseen alas; kannus taittui, hän putosi, katkaisten
toisen säärensä, ja sen sijaan että olisi pitänyt suunsa kiinni alkoi
hän vimmatusti kirkua. Minä tahdoin nyt vuorostani hypätä alas, mutta
liian myöhään; hyppäsin kaupunginvartijain syliin. He veivät minut
Chatelet-tyrmään, missä vaivuin rauhallisesti uneen vakuuttuneena
siitä, että pääsisin seuraavana päivänä lähtemään. Mutta päivä kului,
vielä toinenkin, niin kahdeksan päivää meni siten; kirjoitin
kardinaalille. Samana päivänä tultiin minua noutamaan, minut
siirrettiin Bastiljiin, ja siellä olen nyt istunut viisi vuotta.
Luuletteko sen johtuneen siitä, että jumalattomana ratsastin hevosen
lautasilla Henrik neljännen takana?"
"Ei, te olette oikeassa, hyvä Rochefort, se ei voi olla syynä; mutta
kyllähän saatte tietää aiheen."
"Niin, se on mahdollista, sillä minä olen unohtanut kysyä teiltä, minne
minut viette."
"Kardinaalin luo."
"Mitä hän minusta tahtoo?"
"Sitä en tiedä, kun en edes tiennyt, että olin juuri teitä noutamassa."
"Mahdotonta. Te -- suosikki!"
"Minäkö suosikki!" huudahti d'Artagnan. "Voi, kreivi hyvä! Olen vain
halpa gascognelainen aatelismies, paljoa köyhempi nyt kuin silloin, kun
tapasin teidät Meungissa lähes kaksikolmatta vuotta takaperin, kuten
muistatte. Oi, niin..."
Raskas huokaus täydensi hänen lauseensa.
"Tuotte kuitenkin määräyksen?"
"Niin, syystä että olin sattumalta saapuvilla etuhuoneessa, ja
kardinaali käytti minua niinkuin olisi kääntynyt kenen puoleen tahansa.
Ei, minä olen vieläkin pelkkä muskettisoturien luutnantti; siinä
asemassa olen ollut lähes yksikolmatta vuotta."
"Mutta mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut teille, ja se merkitsee
jo paljon."
"Mitä onnettomuutta minulle tapahtuisikaan? Kuten sanotaan
latinankielisessä säkeessä, jonka olen unohtanut tai jota en oikeastaan
ole koskaan kunnolleen osannut: salama ei iske alas laaksoihin; ja minä
olen laakso, hyvä Rochefort, vieläpä kaikkein syvimpiä alhoja."
"Mazarin on siis vielä Mazarin?"
"Enemmän kuin koskaan ennen, ystäväiseni; väitetään hänen olevan
naimisissa kuningattaren kanssa."
"Naimisissa!"
"Jollei kardinaali ole hänen miehensä, niin on hän ainakin varmasti
kuningattaren rakastaja."
"Vastustaa Buckinghamin kaltaista urhoa ja antautua Mazarinin
laiselle!"
"Niin, sellaisia ovat naiset", virkkoi d'Artagnan järkeilevästi.
"Naiset ehkä; mutta kuningattaret!"
"Hyvä Jumala! Siinä suhteessa ovat kuningattaret kaksin verroin
naisia."
"Ja istuuko herra de Beaufort yhäti vankilassa?"
"Aina vain; mutta miksi kysytte sitä?"
"Ka, hän oli minulle suosiollinen, joten hän olisi voinut auttaa
minua."
"Te olette luultavasti lähempänä vapautta kuin hän; te siis saattekin
avustaa häntä."
"No, mitä sodasta?"
"Sen kyllä saamme."
"Espanjan kanssa?"
"Ei, Pariisin kanssa."
"Mitä tarkoitatte?"
"Kuuletteko noita kiväärinlaukauksia?"
"Kyllä; mitä sitten?"
"Porvarit siellä harjoittelukseen lyövät palloa, odottaessaan
pelierää."
"Luuletteko, että porvareista voisi saada lähtemään mitään?"
"Kyllä vainkin, lupaavilta he tuntuvat; jos heillä vain olisi johtaja,
joka kykenisi liittämään joukkoja yhteen..."
"On onnetonta, ettei ole vapaana."
"Oh, hyväinen aika, älkää olko toivoton! Kun Mazarin on käskenyt noutaa
teidät, niin hän tarvitsee teitä; ja jos hän tarvitsee teitä, niin
onnittelenpa. Siitä on monta vuotta, kun kukaan tarvitsi minua;
näettekin, kuinka pitkälle olen päässyt."
"Tehkää siis valitus, se on minun neuvoni."
"Kuulkaahan, Rochefort. Pikku sopimus..."
"Mikä siis?"
"Olemmehan hyviä ystävyksiä?"
"Hiisi vieköön, kannan merkkejä ystävyydestänne: kolme
miekanpistoa!..."
"No niin, jos pääsette jälleen suosioon, niin älkää unohtako minua."
"Sen lupaan, niin totta kuin nimeni on Rochefort, jos te vakuutatte
minulle samaa."
"Sovittu, kättä päälle. Ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa puhutte
siis minusta?"
"Sen teen, ja te?"
"Minä samaten."
"Mutta entä ystävänne -- puhunko heistäkin?"
"Mitkä ystävät?"
"Atos, Portos ja Aramis; oletteko unohtanut heidät?"
"Melkeinpä."
"Mihin ovat he joutuneet?"
"En ollenkaan tiedä."
"Onko se mahdollista?"
"Voi, taivasten tekijä, onpa niinkin! Me erosimme toisistamme, kuten
muistatte; he ovat elossa, muuta en heistä tiedä; toisinaan kuulen
heistä kuitenkin muilta. Mutta hiisi minut vieköön, jos tiedän missä
maanosassakaan he nyt ovat! Ei, kautta kunniani, te olette ainoa
ystäväni, Rochefort!"
"Ja oiva ... mikä olikaan sen nuorukaisen nimi, josta minä tein
Piemontin rykmenttiin kersantin?"
"Planchet?"
"Niin aivan. Mihin on oiva Planchet joutunut?"
"Hän on nainut itselleen sokerileipurin myymälän Rue des Lombardsilta.
Se poika on aina pitänyt paljon makeisista; nyt on hän siis porvarina
Pariisissa ja ottaa arvatenkin osaa meteliin. Saattepa nähdä, että
siitä veitikasta tulee neuvosmies ennen kuin minä olen kerinnyt
kapteeniksi."
"Rohkeutta, hyvä d'Artagnan! Juuri kun ihminen on pyörän alimmassa
kohdassa, kääntyy se nostamaan hänet ylös. Kenties jo tänä iltana
muuttuu kohtalonne."
"Aamen!" virkkoi d'Artagnan pysähdyttäen vaunut.
"Mitä teette?" kysyi Rochefort.
"Olemme jo pian perillä, ja minä en tahdo näyttäytyä astumassa ulos
vaunuistanne; me emme tunne toisiamme."
"Olette oikeassa. Hyvästi!"
"Näkemiin; muistakaa lupauksenne!"
Ja d'Artagnan nousi jälleen hevosensa selkään ja ratsasti saattueen
etunenässä.
Viittä minuuttia myöhemmin tultiin Palais-Royalin pihalle.
D'Artagnan vei vangin ylös pääportaita, eteishuoneen ja käytävän läpi.
Mazarinin työhuoneen ovelle saavuttuaan aikoi hän juuri ilmoittautua,
kun Rochefort laski kätensä hänen olalleen.
"D'Artagnan", virkkoi Rochefort hymyillen, "tahdotteko, että tunnustan
teille asian, jota ajattelin pitkin matkaa, kun näin väkijoukkojen
katselevan hehkuvin silmin teitä ja neljää kumppanianne?"
"Sanokaa pois", vastasi d'Artagnan.
"Ajattelinpahan, että minun olisi vain tarvinnut huutaa apua, jotta
koko saattueeni olisi revitty kappaleiksi, ja silloin olisin ollut
vapaa."
"Miksette siis tehnyt sitä?" sanoi d'Artagnan.
"Enhän toki!" vastasi Rochefort. "Vannottu ystävyys! Voi, jos minua
olisi ollut joku muu viemässä, niin enpä tiedä..."
D'Artagnan nyökkäsi.
-- Olisikohan Rochefortista tullut minua parempi -- ihmetteli hän
itsekseen.
Ja hän ilmoittausi ministerille.
"Tulkoon herra de Rochefort sisälle", kuului Mazarinin kärsimätön ääni
heti kun hänelle oli mainittu molemmat nimet, "ja jääköön herra
d'Artagnan odottamaan; minulla on vielä puhuttavaa hänelle."
Nämä sanat ilahduttivat d'Artagnania suuresti. Niinkuin hän oli itse
sanonut, ei kukaan ollut pitkään aikaan tarvinnut häntä, joten
Mazarinin harras takertuminen häneen nyt näytti onnelliselta enteeltä.
Rochefortiin ei se sitä vastoin tehonnut muuta kuin että hän oli
tarkoin varuillaan. Hän astui työhuoneeseen ja tapasi Mazarinin
istumassa pöytänsä ääressä tavalliseen tapaansa puettuna, monsignoriksi
nimittäin eli jokseenkin kuin siihen aikaan _abbét_, arvoltaan
luostarinjohtajaa vastaavat hengenmiehet, paitsi että hänen sukkansa ja
kauhtanansa olivat sinipunaiset.
Ovet sulkeutuivat jälleen; Rochefort tähysti syrjäsilmäyksin Mazarinia
ja kohtasi ministerin katseen, joka vilahti häntä vastaan.
Ministeri oli yhä ainiaan sama, tukka hyvin suorittu, parta hyvin
siistitty, puku hyvin pirskoiteltu hajuvedellä, ja keikarimaisuutensa
johdosta ei hän näyttänyt ikäiseltänsä. Rochefortin laita taasen on
toinen; ne viisi vuotta, jotka hän oli viettänyt vankilassa, olivat
suuresti vanhennuttaneet tätä herra de Richelieun arvoisaa ystävää.
Hänen musta tukkansa oli käynyt ihan valkeaksi, ja pronssinkarvainen
hipiä oli väistynyt kalpeuden tieltä, joka näytti ilmaisevan voimien
heikontuneen. Hänet havaitessaan pudisti Mazarin huomaamattomasti
päätänsä, ja hänen sävynsä tuntui ilmaisevan:
-- Siinäpä mies, joka ei minusta enää näytä paljoonkaan kelpaavan.
Vaitiolon jälkeen, joka oli toden teolla varsin pitkällinen, mutta
tuntui Rochefortista vuosisadalta, otti Mazarin eräästä paperitukusta
avoimen kirjeen ja näytti sitä aatelismiehelle:
"Olen tässä avannut kirjeen, jossa te pyydätte vapauttanne, herra de
Rochefort. Olette siis vankilassa?"
Rochefort hätkähti kysymyksestä.
"Minusta tuntui siltä", virkkoi hän, "että teidän ylhäisyytenne tiesi
sen paremmin kuin kukaan."
"Minäkö? En suinkaan. Bastiljissa on vielä joukko vankeja herra de
Richelieun ajoilta sellaisia, joiden nimeäkään en tiedä."
"Mutta minun laitani on toisin, monseigneur! Minun nimeni te tiesitte,
koska minut teidän ylhäisyytenne käskystä siirrettiin Châteletista
Bastiljiin."
"Niinkö arvelette?"
"Olen siitä varma."
"Niin, tosiaankin luulen jo muistavani; ettekö te aikananne
kieltäytynyt matkustamasta kuningattaren asialla Brysseliin?"
"Vai niin!" virkahti Rochefort; "siinäkö se todellinen syy onkin? Sitä
olen etsinyt jo viisi vuotta. Mikä tomppeli olenkaan, kun en ole sitä
koskaan arvannut!"
"Mutta enhän sano, että se oli vangitsemisenne aiheena. Ymmärtäkäämme
toisemme, minä kysyin teiltä vain: ettekö te kieltäytynyt lähtemästä
Brysseliin kuningatarta palvellaksenne, vaikka olitte suostunut käymään
siellä kardinaalin asialla?"
"Juuri sentähden, että olin ollut siellä kardinaali-vainajan
asiamiehenä, en voinut palata sinne kuningattaren lähettinä. Asemani
Brysselissä oli hirvittävä. Olin siellä Chalaisin salaliiton aikana
urkkimassa hänen kirjevaihtoaan arkkiherttuan kanssa, ja minut oltiin
jo silloin repiä kappaleiksi, kun minut tunnettiin. Kuinka siis olisin
voinut uudestaan lähteä samaan kaupunkiin? Olisin vahingoittanut
kuningatarta, enkä hyödyttänyt."
"No, nyt näette, kuinka pahoin voidaan useasti tulkita parhaatkin
aivoitukset, hyvä herra de Rochefort. Kuningatar näki epuutuksessanne
pelkästään kiellon; hänellä oli kardinaali-vainajan aikana paljon syytä
valittaa toimistanne, hänen majesteetillaan kuningattarella."
Rochefort hymyili halveksivasti.
"Juuri siitä syystä, että olin hyvin palvellut kardinaali de
Richelieutä kuningattaren vastustajana, olisi teidän pitänyt huomata,
monseigneur, että minä hänen kuoltuansa olisin yhtä hyvin palvellut
teitä koko maailmaa vastaan."
"Minuako, herra de Rochefort!" sanoi Mazarin. "Minäpä en herra de
Richelieun lailla tavoittele korkeinta valtaa; olen pelkästään
ministeri, joka en tarvitse mitään apureita, koska itse olen
kuningattaren palvelija. Hänen majesteettinsa on hyvin herkkä; hän sai
tietää kieltäymisenne, otaksui sen sodanjulistukseksi, ja ylemmyytenne
oivaltaen käsitti hän vaarallisuutenne, hyvä herra de Rochefort, joten
hän käski minun pitää teistä huolta. Siten jouduitte Bastiljiin."
"No niin, monseigneur", muistutti Rochefort, "minusta tuntuu, että jos
olen siellä erehdyksestä..."
"Aivan oikein", keskeytti Mazarin, "kaikki tuo voidaan tietysti laittaa
jälleen kuntoon. Te kykenette ymmärtämään erityisiä asioita ja kerran
ymmärrettyänne suorittamaan ne taitavasti."
"Sitä mieltä oli kardinaali de Richelieu ja ihailuni suurta miestä
kohtaan lisääntyy yhäti siitä, että te suvaitsette sanoa samaa."
"Se on totta", virkkoi Mazarin, "kardinaali oli hyvin ovela. Se
ominaisuus tuotti hänen ylemmyytensä minuun nähden, joka olen
yksinkertainen ja mutkittelematon mies. Minua vahingoittaa aito
ranskalainen vilpittömyyteni."
Rochefort puraisi huultansa, salatakseen hymynsä.
"Käyn senvuoksi asiaan. Tarvitsen luotettavia ystäviä, uskollisia
palvelijoita; sanoessani tarvitsevani tarkoitan, että kuningatar
tarvitsee sellaisia. En tee mitään muutoin kuin kuningattaren käskystä,
ymmärrättehän? Minä en ole kardinaali de Richelieun kaltainen valtias,
joka kaikessa toimii omien oikkujensa mukaan. Eikä minusta koskaan
tulekaan suurta miestä kuten hänestä, mutta sitä vastoin olen hyvä
ihminen, herra de Rochefort, ja minä toivon saavani teidät vakuutetuksi
siitä."
Rochefort tunsi tämän silkinpehmeän äänen, josta toisinaan lähti
jonkunlainen sähähdys, muistuttaen kyykäärmeen sihinää.
"Olen täydellisesti taipuisa uskomaan teitä, monseigneur", vastasi hän,
"vaikka minä puolestani olen saanut vähäisiä todistuksia siitä
suopeudesta, josta teidän ylhäisyytenne puhuu. Älkää unohtako,
monseigneur", jatkoi Rochefort nähdessään liikkeen, jota ministeri
yritti pidättää, "älkää unohtako, että minä olen viisi vuotta istunut
Bastiljissa ja että mikään ei niin pahasti hämmennä ajatuksia kuin
asiain katseleminen vankilan ristikon takaa."
"Voi, herra de Rochefort, olen jo sanonut teille, että minulla ei ole
pienintäkään osuutta vankeuteenne! Kuningatar ... kuka mahtaa mitään
naisen, valtiattaren suuttumukselle! Se menee kuten on tullutkin, ja
sitten ei sitä enää ajatella..."
"Ymmärrän kyllä, monseigneur, että hän ei sitä enää ajattele, hän joka
on viettänyt viisi vuottansa Palais-Royalissa, juhlien ja hovilaisten
keskellä; mutta minä, joka olen sen aikaa virunut Bastiljissa..."
"Voi, hyvä Jumala, parahin herra de Rochefort, luuletteko siis, että
Palais-Royal on kovinkaan hauska olopaikka? Ei, eipä suinkaan.
Meilläkin on ollut suuria vaikeuksia, vakuutan teille. Mutta älkäämme
enää puhuko siitä. Minä pidän avointa peliä, nyt kuten aina. Sanokaahan
minulle, oletteko meikäläisiä, herra de Rochefort."
"Voitte helposti ymmärtää, monseigneur, että minä en pyydä sen
parempaa; mutta minä en nyt enää tunne asemia ja olosuhteita.
Bastiljissa ei puhuta valtiollisista asioista muiden kuin sotamiesten
ja vanginvartijain kanssa, ja te ette voi kuvitellakaan, monseigneur,
kuinka vähän nämä tietävät tapauksista. Minä olen aina herra de
Bassompierren puolella, minä... Kuuluuhan kai hän vielä seitsemäntoista
valtakunnanherran joukkoon?"
"Hän on kuollut, herraseni, ja se on suuri vahinko. Hän oli mies, joka
oli kuningattarelleen uskollinen, ja hartaat apulaiset ovat
harvinaisia."
"Sen uskon hiivatin hyvin!" tokaisi Rochefort. "Kun teillä on
sellaisia, lähetätte te heidät Bastiljiin."
"Mutta toiselta puolen", huomautti Mazarin, "mikä todistaa hartaan
kiintymyksen?"
"Toiminta", vastasi Rochefort.
"Niin, toiminta kyllä", toisti ministeri miettivästi; "mutta mistä
tapaa mitään toiminnan miehiä?"
Rochefort pudisti päätänsä.
"Sellaisia ei koskaan puutu, monseigneur", vastasi hän; "te vain haette
huonosti."
"Haenko minä huonosti? Mitä sillä tarkoitatte, hyvä herra de Rochefort?
No, valaiskaahan minulle. Teidän on täytynyt oppia paljon
tuttavallisista väleistänne kardinaali-vainajaan. Voi, hän oli kovin
suuri mies!"
"Panisiko monseigneur pahakseen, jos ilmoittaisin teille erään
siveellisen säännön?"
"Minäkö? En millään muotoa. Tiedättehän toki, että minulle voi sanoa
kaikki. Minä koetan tehdä itseni rakastetuksi, en pelätyksi."
"No niin, monseigneur, vankihuoneeni seinään on naulalla piirretty eräs
sananlasku."
"Miten se kuuluu?" kysyi Mazarin.
"Näin, monseigneur. _Millainen isäntä_..."
"Tunnen sananlaskun: ... _sellainen renki_."
"Ei: sellainen _palvelija_. Sen pikku muutoksen ovat ne uskolliset
miehet, joista äsken puhuin, tehneet yksityiseksi tyydytyksekseen."
"No, mitä se sananlasku siis merkitsee?"
"Se merkitsee, että herra de Richelieu osasi tavata uskollisia
palvelijoita, ja kymmenittäin."
"Hän, kaikkien tikarien maalitaulu! Hän, joka kaiken ikänsä väisteli
häneen tähdättyjä iskuja!"
"Hänen onnistui kuitenkin väistää ne, vaikka ne olivat hyvinkin
vaarallisia. Se johtui siitä, että jos hänellä oli kunnon vihollisia,
oli hänellä kunnon ystäviäkin."
"Mutta juuri sitä minäkin vain haluan."
"Minä tunsin henkilöitä", jatkoi Rochefort, joka arveli nyt hetken
tulleen d'Artagnanille antamansa lupauksen täyttämiseen, "minä tunsin
henkilöitä, jotka oveluudellaan satakin kertaa johtivat kardinaalin
terävän älyn harhateille, urheudellaan voittivat hänen henkivartijansa
ja vakoojansa, henkilöitä, jotka ilman rahoja, tukea, luottoa pitelivät
kruunua kruunatussa päässä ja saivat kardinaalin pyytämään armoa."
"Mutta nämä henkilöt, joista puhutte", huomautti kardinaali itsekseen
hymyillen sille havainnolle, että Rochefort itsestään johtui siihen,
mihin hän halusi vangin johtaa, "nämä henkilöt eivät olleet kiintyneet
kardinaaliin, kun taistelivat häntä vastaan."
"Eivät kyllä, sillä silloin olisi heidät palkittu paremmin: mutta
onnettomuudekseen olivat he uskollisia samalle kuningattarelle, jolle
te vastikään halusitte palvelijoita."
"Mutta miten voitte te tietää tuon kaiken?"
"Tiedänhän vain, koska nuo henkilöt siihen aikaan olivat vihamiehiäni;
koska he taistelivat minua vastaan; koska minä tein heille niin paljon
pahaa kuin kykenin; koska he pyrkivät maksamaan minulle samalla
mitalla; koska muuan heistä, jonka kanssa olin erityisesti tekemisissä,
antoi minulle miekanpiston seitsemisen vuotta takaperin; se oli kolmas,
minkä sain samasta kädestä ... vanhan laskun kuittaus."
"Voi", huokasi Mazarin verrattomasti teeskennellen yksinkertaisuutta,
"jospa minä tuntisin sellaisia miehiä!"
"Monseigneur, teillä on kuuden vuoden ajan ollut saatavissa eräs, jota
te kuuden vuoden mittaan ette ole havainnut mihinkään kelvolliseksi."
"Kuka sitten?"
"Herra d'Artagnan."
"Tuo gascognelainen!" huudahti Mazarin oivallisesti teeskennellen
kummastusta.
"Tuo gascognelainen on pelastanut kuningattaren ja saanut herra de
Richelieun tunnustamaan olleensa oveluudessa, näppäryydessä ja
valtiotaidossa vain koulupoika häneen verraten."
"Tosiaanko?"
"Niinkuin minulla on ollut kunnia sanoa teidän ylhäisyydellenne."
"Kertokaahan minulle siitä hiukan, hyvä herra de Rochefort."
"Se on hyvin vaikeata, monseigneur", virkkoi aatelismies hymyillen.
"Sitten kertookin hän sen minulle itse."
"Sitäpä epäilen, monseigneur."
"Ja minkätähden?"
"Syystä että salaisuus ei ole hänen; syystä että, kuten jo sanoin, se
salaisuus kuuluu mahtavalle kuningattarelle."
"Ja sellaisen yrityksen hän suoritti yksinään?"
"Ei, monseigneur, hänellä oli kolme ystävää, kolme urheata ystävää
auttajinaan, sellaisia urhoja, kuin te äsken toivottelitte itsellenne."
"Ja ne neljä miestä toimivat yhdessä, sanotte?"
"Niinkuin olisivat ne neljä olleet yksi, kuin olisi neljä sydäntä
sykkinyt samassa povessa; ja mitä kaikkea ne neljä tekivätkään!"
"Hyvä herra de Rochefort, te yllytätte tosiaan uteliaisuuttani
sanomattomasti. Ettekö voisi kertoa minulle sitä juttua?"
"En, mutta voin kertoa teille sadun, todellisen haltiasadun, sen
takaan, monseigneur."
"Kas, tehkääpä se, herra de Rochefort; minä pidän saduista."
"Te siis tahdotte, monseigneur?" sanoi Rochefort, yrittäen kardinaalin
hienoista ja viekkaista kasvoista oivaltaa jotakin tarkoitusta.
"Niin."
"No hyvä, kuulkaahan siis? Oli kerran kuningatar ... mahtava
kuningatar, maailman suurimpiin kuuluvan valtakunnan hallitsijatar,
jolle muuan suuri ministeri tahtoi paljon pahaa sentähden, että hän oli
aikaisemmin yrittänyt parhaansa mukaan miellyttää häntä. Älkää tutkiko,
monseigneur -- te ette pystyisi arvaamaan kuka. Kaikki tapahtui aikaa
ennen kuin te tulitte valtakuntaan, missä tämä kuningatar hallitsi.
Saapuipa hoviin lähettiläs niin uljas, niin rikas ja komea, että kaikki
naiset hullaantuivat häneen ja että kuningatar itsekin, epäilemättä
tunnustukseksi siitä tavasta, jolla hän oli hoitanut valtion asioita,
varomattomasti lahjoitti hänelle erään koristeen, niin erikoisen, ettei
sitä voitu korvata. Koska tämä koriste oli tullut kuninkaalta, toimitti
ministeri jälkimmäisen vaatimaan, että kuningattaren piti seuraavissa
tanssiaisissa käyttää sitä koristetta. Minun ei ole tarvis mainita
teille, monseigneur, että ministeri varmasta lähteestä tiesi koristeen
joutuneen lähettilään mukana hyvin kauas meren taakse. Mahtava
kuningatar oli hukassa, syvempään vajonnut kuin halvinkaan alamaisensa,
sillä hän lankesi koko suuruutensa korkeudesta."
"Niinkö!" virkahti Mazarin.
"No niin, monseigneur, neljä miestä päätti pelastaa hänet. Nämä neljä
eivät olleet mitään ruhtinaita, mitään herttuoita, he eivät olleet
isoisia eivätkä edes varakkaita: he olivat sotureita, joilla oli
miehuullinen sydän, vankat käsivarret ja kelpo säilät. He lähtivät
matkaan. Ministeri tiesi heidän aikeensa ja oli asettanut väkeänsä
tolan varrelle estämään heitä pääsemästä perille. Lukuisat hyökkääjät
saivatkin kolme heistä taistelukyvyttömiksi: mutta yksi ainoa saapui
satamaan, surmasi tai haavoitti pidättelijänsä, purjehti meren yli ja
toi koristeen takaisin suurelle kuningattarelle, joka siten kykeni
määräpäivänä kiinnittämään sen olalleen, ja ministeri oli vähällä
kukistua. Mitä sanotte sellaisesta piirteestä, monseigneur?"
"Suurenmoista!" virkkoi Mazarin mietteissään.
"No niin, tiedän kymmenen samanlaista."
Mazarin ei enää puhunut, hän aprikoitsi.
Kului viisi tai kuusi minuuttia.
"Te ette pyydä minulta sen enempää, monseigneur?" kysyi Rochefort.
"Kyllä vielä -- sanottehan, että herra d'Artagnan oli yksi noista
neljästä?"
"Hän johti koko yritystä."
"Ja kutka olivat ne toiset?"
"Monseigneur, sallikaa minun jättää heidän nimeämisensä herra
d'Artagnanille. Ne olivat hänen ystäviään eivätkä minun; hänellä
yksinään on vaikutusta heihin, ja minä en edes tunne heitä todellisilla
nimillään."
"Te epäilette minua, herra de Rochefort. No niin, tahdon olla vilpitön
loppuun asti; minä tarvitsen teitä, häntä, kaikkia."
"Alottakaamme siis minusta, monseigneur, koska olette haettanut minut
ja minä nyt olen täällä; sitten voitte pitkittää heidän kanssaan. Älkää
kummeksuko uteliaisuuttani; kun on istunut viisi vuotta vankilassa,
tahtoo mielellään tietää seuraavan määräpaikkansa."
"Te, hyvä herra de Rochefort, saatte luottamusaseman; te lähdette
Vincennesiin, missä herra de Beaufort istuu vankina; vartioitsette
häntä oman valvontanne alaisena. No, mikä on vikana?"
"Te ehdotatte minulle mahdotonta", vastasi Rochefort pudistaen
päätänsä, ja hänen katseensa ilmaisi pettymystä.
"Kuinka, mahdotontako! Miksi on se muka mahdotonta?"
"Siksi että herra de Beaufort on ystäviäni tai oikeammin minä hänen.
Oletteko unohtanut, monseigneur, että hän meni minusta takuuseen
kuningattarelle?"
"Herra de Beaufortista on sittemmin tullut valtion vihollinen."
"Paljon mahdollista, monseigneur, mutta kun minä en ole kuningas,
kuningatar tai ministeri, ei hän ole minun viholliseni, enkä minä voi
vastaanottaa tarjoustanne."
"Ja sitä sanotte kiintymykseksi? Kyllä on kaunista! Kiintymyksenne ei
tuota teille suurtakaan pulaa, herra de Rochefort."
"Ja toisekseen, monseigneur", pitkitti Rochefort. "Käsittänette, että
kun ihminen pääsee Bastiljista, joutuakseen Vincennesiin, hän vain
vaihtaa vankilaa."
"Sanokaahan suoraan, että kuulutte herra de Beaufortin puolueseen; se
olisi teidän taholtanne vilpittömämpää."
"Monseigneur, minä olen niin kauan istunut telkien takana, että kuulun
ainoastaan yhteen puolueeseen: vapaan ilman. Käyttäkää minua mihin
hyvänsä muuhun, lähettäkää minut jollekin luottamusmatkalle, antakaa
minulle joku tehtävä, joka vaatii toimellisuutta, mutta avoimilla
teillä, jos mahdollista!"
"Hyvä herra de Rochefort", virkkoi Mazarin kömpelön leikkisällä
sävyllään, "intonne haltioittaa teidät: luulette vielä olevanne nuori
mies, kun sydämenne on säilynyt sellaisena; mutta voimanne pettäisivät.
Uskokaa siis minua: te tarvitsette nyt lepoa. Hei, tänne joku!"
"Te ette siis päätä mitään minun suhteeni, monseigneur?"
"Päin vastoin, olen päättänyt."
Bernouin astui sisälle.
"Kutsukaa joku talonvartija", käski kardinaali, "ja jääkää luokseni",
hän lisäsi ihan hiljaa.
Talonvartija saapui. Mazarin kyhäsi muutamia sanoja ja jätti kirjelmän
hänelle; sitten lausui hän nyökäten:
"Hyvästi, herra de Rochefort!"
Rochefort kumarsi kunnioittavasti.
"Minä näen, monseigneur", hän sanoi, "että minut viedään takaisin
Bastiljiin."
"Älykäs olettekin."
"Minä palaan sinne, monseigneur; mutta vakuutan teille vielä kerran,
että olette väärässä, kun ette osaa käyttää minua."
"Teitä, vihollisteni ystävää!"
"Minkä sille voi! Minut pitäisi suostuttaa vihollistenne vihamieheksi."
"Luuletteko olevanne ainoa mahdollinen, herra de Rochefort? Uskokaa
minua, kyllä minä löydän miehiä, jotka vetävät vertoja teille."
"Sitä toivotan teille, monseigneur."
"Hyvä on. Menkää, menkää! Teidän on muuten turha enää kirjoittaa
minulle, herra de Rochefort; kirjeenne olisivat hukattua vaivaa."
"Olen kahmaissut kantajat tulesta toiselle", mutisi Rochefort
peräytyessään, "ja jollei d'Artagnan ole tyytyväinen minuun, kun
hetimiten kerron hänelle kaiken sen ylistelyn, mitä olen häneen
tuhlannut, niin onpa häntä työläs miellyttää. Mutta mihin hittoon minut
viedäänkään?"
Rochefort ohjattiinkin salaportaille, sallimatta hänen mennä
eteishuoneen läpi, missä d'Artagnan odotti. Pihalla hän tapasi vaununsa
ja neljä saattolaistansa, mutta turhaan etsi hän ystäväänsä.
-- Ahaa! -- tuumi Rochefort itsekseen; -- tämäpä muuttaakin asiaa
aikalailla, ja jos kaduilla on yhäti yhtä runsaasti väkeä, niin
koetamme todistaa Mazarinille, että me Jumalan kiitos kelpaamme vielä
muuhunkin kuin vanginvartijaksi.
Ja hän hyppäsi vaunuihin niin keveästi kuin olisi hän ollut vasta
viidenkolmatta ikäinen.