Kymmentä minuuttia myöhemmin lähti pikku osasto Rue des Bons-Enfantsia
pitkin, Teatteritalon taitse, jonka kardinaali de Richelieu oli
rakennuttanut _Miramen_[6] näyttelemiseksi ja jossa kardinaali Mazarin
enemmän soitannon kuin kirjallisuuden rakastajana oli äskettäin
toimittanut esitetyiksi Ranskan ensimmäiset oopperat.
Kaupunki oli kaikesta päättäen rajussa kuohumistilassa. Lukuisia
väkijoukkoja kuljeskeli kaduilla, ja siitä huolimatta, mitä d'Artagnan
oli heistä sanonut, pysähtelivät he silmäämään patrullin kulkua
uhkaavan ivallisina. Se osoitti, että porvarit olivat täksi kertaa
vaihtaneet tavallisen säveytensä sotaisempaan mielialaan. Tuolloin
tällöin kuului hälisevää melua kauppahallien ympäristöllä sijaitsevista
kortteleista. Kiväärinlaukauksia räiskyi Saint-Denis-kadulta päin, ja
silloin tällöin moikui äkkiä -- kenenkään tietämättä hälytyksen aihetta
-- joku kirkonkello, jonka oli kansan huumaannus pannut kajahtelemaan.
D'Artagnan pitkitti kulkuansa huolettomana kuin ainakin mies, johon
mokoma joutavoiminen ei vähääkään tehonnut. Kun joku väkiryhmä piti
kadun keskiväylää hallussaan, kannusti hän kuitenkin ratsuansa
eteenpäin, huolimatta sanoa: "varokaa!" Ja ikäänkuin joukko --
kapinallinen tai ei -- olisi tiennyt, kenen kanssa se oli tekemisissä,
hajaantui se suomaan patrullille vapaan pääsyn. Kardinaali kadehti tätä
tyyneyttä, jota hän piti vaaroihin tottumisesta johtuneena, mutta silti
sai hän johtajakseen valitsemaansa upseeria kohtaan sitä lajia
kunnioitusta, jota varovaisuuskin myöntää huolettomalle miehuudelle.
Barrière des Sergentsia lähestyttäessä huusi etuvartija: "Ken siellä?"
D'Artagnan vastasi kysyttyään kardinaalilta tunnussanaa, joka oli
Ludvig ja Rocroy, ja sai lähetä.
Tämän tervehdyksenvaihdon jälkeen kysyi d'Artagnan, eikö herra de
Comminges ollut tämän vartion päällikkönä. Etuvartija viittasi silloin
upseeriin, joka seisoi puhelemassa jonkun kanssa, pitäen kättänsä
kumppanin ratsun kaulalla. Siinä olikin kaivattu.
"Siellä on herra de Comminges", ilmoitti d'Artagnan palatessaan
kardinaalin luo.
Kardinaali ratsasti päin, d'Artagnanin hienotuntoisena pidättäessä
hevosensa taammaksi; mutta nähdessään seisoskelevan upseerin ja tämän
ratsukumppanin paljastavan päänsä peräti kunnioittavasti huomasi hän,
että nämä olivat tunteneet hänen ylhäisyytensä.
"Oikein, Guitaut!" virkkoi kardinaali ratsumiehelle; "minä näen, että
neljästäseitsemättä vuodestanne huolimatta olette yhäti yhtä valpas ja
uskollinen. Mitä haastelette tälle nuorelle miehelle?"
"Monseigneur", vastasi Guitaut, "huomautin hänelle, että me elämme
kummallisena aikana ja että tämä päivä suuresti muistuttaa Liigan
melskeitä, joista nuoruudessani kuulin paljon puhetta. Tiedättekö,
ettei ollut kysymys vähemmästä kuin sulkujen rakentamisesta
Saint-Denisin ja Saint-Martinin kaduille?"
"No, mitä vastasi teille Comminges, hyvä Guitaut?"
"Monseigneur", tokaisi Comminges, "minä vastasin, että niiltä Liigan
perustamiseen puuttui vain yhtä, mikä minusta tuntui ylen tärkeältä,
nimittäin jotakuta Guisen herttuaa; eipä muuten samaa temppua kahdesti
tehdäkään."
"Ei, mutta sen sijaan ne tekevät niin sanotun _fronden_", virkkoi
Guitaut.
"Mitä se merkitsee?" kysyi Mazarin.
"Sen nimen ne antavat puolueellensa, monseigneur."
"Ja mistä sellainen nimitys johtuu?"
"Muutamia päiviä takaperin kuuluu parlamenttineuvos Bachaumont
lausuneen Parlamenttitalossa, että kaikki kapinoitsijat muistuttivat
koulupoikia, jotka lingoilla[7] sinkauttelevat kiviä vallihautoihin,
mutta hajaantuvat poliisiluutnantin nähdessään, kokoontuaksensa
uudestaan hänen mentyään tiehensä. Silloin sieppasivat he sanan
lennosta, kuten geusit[8] Brysselissä, ja nimittäysivät frondelaisiksi.
Tänään ja eilen oli kaikki frondelaista: leipä, hatut, hansikkaat,
käsipuuhkat, viuhkat; ja hei, kuulkaahan!"
Samassa avautuikin muuan ikkuna, joku mies asettui sen ääreen ja alkoi
laulaa:
"Nous fronde-tuuli
nyt aamusella,
jo kardinaali
tais luimistella'.
Nous fronde-tuuli
nyt aamusella!"
"Sitä hävytöntä!" jupisi Guitaut.
"Monseigneur", ehdotti Comminges, joka vammansa takia on huonolla
tuulella ja halusi saada kostaa ja maksaa kuhmustaan, "sallitteko minun
lähettää tuolle veitikalle luodin, jottei hän toiste laulaisi niin
väärin?"
Ja hän laski kätensä enon ratsun pistoolinhuotralle.
"Ei, ei!" huudahti Mazarin. "_Diavolo_, paras ystävä, te pilaisitte
kaikki! Asiat käyvät päin vastoin ihan mainiosti. Minä tunnen
ranskalaiset, niinkuin olisin ne itse luonut ensimmäisestä viimeiseen;
kun he laulavat, maksavat he kyllä. Liigan aikoina, joista Guitaut
juuri puhui, veisattiin ainoastaan messuja; kaikki kävikin hullusti.
Tulkaa, Guitaut, käykäämme katsomassa, pidetäänkö Quinze-Vingtsin luona
yhtä hyvää vartiota kuin Barrière-des-Sergentsin edustalla."
Hän heilautti Commingesille kättänsä hyvästiksi ja ratsasti takaisin
d'Artagnanin luo, joka jälleen asettui pikku osaston etunenään,
lähimpinä saattolaisinaan Guitaut ja kardinaali, muun joukon tullessa
taampana.
"Se on totta", mutisi Comminges nähdessään kardinaalin poistuvan, "minä
unohdin, että kun vain maksaa, on hän tyytyväinen."
Ratsastettiin taas Saint-Honoré-kadulle ja hajoitettiin yhäti
väkijoukkoja pois tieltä. Näissä ryhmissä puhuttiin yksinomaan
tämänpäiväisistä määräyksistä. Sääliteltiin nuorta kuningasta, joka
siten tietämättänsä toimitti kansaansa häviöön. Kaikki syy pantiin
Mazarinin niskoille; puheltiin Orleansin herttuaan ja prinssiin
vetoamisesta; ylisteltiin Blancmesnilia ja Brousselia.
D'Artagnan ratsasti näiden joukkojen keskellä niin huolettomana kuin
olisivat sekä hän että hevonen olleet rautaa; Mazarin ja Guitaut
pakisivat hyvin hiljaa; muskettisoturit, jotka olivat lopulta tunteneet
kardinaalin, seurasivat äänettöminä.
Tultiin Saint-Thomas-du-Louvre-kadulle, jonka varrella Quinze-Vingtsin
vartiopaikka sijaitsi. Guitaut huusi nuorempaa upseeria, joka tuli
tekemään ilmoitusta.
"No?" kysäisi Guitaut.
"Herra kapteeni", kertoi upseeri, "kaikki on kunnossa tällä puolella,
jollei ehkä jotakin hommailla tuossa talossa."
Hän viittasi komeaan rakennukseen, jonka paikalle sittemmin
rakennettiin Vaudeville-teatteri.
"Tuossa talossako?" sanoi Guitaut; "sehän on Hôtel de Rambouillet."
"Olkoon jos mikä", tuumasi upseeri, "mutta sen tiedän, että olen nähnyt
useita epäilyttävän näköisiä henkilöitä menevän sinne."
"Pyh!" vähitteli Guitaut ja nauroi makeasti; "ne ovat pelkkiä
runoilijoita."
"Hei, Guitaut", puuttui puheeseen Mazarin, "älkää puhuko noin
halventavasti niistä herroista. Ette siis tiedä, että minäkin olin
runoilija nuorina päivinäni ja sepittelin säkeitä samaan laatuun kuin
herra de Benserade."
"Te, monseigneur!"
"Niin, juuri minä. Tahdotteko, että lausuilen teille joitakuita
säkeitäni?"
"Se sopii, monseigneur; minä en ymmärrä italiankieltä."
"Ette, mutta ranskaa te ymmärrätte, niinhän, hyvä ja urhea Guitaut?"
jatkoi Mazarin ystävällisesti laskien kätensä hänen olalleen; "ja
toteutattehan minkä hyvänsä määräyksen saatte tällä kielellä?"
"Tietysti, monseigneur, kuten olen jo tehnyt, mikäli käsky tulee
kuningattarelta."
"Niin", sanoi Mazarin puraisten huultansa, "minä tiedän, että te olette
häneen täydellisesti kiintynyt."
"Olen nyt ollut runsaasti kaksikymmentä vuotta kapteenina hänen
henkivartiossaan."
"Eteenpäin, herra d'Artagnan!" virkkoi kardinaali, "kaikki on kunnossa
tällä taholla."
D'Artagnan asettui jälleen joukkueen etummaiseksi hiiskumatta sanaakaan
ja osoittaen sitä sokeata kuuliaisuutta, joka on vanhoille sotureille
ominainen piirre.
Hän suuntasi kulun Saint-Rochin ampumavallille, jonka juurella kolmas
vartiopaikka oli, ja ratsasti Richelieu- ja Villedot-katujen kautta.
Tämä oli yksinäinen vartioasema, sillä se sijaitsi ihan lähellä
kaupungin ulkomuuria, ja tienoo oli tällä puolella harvaan asuttua.
"Kenellä on täällä päällikkyys?" kysyi kardinaali.
"Villequierilla", vastasi Guitaut.
"Hitto!" tuumi Mazarin; "puhukaakin sitten yksinänne hänen kanssaan.
Tiedättehän, että me olemme huonossa sovussa siitä saakka kuin saitte
toimeksenne vangita Beaufortin herttuan; hän väitti, että sen kunnian
olisi pitänyt tulla hänelle kuninkaan henkivartion kapteenina."
"Sen tiedän hyvin, ja olen sataankin kertaan hokenut hänelle, että hän
oli väärässä; kuningas ei voinut antaa hänelle sitä käskyä, koska
hallitsijamme siihen aikaan oli tuskin neljää vuotta täyttänyt."
"Niin kyllä, mutta minäpä olisin voinut antaa sen hänelle, Guitaut;
mieluummin kuitenkin luovutin toimen teille."
Vastaamatta ratsasti Guitaut esille, ilmoittausi etuvartijalle ja pyysi
saada puhutella herra de Villequieria.
Tämä tuli ulos.
"Kas tekö siinä, Guitaut?" ärisi hän tapansa mukaan huonotuulisesti,
"mitä lempoa täältä haette?"
"Tulin kysymään teiltä, kuuluuko täällä päin mitään."
"Mitä sitten pitäisi kuulua? Hoilataan: 'Eläköön kuningas!' ja 'Alas
Mazarin!' Siinä ei ole mitään uutta; sellaisiin huutoihin olemme jo
jonkun aikaa olleet tottuneita."
"Ja te yhdytte niihin?" sanoi Guitaut nauraen.
"Niin, totta tosiaan, kyllä toisinaan tekee hyvin mieleni, ja minusta
tuntuu, että he menettelevät aivan oikein. Lahjoittaisin mielelläni
pois viiden vuoden palkan, jota minulle ei kuitenkaan makseta, jos vain
kuningas olisi viittä vuotta vanhempi."
"Niinkö? Mutta mitä sitten tapahtuisi, jos kuningas olisi viittä vuotta
vanhempi?"
"Tulisi se muutos, että kuningas heti itsenäiseen ikään päästyänsä
antaisi omin päin käskyjään, ja hauskempi olisi totella Henrik
neljännen pojanpoikaa kuin Pietro Mazarinin poikaa. Kuninkaan puolesta
minä, hiisi vieköön, antaisin ilomielin tappaa itseni, mutta jos
kuolisin Mazarinin puolesta, kuten sisarenpojallenne oli vähällä käydä
tänään, niin ei mikään paratiisi kykenisi minua siitä lohduttamaan,
vaikka sielulleni tarjottaisiin kuinkakin autuas olosija."
"Hyvä, hyvä, herra de Villequier!" sanoi Mazarin. "Olkaa huoletta, minä
mainitsen kiintymyksenne kuninkaalle."
Sitten hän kääntyi saattueeseen päin ja jatkoi: "Kas niin, hyvät
herrat, kaikki on kunnossa; pyörtäkäämme nyt takaisin."
"Ahaa", virkkoi Villequier, "Mazarin oli siis täällä! Sen parempi. Olen
kauan halunnut sanoa hänelle päin naamaa, mitä hänestä ajattelen. Te
toimititte nyt minulle tilaisuuden, Guitaut, ja vaikka aikomuksenne ei
kenties ollut minua kohtaan aivan kaunis, kiitän teitä siitä
kuitenkin."
Hän käännähti pois ja meni jälleen vartiomajaan, viheltäen frondelaista
säveltä.
Mazarin lähti paluumatkalle hyvin miettiväisenä. Kaikki se, mitä hän
oli vähin erin kuullut Commingesilta, Guitautilta ja Villequierilta,
vahvisti hänen ajatustaan, että hänellä jonkun vakavan vaaran uhatessa
oli ainoastaan kuningatar puolellaan; ja kuningatarkin oli niin usein
hyljännyt ystäviänsä, että hänen tukensa toisinaan tuntui ministeristä
peräti epävarmalta ja epäiltävältä, kaikista hänen noudattamistaan
varokeinoista huolimatta.
Koko tämän yöllisen retkeilyn ajan eli siis noin tunnin verran oli
kardinaali Commingesia, Guitautia ja Villequieria tutkistellessaan
koettanut saada selkoa eräästä muustakin miehestä. Tämä mies oli
osoittautunut järkkymättömäksi kansan uhkaillessa, hän ei ollut
hymyillyt Mazarinin leikkisyydelle eikä Mazariniin kohdistuneelle
pilalle, ja hän näytti kardinaalista muihin ihmisiin verraten
poikkeukselta, joka oli karaistunut nykypäivien tuottamiin tapauksiin,
mutta olletikin tulevaisia selkkauksia kestämään.
D'Artagnanin nimi ei muuten ollutkaan hänelle aivan tuntematon, ja
vaikka hän oli tullut Ranskaan vasta v. 1634 tai 1635, -- siis
seitsemän tai kahdeksan vuotta jälkeen niiden tapausten, joita olemme
aikaisemmassa kertomuksessa kuvanneet, -- tuntui kardinaalista
kuitenkin siltä, että hän oli kuullut sennimistä miestä mainittavan
kunnostautuneeksi miehuuden, kekseliäisyyden ja uskollisuuden esikuvana
jossakin tilanteessa, jota hän ei kyennyt muistamaan.
Tämä aatos oli niin vallannut hänet, että hän päätti viipymättä ottaa
siitä selon; mutta d'Artagnanista kaipaamiansa tietoja ei hän voinut
pyytää tältä itseltään. Luutnantin virkkamista harvoista sanoista oli
kardinaali havainnut hänen gascognelaisen syntyperänsä; mutta
italialaiset ja gascognelaiset tuntevat toisensa liian hyvin ja ovat
liian suuresti toistensa kaltaisia, luottaakseen siihen, mitä he
sanovat itsestään. Heidän tultuaan kuninkaallista palatsia ympäröivän
puutarhan muurin juurelle kolkutti kardinaali pikku portille, joka
sijaitsi jokseenkin samalla paikalla, missä Foy-kahvila nyt on, ja
kiitettyään d'Artagnania ja käskettyään tämän odottaa Palais-Royalin
pihalla hän viittasi Guitautia tulemaan mukaansa. He laskeusivat
molemmin ratsailta, jättivät ohjakset lakeijalle, joka oli avannut
portin, ja katosivat puutarhaan.
"Hyvä Guitaut", virkkoi kardinaali, nojautuen vanhan
kaartilaiskapteenin käsivarteen, "sanoitte äsken, että tulette olleeksi
jo kaksikymmentä vuotta kuningattaren palveluksessa."
"Niin, niille main", vastasi Guitaut.
"Ja minä olen huomannut, hyvä Guitaut", pitkitti kardinaali, "että
teillä epäilemättömän miehuutenne ja kaikissa kokeissa kunnostautuvan
uskollisuutenne ohella on ihmeteltävä muisti."
"Oletteko huomannut sen, monseigneur?" sanoi kapteeni; "hitto, sen
pahempi minulle!"
"Kuinka niin?"
"No, hovilaisen etevimpiä ominaisuuksia on osata unohtaa."
"Mutta tepä ette ole hovimies, kunnon Guitaut; te olette urhoollinen
soturi, niitä harvoja kapteeneja, joita vielä on jäljellä Henrik
neljännen ajoilta, mutta jotka valitettavasti piankin jo kuuluvat
menneisyyteen."
"Tuhannen tulimmaista, monseigneur! Oletteko ottanut minut mukaanne
ennustaaksenne kohtaloitani?"
"En", vastasi Mazarin nauraen, "tahdoin kysyä, oletteko pannut merkille
muskettiluutnanttiamme."
"Herra d'Artagnania?"
"Niin."
"Häntä ei minun ole tarvinnut panna merkille, monseigneur, olen kauan
tuntenut hänet."
"Mikä hän siis on miehiään?"
"Hm!" tuumi Guitaut hiukan ihmeissään kysymyksestä; "hän on
gascognelainen."
"Niin, sen tiedän; mutta tahdoin kysyä, onko hän mies, johon voi
luottaa."
"Herra de Tréville pitää häntä suuressa arvossa, ja onhan herra de
Tréville kuningattaren hartaimpia ystäviä."
"Halusin tietää, onko häntä koeteltu."
"Jos tarkoitatte urheana soturina, niin luulen voivani vastata
kysymykseen myöntävästi. La Rochellen piirityksessä, Suze-solassa
ja Perpignanissa kerrotaan hänen tehneen paljoa enemmän kuin
velvollisuutensa."
"Mutta te tiedätte, Guitaut, että me ministeri-poloiset usein
tarvitsemme muunkinlaisia miehiä kuin urhoja. Me tarvitsemme ovelaa
väkeä. Eikö herra d'Artagnan kardinaalin aikana ollut sotkeutunut
johonkin juoneen, josta hän yleisen huhun mukaan suoriutui perin
taitavasti?"
"Mitä siihen asiaan tulee, monseigneur", sanoi Guitaut, joka huomasi,
että kardinaali tahtoi urkkia häneltä jotakin, "niin minun täytyy sanoa
teidän ylhäisyydellenne, etten tiedä enempää kuin mitä yleinen huhu on
siitä kertonut. Minä puolestani en ole milloinkaan sekaantunut
vehkeisiin, ja jos olen joskus saanut luottamusta muilta, huomannee
monseigneur, että kun salaisuus ei ole omani, pitää minun säilyttää se
niille, jotka ovat sen haltuuni uskoneet."
Mazarin pudisti päätänsä.
"Voi", virkahti hän, "on olemassa -- kautta kunniani -- ylen onnellisia
ministereitä, jotka tietävät kaikki, mitä tahtovat tietää!"
"Monseigneur", huomautti Guitaut, "se johtuu siitä, että nämä eivät
punnitse kaikkia ihmisiä samalla vaa'alla ja että he osaavat kääntyä
soturin puoleen, kun on kysymys sodasta, mutta vedota vehkeilijöihin
juonia koskevissa asioissa. Käyttäkää jotakuta mainitsemanne ajankohdan
salaseikkailijaa; sellaiselta saatte luultavasti tietää kaikki, mitä
haluatte, -- maksua vastaan tietysti."
"Hitto!" sanoi Mazarin irvistäen siihen tapaan kuin hän väkisinkin
tuli tehneeksi, kun hänen kanssaan keskusteltaessa kosketeltiin
rahakysymystä siinä tarkoituksessa kuin nyt Guitautin muistutuksessa;
"pitäneehän maksaa -- jollei muu auta."
"Ihan tosissaanko monseigneur pyytää minua osoittamaan itselleen
miehen, joka on ottanut osaa kaikkiin sen ajan hovijuoniin?"
"_Per Baccho_!" virkkoi Mazarin, joka alkoi käydä kärsimättömäksi,
"enhän ole kokonaiseen tuntiin pyytänyt teiltä mitään muuta, senkin
rautakallo!"
"On muuan, josta voin tässä suhteessa mennä takuuseen, mikäli hän
tahtoo ilmaista tietonsa."
"Hänen suostuttamisensa jää minun huolekseni."
"Monseigneur, ei ole aina kovinkaan helppoa suostuttaa ihmisiä
ilmaisemaan, mitä he eivät tahdo sanoa."
"Kah, kun on vain kärsivällisyyttä, niin se kyllä onnistuu. No niin, se
mies on..."
"Kreivi de Rochefort."
"Kreivi de Rochefort!"
"Pahaksi onneksi on hän kadonnut neljä tai viisi vuotta takaperin, ja
minä en tiedä, mihin hän on joutunut."
"Sen tiedän kyllä minä", huomautti Mazarin.
"Minkätähden valitti siis teidän ylhäisyytenne äsken
tietämättömyyttänne?"
"Luulette siis", sanoi Mazarin, "että Rochefort..."
"Hän oli kardinaalin sokea välikappale, monseigneur. Mutta sanon teille
ennakolta, että se maksaa teille paljon; kardinaali oli antelias
apureitansa kohtaan."
"Niin, Guitaut", myönsi Mazarin, "hän oli suuri mies, mutta se vika
hänellä oli. Kiitos, Guitaut, käytän neuvoanne, ja vielä tänä iltana."
Kun puhekumppanukset olivat samassa saapuneet Palais-Royalin pihalle,
jätti kardinaali kädenliikkeellä Guitautille hyvästi ja lähestyi
upseeria, jonka näki astelevan edes takaisin.
Tämä oli d'Artagnan, käskyn mukaan odottamassa kardinaalin paluuta.
"Tulkaa, herra d'Artagnan!" lausui Mazarin suloisimmalla
huiluäänellään; "minulla on määräys annettavana teille."
D'Artagnan kumarsi, seurasi kardinaalia ylös salaportaita ja joutui
tuotapikaa jälleen työhuoneeseen, josta he olivat äskettäin lähteneet
liikkeelle. Kardinaali istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, otti
paperiarkin ja kyhäsi muutamia rivejä.
D'Artagnan seisoi hievahtamattomana ja odotti ilman vähäisintäkään
maltittomuutta tai uteliaisuutta. Hänestä oli tullut sotilaallinen
automaatti, joka toimi tai oikeammin vain totteli koneellisesti.
Kardinaali taittoi kokoon kirjeen ja painoi päälle sinettinsä.
"Herra d'Artagnan", hän käski, "te viette tämän asiapaperin Bastiljiin
ja tuotte sieltä mukananne sen henkilön, jota kirjelmä koskee. Otatte
vaunut ja muutamia miehiä saattueeksi, ja vartioitsette vankia
huolellisesti."
D'Artagnan otti kirjeen, kohotti kätensä hatun reunaan, kiepahti
kannoillaan kuin taitavin opetuskersantti, astui ulos ja kuului parin
silmänräpäyksen kuluttua määräävän lyhyeen tapaansa ja yksitoikkoisella
äänellään:
"Neljän miehen saattue, vaunut ja hevoseni!"
Viittä minuuttia myöhemmin kuultiin vaununpyöräin ratinaa ja
hevosenkenkäin kopsetta pihakivitykseltä.