Eräässä Kardinaalipalatsin huoneessa, jonka jo tunnemme,[1] istui
päätänsä molempiin käsiin nojaten mies paperien ja kirjojen peittämän
pöydän ääressä, jonka kulmat olivat kullattua hopeaa.
Hänen takanaan oli iso liesi, jonka loimuavasta tulennoksesta kekäleet
murenivat alas leveän, kullatun ristikon välitse. Takkavalkean hohde
kirkasti takaa mietiskelijän upeata pukua, jota edestä valaisivat
haaraisen kynttiläjalan vahaliekit.
Kun näki pitkän punaisen levätin ja kalliit kutoukset, kalpean ja
harkinnasta painostuneen otsan, -- kun tarkkasi tämän työhuoneen
yksinäisyyttä ja odotushuoneiden hiljaisuutta, -- kun kuuli
vartiosoturien säntilliset askeleet eteisestä, olisi voinut luulla,
että kardinaali de Richelieun haamu vielä oleili hänen huoneessaan.
Voi, todenperään olikin siinä vain sen suuren miehen haamu! Ranska
heikontuneena, kuningasvalta vaipuneena, isoiset jälleen päässeinä
voimakkaiksi ja rauhattomiksi, vihollinen edenneenä rajan yli, --
kaikki todisti, että Richelieuta ei enää ollut olemassa.
Mutta vielä tuota kaikkea selkeämpiä osoituksia oli siinä, että
punainen kauhtana ei kuulunut vanhalle kardinaalille: tämä eristyminen,
joka pikemmin muistutti haamun kuin elollisen olennon läsnäoloa, kuten
jo huomautimme, -- nämä hovilaisista tyhjentyneet käytävät, nämä
kaartilaisten täyttämät pihat, ivallinen kohu, jota kokonaisen
ministeriä vastaan liittoutuneen kaupungin myrsky kohotteli kadulta
tunkeutumaan ikkunain läpi tähän huoneeseen, ja lopuksi etäinen,
alituiseen uudistuva kumu laukauksista, jotka onneksi ammuttiin
tähtäyksettä ja tehotta ainoastaan varmistuttamaan kansankin
aseellisuudesta kaartilaisia, sveitsiläisiä palkkasotureita,
muskettimiehiä ja jalkaväkeä, näiden ympäröidessä Palais-Royalia, sillä
itse Kardinaalipalatsikin oli vaihtanut nimensä kuninkaalliseksi.
Tämä Richelieun haamu oli Mazarin. Mutta Mazarin oli yksinäinen ja
tunsi itsensä heikoksi. "Ulkomaalainen!" hän jupisi; "italialainen!
Siinä niiden lentävä lauselma! Tällä sanalla he murhasivat, hirttivät
ja repivät Concinin, ja jos antaisin niiden pitää peliään, niin ne
murhaisivat, hirttäisivät ja repisivät minutkin, vaikken ole
milloinkaan tehnyt niille muuta pahaa kuin hiukan verottanut niiden
kukkaroa. Niitä älyttömiä! Ne eivät siis oivalla, että niiden
todellinen vihollinen ei suinkaan ole tämä italialainen, joka puhuu
kehnosti ranskaa, vaan paljoa enemmän se piiri, joka kykenee latelemaan
niille mitä sukoilevinta mielistelyä puhtaimmalla ja sujuvimmalla
pariisilaismurteella."
"Niin, niin", jatkoi ministeri ja kalpeilla huulilla näytti hänen
viekas hymynsä tällä kertaa kummalliselta, "niin, napinanne sanoo
minulle, että suosikkien kohtalo on täpärä; mutta jos tiedätte tämän,
pitäisi teidän myös tietää, että minä en ole mikään tavallinen
suosikki, minä! Essexin kreivillä oli komea timanttisormus lahjana
kuninkaalliselta rakastajattareltaan; minullapa on vain yksinkertainen
sormus nimikirjaimineen ja päivämäärineen,[2] mutta tämä sormus on
siunattu Palais-Royalin kappelissa, ja sentähden eivät ne saa
muserretuksi minua, vaikka haluavat. Ne eivät huomaa, että kun
yhtämittaa huutelevat: 'alas Mazarin!' panen minä heidät vuorotellen
huikkailemaan: 'Eläköön herra de Beaufort! Eläköön prinssi! Eläköön
parlamentti!' No, niin, herra de Beaufort on Vincennesin tyrmässä,
prinssikin joutuu sinne aikanaan, ja parlamentti..."
Kardinaalin myhäily sai vihaisen ilmeen, jota ei olisi osannut odottaa
hänen lempeiltä kasvonpiirteiltään.
"Niin, parlamentti ... saammehan nähdä, miten menettelemme parlamentin
suhteen; meillä on Orleans ja Montargis. Oh, kylläpä kerkiän; mutta
niiden, jotka ovat alottaneet huutamalla alas Mazarinia, pitää lopettaa
huutamalla alas kaikkia näitä, kutakin vuorostaan. Richelieu, jota he
vihasivat hänen elinaikansa, lakkaamatta puhuakseen hänestä kuoleman
jälkeen, on sortunut syvemmälle kuin minä, sillä hänet karkoitettiin
moneen kertaan, ja vielä useammin pelkäsi hän häätämistänsä. Minua ei
kuningatar ikinä aja pois, ja jos näen pakolliseksi väistyä kansan
tieltä, väistyy hän minun mukanani; jos pakenen, niin hänkin pakenee,
ja mitähän kapinoitsijat sitten tehnevät ilman kuningatartansa ja
kuningastaan. Voi, jospa vain en olisi ulkomaalainen, jospa olisin
ranskalainen, jospa olisin aatelismies!"
Ja hän vaipui jälleen mietteisiinsä.
Hänen asemansa oli tosiaan pulmallinen, ja nyt kulunut päivä oli tehnyt
sen vielä sekavammaksi. Halvan ahneutensa alituiseen yllyttämänä
rasitti Mazarin kansaa veroilla; kansalla oli enää pelkkä henki
jäljellä, kuten yliasianajaja Talon lausui, ja sekin vain syystä, että
sitä ei voitu myydä huutokaupalla. Sille yritettiin saada
kärsivällisyyttä sotaisilla voiton huhuilla, mutta se huomasi, että
laakerit eivät olleet ruokaa, josta saattoi elää.[3] Kansa oli siis jo
aikaa sitten alkanut nurkua.
Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, sillä kun ainoastaan kansa napisee,
ei sen ääni kuulu hoviin, koska tämän eroittavat siitä porvarit ja
aatelisto. Mazarin oli varomattomasti ärsyttänyt virkamiehetkin
vastaansa. Hän oli myynyt kaksitoista anomusasiain sihteerin
valtakirjaa; mutta kun nämä virkamiehet maksoivat paikoistaan hyvin
kalliisti ja noiden kahdentoista uuden kilpaveikon lisääminen vähensi
paikkojen arvoa, olivat entiset tulleet koolle, evankeliumin nimessä
vannoneet, että he eivät suvaitse tätä lisäystä, vaan vastustavat
kaikkia hovin vainoamisia, ja luvanneet toisilleen, että jos joku
heistä tämän niskuroimisen takia menettää paikkansa, suorittavat toiset
yhteisesti sen rahaerän, minkä hän on siitä maksanut.
Seuraava oli tapahtunut näiltä kahdelta taholta.
Tammikuun 7 p:nä oli seitsemän-, kahdeksansataa Pariisin kauppiasta
kokoontunut ja liittoutunut uutta veroa vastaan, joka tahdottiin säätää
talonomistajille, ja heidän puolestaan oli kymmenen edustajaa saanut
toimekseen puhua Orleansin herttuan kanssa, joka vanhaan tapaansa
tavoitteli kansanomaisuutta. Herttua oli ottanut heidät vastaan, ja he
olivat hänelle selittäneet päättäneensä olla kerrassaan suorittamatta
tätä uutta veroa, vaikkapa heidän pitäisi ase kädessä puolustautua
kuninkaan väeltä, tämän tullessa sitä perimään. Orleansin herttua oli
kuunnellut heitä hyvin kohteliaasti, antanut heille toiveita jostakin
korjauksesta, luvannut puhua kuningattarelle ja selviytynyt heistä
ruhtinaitten tavallisin sanoin: "Saammehan nähdä."
Yhdeksäntenä olivat anomusasiain sihteerit puolestaan saapuneet
kardinaalin luo, ja toisten puhemies oli käyttänyt niin rohkeata ja
lujaa kieltä, että kardinaali oli joutunut ihan ihmeisiinsä; hänkin oli
hyvästellyt heidät samoin sanoin kuin Orleansin herttua: "Saammehan
nähdä."
_Näkemistä_ varten oli kutsuttu koolle neuvosto ja lähetetty hakemaan
raha-asiain ylivalvojaa d'Émeryä.
Tätä d'Ëmerya vihasi kansa katkerasti, ensiksikin koska hän oli
raha-asiain ylivalvoja ja siinä asemassa ehdottomasti täytyy olla
vihattu, ja toisekseen syystä, että -- meidän on se myönnettävä -- hän
tosiaankin ansaitsi yrmeyttä.
Hän oli lyonilaisen pankkiirin poika, nimeltään Particelli, mutta oli
vararikon tehtyään hienostunut d'Émeryksi. Kardinaali Richelieu oli
hänessä keksinyt etevän valtiotaloudellisen kykymiehen ja esitellyt
hänet herra d'Émeryna kuningas Ludvig XIII:lle; tahtoen ylentää
suosikkinsa raha-asiain valvojaksi, lausui hän tästä hyvin suotuisia
sanoja.
"Mainiota!" vastasi kuningas; "olenpa hyvilläni siitä, että ehdotatte
herra d'Émerya tähän toimeen, joka vaatii kunnon miestä. Minulle oli
sanottu, että kannatitte sitä Particellin lurjusta, ja pelkäsin teidän
pakottavan minut ottamaan hänet."
"Teidän majesteettinne saa olla huoletta", vakuutti kardinaali. "Se
Particelli, josta puhutte, on hirtetty."
"Kas, sen parempi!" huudahti kuningas; "ei minua siis syyttä sanota
Ludvig Oikeamieliseksi."
Ja hän vahvisti nimikirjoituksellaan herra d'Émeryn valtakirjan.
Samasta d'Émerysta oli tullut raha-asiain ylivalvoja.
Hänet oli nyt toimitettu saapuville ministerin käskystä; hän oli
rientänyt sinne ihan valjuna ja hirmustuneena sekä kertonut, että
hänen poikansa oli samana päivänä ollut vähällä saada surman
Parlamenttitorilla. Väkijoukko oli tavannut hänet ja soimannut häntä
vaimonsa ylellisyydestä, tällä kun oli kokonaisen huonekerran seinät
verhottu punaisella kultatupsuisella sametilla. Rouvan isä oli Nicolas
Le Camus, valtiosihteeri v:sta 1617, joka oli tullut Pariisiin 20
livreä[4] taskussaan ja äskettäin jakanut yhdeksän miljoonaa
lapsilleen, vaikka pidätti itselleen vuotuiset neljänkymmenentuhannen
livren korot.
D'Émeryn poika oli oltu likistää kuoliaaksi, kun joukosta oli muuan
ehdottanut, että häntä puserrettaisiin kunnes hänestä heltiäisi kaikki
nielemänsä kulta. Neuvosto ei ollut ratkaissut mitään sinä päivänä, kun
tapaus oli liiaksi järkyttänyt ylivalvojaa, hänen kyetäkseen
ajattelemaan selkeästi.
Seuraavana päivänä taasen oli katuyleisö hätyyttänyt ensimmäistä
presidenttiä Mathieu Moléta, joka kardinaali de Retzin mukaan oli
kaikkien näiden tapausten vilinässä yhtä miehuullinen kuin Beaufortin
herttua ja Condén prinssi, Ranskan urheimmaksi pariksi ylistetyt
miehet. Väki uhkasi kostaa hänelle ne kärsimykset, joihin kansa
tahdottiin alistaa; mutta ensimmäinen presidentti vastasi tyynenä kuten
tavallista, ilman säikkyä tai ihmetystä, että jos rauhanhäiritsijät
eivät totelleet kuninkaan tahtoa, toimittaisi hän hirsipuita
pystytetyksi toreille ja ripustuttaisi uppiniskaisimmat. Tähän sanoivat
ahdistajat, että heidän teki mielensäkin nähdä valmiina hirsipuita,
jotta näitä voitaisiin sitten käyttää niille rikollisille tuomareille,
jotka ostivat hovisuosiota kansan sorrolla.
Ei siinä vielä kylliksi. Kun kuningatar oli 11 p:nä lähtenyt
Notre-Damen tuomiokirkkoon kuuntelemaan messua, kuten hänen
säännöllisenä tapanaan oli joka lauantai, oli häntä saatellut hyvinkin
kaksisataa naista kirkuen ja pyydellen oikeutta. Heillä ei kuitenkaan
ollut mitään pahaa mielessä; he tahtoivat ainoastaan heittäytyä
polvilleen kuningattaren eteen, herättääkseen hänen sääliänsä. Mutta
vartio esti häiritsijät, ja ylpeänä ja ylväänä pitkitti kuningatar
kulkuansa heidän huutojaan kuuntelematta.
Iltapäivällä oli neuvosto jälleen kokoontunut, ja silloin oli päätetty
yrittää pitää voimassa kuninkaan arvovaltaa. Sen johdosta kutsuttiin
parlamentti koolle seuraavaksi päiväksi, kahdenneksitoista. Tämän
päivän illasta alotamme uuden kertomuksemme. Kuningas, joka oli silloin
kymmenen vuoden vanha ja vastikään päässyt rokosta, oli käyttänyt
verukkeena, että hän tahtoi Notre-Damessa lausua Kaitselmukselle
kiitoksensa tervehtymisestään, ja koonnut kaartilaisensa,
sveitsiläisensä ja muskettisoturinsa. Ne hän oli asettanut
Palais-Royalin ympärille, laiturille ja Pont-Neufille sekä messun
jälkeen lähtenyt parlamenttiin, missä hän hetkellisesti järjestetyssä
istunnossa ei ainoastaan ollut vahvistanut edellisiä määräyksiään,
vaan myöskin julkaissut viisi tai kuusi uutta, toinen toistaan
turmiollisempia, kuten kardinaali de Retz sanoo. Tämän johdosta olikin,
ensimmäinen presidentti, jonka mainitsimme edellisinä päivinä olleen
hovin puolella, nyt rohkeasti esiintynyt tuollaista tapaa vastaan, että
kuningas tuotiin Parlamenttitaloon yllättämään ja loukkaamaan
äänestysvapautta.
Mutta kiihkeimmin vastustivat uusia veromääräyksiä presidentti
Blancmesnil ja parlamenttineuvos Broussel.
Näiden asetusten tultua julkaistuiksi lähti kuningas taas
Palais-Royaliin. Suuri väenpaljous näyttäysi hänen tiellään, mutta kun
tiedettiin hänen tulevan parlamentista eikä oltu selvillä, oliko hän
käynyt siellä antaakseen kansalle oikeutta vai yhätikö sortaakseen
sitä, ei hänen taipaleellaan kuulunut ainoatakaan ilohuutoa
onnittelemassa häntä paranemisestaan. Kaikkien kasvot olivat päin
vastoin synkkiä ja levottomia, jotkut uhkaaviakin.
Kuninkaan palattuakin jäivät sotaväen osastot asemilleen; pelättiin
mellakkaa kansan saadessa tietoonsa parlamentinistunnon tuloksen, -- ja
tosiaan oli huhu tuskin levinnyt, että kuningas rasitusten keventämisen
sijasta oli niitä lisännyt, kun väkeä alkoi parveilla ryhmiksi, ja
kuului voimakkaita huutoja: "Alas Mazarin! Eläköön Broussel! Eläköön
Blancmesnil!" sillä kansa oli saanut tietää, että molemmat jälkimmäiset
olivat puhuneet sen hyväksi, ja vaikka heidän kaunopuheisuutensa oli
mennyt hukkaan, oltiin siitä kuitenkin kiitollisia.
Koetettiin hajoittaa väkiryhmiä ja vaientaa huutoja; mutta kuten
sellaisissa tilanteissa usein tapahtuu, joukot kasvoivat ja huudot
saivat kaksin verroin kantavuutta. Määräyksiä annettiin parhaillaan
sekä henkivartiokaartille että sveitsiläissotureille, jotta ne eivät
ainoastaan pitäisi puoliansa, vaan vielä lähettäisivät patrulleja
Saint-Denisin ja Saint-Martinin kaduille, missä yleisö näytti
tunkeilevan tiheimmässä ja kiihkeimmillään; juuri silloin ilmoitettiin
palatsissa Pariisin pormestarin tulo.
Hänet tuotiin heti puheille; hän tuli ilmoittamaan, että jollei
kiireesti herjettäisi näistä vihamielisistä liikkeistä, olisi koko
Pariisi kahden tunnin kuluttua aseissa.
Neuvoteltiin juuri, miten menetellä, kun kaartinluutnantti Comminges
astui sisään revityin vaattein ja verisin kasvoin. Hänet nähdessään
huudahti kuningatar kummastuksesta ja kysyi häneltä, mitä oli tekeillä.
Niinkuin pormestari oli äsken ennustanut, mielet olivat katkeroituneet
ilmestymisestä. Katurahvas oli ottanut haltuunsa kaikki kirkonkellot ja
alkanut kaiutella niitä. Comminges oli kuitenkin pysynyt lujana ja
pidättänyt miehen, joka näytti olevan pääyllyttäjiä, varoitukseksi
käskien hirttää hänet Trahoir-risteykseen.[5] Sotamiehet olivat
laahanneet hänet mukanaan, toteuttaakseen määräyksen; mutta hallien
kohdalla oli heitä käyty ahdistelemaan kivillä ja piilukeihäillä.
Kapinoitsija oli käyttänyt tätä hetkeä pujahtaakseen pakoon, päässyt
Rue des Lombardsille ja syöksynyt taloon, jonka ovet oli heti lyöty
murskaksi.
Tämä rajuus oli ollut tarpeeton, sillä rikollista ei saatu käsiin.
Comminges oli jättänyt kadulle vartion ja palannut muun joukkonsa
kanssa Palais-Royaliin, kertoakseen kuningattarelle, mitä oli
tapahtunut. Pitkin matkaa oli häntä saateltu huudoin ja uhkauksin,
useat sotamiehet olivat saaneet vammoja peitsistä ja pertuskoista, ja
hänen omaan silmäkulmaansa oli osunut kivi.
Commingesin kertomus vahvisti pormestarin ilmoitusta. Ei voitu
vastustaa vakavaa kapinaa; kardinaali antoi levittää yleisön keskuuteen
tietoa, että osastot oli ainoastaan juhlamenojen vuoksi asetettu
laiturille ja Pont-Neufille ja että ne olivat vetäytymässä pois. Kello
neljän tienoissa ehtoopäivällä ne koottiinkin kuninkaallisen palatsin
lähettyville. Järjestettiin vartiopalvelus Barrière-des-Sergentsin
katupuomin ääreen, toinen Quinze-Vingtsin luo, kolmas Saint-Kochin
ampumavallin juurelle. Täytettiin pihat ja pohjakerrat sveitsiläisillä
ja muskettisotureilla ja oltiin valmiina.
Sillä kannalla olivat asiat, kun johdimme lukijamme kardinaali
Mazarinin työhuoneeseen, joka oli aikaisemmin kuulunut kardinaali
Richelieulle. Tiedämme jo, millä mielellä Mazarin kuunteli kansan
nurinaa, joka tunkeutui hänen korviinsa asti, ja kiväärinlaukausten
jumua, joka kaikui hänen kamariinsa saakka.
Äkkiä kohotti hän päätänsä puolittain rypistetyin silmäkulmin niinkuin
päätöksen tehneenä, katsahti tavattoman isoon seinäkelloon, joka juuri
löi kuusi, otti pienen kullatun hopeaviheltimen, joka oli asetettu
pöydälle käden ulottuviin, ja puhalsi siihen kahdesti.
Seinäverhon peittämä ovi avautui äänettömästi, mustaan puettu mies
läheni hiljaa ja pysähtyi nojatuolin taakse.
"Bernouin", virkkoi kardinaali edes käännähtämättä, sillä kahdesti
vihellettyään hän tiesi tulijan kamaripalvelijakseen, "mitkä
muskettisoturit ovat vartiovuorolla?"
"Mustat muskettisoturit, monseigneur."
"Mikä komppania?"
"Trévillen komppania."
"Onko ketään komppanian upseeria etuhuoneessa?"
"Luutnantti d'Artagnan."
"Lienee kelpo mies?"
"Kyllä, monseigneur."
"Anna minulle muskettisoturin asu ja auta minua pukeutumaan."
Kamaripalvelija meni ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin ja palasi
hetkisen kuluttua tuoden pyydetyn vaatetuksen.
Vaiteliaana ja mietteissään alkoi nyt kardinaali riisua juhla-asua,
johon oli pukeutunut parlamentin istuntoa varten, ja vetää yllensä
asetakkia, jota hän varhaisemmin Italiassa sotaretkillä oltuaan käytti
jokseenkin luontevasti. Täysiin pukeisiin päästyään hän käski:
"Käy kutsumassa herra d'Artagnan."
Tällä kertaa meni kamaripalvelija ulos keskimmäisestä ovesta, mutta
yhtä hiljaisena ja mykkänä kuin ennenkin. Olisi voinut luulla häntä
varjoksi.
Yksikseen jäätyänsä katseli kardinaali itseään jotenkin tyytyväisenä
kuvastimesta. Hän oli vielä nuori, tuskin neljänkymmenenkuuden ikäinen,
sorearyhtinen, hiukan alle keskimitan; hänellä oli terve ja kaunis
hipiä, tulinen katse, iso, mutta hyvin suhdittunut nenä, leveä ja
majesteetillinen otsa, kastanjanruskea, hieman kihara tukka, parta
hiuksia tummempi ja aina hyvin siistitty, joten hänen ulkomuotonsa sai
erityistä komeutta. Hän sovitti nyt olalleen hankkiluksen, silmäili
hyväksyvästi käsiänsä, jotka olivat hyvin kauniit ja joista hän pitikin
mitä suurinta huolta, heitti sitten luotansa isot hirvennahkakintaat,
jotka oli jo ottanut univormuun kuuluvina, ja veti sensijaan käsiinsä
silkkisormikkaat.
Samassa avautui ovi.
"Herra d'Artagnan", ilmoitti kamaripalvelija.
Upseeri astui sisälle.
Tulija oli kolmenkymmenenyhdeksän tai neljänkymmenen ikäinen,
lyhytkasvuinen, mutta ryhdikäs, laiha, silmät eloisat ja kerkeät, parta
tumma ja tukka harmahtava, kuten usein sattuu, kun ihminen on havainnut
elämän joko liian hupaiseksi tai liian tukalaksi, ja olletikin kun hän
on hyvin tummaverinen.
D'Artagnan eteni muutaman askeleen sisemmälle työhuoneeseen, jonka hän
tunsi, kerran oltuaan siellä kardinaali de Richelieun aikana; ja kun
hän ei tässä huoneessa nähnyt ketään parempaa kuin oman komppaniansa
soturin, loi hän tähän silmäyksen, joka heti keksi puvun alta
kardinaalin.
Hän seisahtui kunnioittavaan, mutta arvokkaaseen asentoon, kuten sopi
säätyhenkilön, joka oli elämänsä varrella usein saanut seurustella
ylhäisten herrain kanssa.
Kardinaali tähtäsi häneen enemmän terävän kuin syvällisen katseen,
tarkasteli häntä huomaavasti ja sanoi tovin vaiti oltuaan:
"Te olette herra d'Artagnan?"
"Niin olen, monseigneur", vastasi upseeri.
Kardinaali silmäili vielä hetkisen tätä ymmärtäväistä päätä ja näitä
kasvoja, joiden tavattoman herkkyyden olivat vuodet ja kokemus
tasaannuttaneet. Mutta d'Artagnan kesti tarkastuksen kuin mies, joka on
ennen ollut paljoa läpäisevämpienkin katseitten tutkimana.
"Hyvä herra", virkkoi kardinaali, "te seuraatte minua, tai oikeammin
minä teitä."
"Palvelukseksenne, monseigneur", vastasi d'Artagnan.
"Haluaisin itse katsastaa vartioita, jotka ympäröivät Palais-Royalin;
luuletteko siitä olevan mitään vaaraa?"
"Vaaraako, monseigneur?" kysyi d'Artagnan hämmästyneenä, "ja mitä?"
"Sanotaan kansan olevan täydessä kapinassa."
"Kuninkaallisen muskettisoturin univormua pidetään suuressa kunniassa,
monseigneur, ja joka tapauksessa otan minä kolmen muun kanssa ajaakseni
sata tuollaista tolvanaa pakosalle."
"Näitte tietenkin, miten kävi Commingesin."
"Herra de Comminges on henkivartiorykmentissä eikä muskettiväessä",
vastasi d'Artagnan.
"Toisin sanoen", huomautti kardinaali hymyillen, "ovat muskettimiehet
parempia sotureita kuin kaartilaiset."
"Kukin pitää omaa univormuansa parempana, monseigneur."
"Paitsi minä, monsieur", virkkoi Mazarin hymyillen, "sillä te näette,
että olen riisunut omani ja omaksunut teidän asunne."
"Hitto vieköön, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "sepä on
vaatimatonta. Minä puolestani voin sanoa, että jos minulla olisi teidän
ylhäisyytenne asu, tyytyisin varmasti siihen ja tarpeen tullen
sitoutuisin olemaan koskaan käyttämättä mitään muuta."
"Niin, mutta se ei kenties olisi oikein turvallinen, kun aikoo lähteä
liikkeelle tänä iltana. Bernouin, hattuni!"
Kamaripalvelija toi leveälierisen univormuhatun. Kardinaali pani sen
jokseenkin huolettomasti päähänsä ja sanoi d'Artagnaniin kääntyen:
"Onhan teillä satuloituja hevosia tallissa?"
"On, monseigneur."
"No, lähtekäämme."
"Montako miestä haluatte, monseigneur?"
"Sanoitte neljään mieheen ottavanne häätääksenne sata tolvanaa
pakosalle; koska kenties voimme tavata kaksisataa, niin ottakaa
kahdeksan."
"Kuten monseigneur haluaa."
"Minä seuraan teitä, tai mieluummin", muutti kardinaali, "ei, tätä
kautta. Valaise tietä, Bernouin."
Kamaripalvelija otti kynttilän, kardinaali sieppasi pienen avaimen
kirjoituspöydältään, ja avattuaan salaportaitten oven hän oli hetimiten
Palais-Royalin pihalla.