Tästä alkaen oli Gunnar Stenin elämä siis suuntautuva uusille urille.
Hänen koko olentonsa oli ikäänkuin kirkastunut, hän puheli kernaasti
tuttaviensa kanssa ja joskus hän saattoi naurahtaakin. Mutta ainoastaan
joskus. Sillä kaiken takana pilkisti kuitenkin esiin syvä
surunvoittoisuus, joka yllätti hänet kaikkialla, eikä hän voinut estää
yltyvää, kalvavaa levottomuuttansa.
Kukaan ei osannut sanoa, mitä lajia Gunnar Stenin uusi ura tulisi
olemaan, mutta jokainen saattoi huomata, että käännekohta oli
kulumassa, ja että kuljettavan tien suunta muuttui.
-- Kaikki tulee hyväksi, Gunnar, lohdutti Margit Malm, nähdessään
sulhasensa kalvavan levottomuuden. Yksin sinä et jaksanut, me yhdessä
ehkä jaksamme. Minähän olen aina sinun kanssasi, ja mikä sinun
kohtalosi on, se on minunkin.
Ja Gunnar Stenin suu hymyili, mutta silmät tähtäsivät totisina kauas
etäisyyteen ja ruumis vapisi kuin vilutautisen.
-- Sinä olet minulle liian hyvä, Margit.
Hän ei osannut sanoa muuta, mutta hän pusersi hellästi pitelevää kättä
ja hänen sydämessään asui rajaton, lapsellinen kiitollisuus. Margit
Malmin läsnäolo turvasi häntä, mutta raskaat, aavistelevat ajatukset
eivät sittenkään kaikonneet, ja hän tunsi asemansa samanlaiseksi kuin
rikollinen, joka pelkää kiinniottajiaan. Hän värisi kauttaaltaan ja
painautui lujemmin kiinni morsiameensa ikäänkuin turvaa etsien.
-- Ehkä sinä olet sairas, Gunnar.
-- En... Mutta tämä on liian onnellista ja liian outoa, ja minä
pelkään, että...
Huoneeseen tuli enteellinen hiljaisuus. Molemmat pelkäsivät lausumatta
jääneitä sanoja.
-- Mitä sinä pelkäät? kysyi Margit Malm vihdoin, toivoen, että suoraan
lausuttu pelko vapauttaisi.
-- Loppua, vastasi Gunnar Sten hiljaisesti.
-- Lapsellista, naurahti nainen, voittaen vaivoin itsensä. -- Nythän
vasta kaikki on alussa. Luota Jumalaan ja toivo. Sairaalloinen pelkosi
johtuu fyysillisistä syistä.
Niin juuri -- fyysillisistä syistä. Olihan se enemmän kuin
ymmärrettävää. Mutta aavisteleva, tukahduttava pelko tarttui
naiseenkin; hän vaali sulhastaan kuin äiti sairasta lastaan, oli aina
hänen rinnallaan ja jätti hänet vain yön hiljaisiksi hetkeksi,
silloinkin muistaen häntä ja tuon tuostakin levottomasti ja
tuskallisesti havahtuen.
-- Olipa hauska, että vihdoinkin tulit, sanoi Einar Malm juron
tyytyväisesti. -- Mutta voit hiukan ponnistella voimiasi tehdäksesi
sisareni onnelliseksi, sillä sen hän, totisesti, on rehellisesti
ansainnut.
Kukapa olisi paremmin kuin Gunnar Sten tajunnut, että Margit Malmin
suureen rakkauteen itse asiassa liittyi suunnaton uhrautuvaisuus,
kukapa sen paremmin olisi tiennyt ja käsittänyt, mutta ylitsevuotavassa
kiitollisuudessaan ja tuntien oman pohjattoman tyhjyytensä ei hän
voinut muuta kuin nöyrästi vaieta.
Ah, kunpa nämä aavistukset hänet jättäisivät ja hän voisi iloisin,
luottavaisin silmin katsella tulevaisuutta.
Sitä ne eivät kuitenkaan tehneet. Hän oli siroitellut liian paljon
maailmalle, ja nyt, kun tuli se, jolle olisi kaikki annettava ja joka
itse antoi kaikkensa, oli hänellä vain annettavana runneltu tyhjä
minänsä, jonka tämä toinen iloisin mielin otti vastaan.
-- Margit, minä rakastan sinua ja uskon, uskon viimeiseen saakka...
Mutta sitäpä hän juuri ei tehnyt.
* * * * *
Nyt on harmaja lokakuun päivä, taivas on harmaja ja surullinen, maa on
paljas ja raiskattu ja viiltävä pohjatuuli lennättelee varisseita
lehtiä pitkin katuja. Siinä kaikessa on jotakin alastomaksi repivää,
alakuloista ja synkkää, ihmiset kulkevat sen näköisinä, kuin olisi
heillä kaikilla joku raskas huoli kannettavanaan tai sitten hytisevät
he vilusta, sillä kylmyys tunkee läpi vaatteiden. Kirpeään pakkaseen
liittyy raikasta ja reipasta; kylmä, hienosti vettä vihmova lokakuun
päivä on murheellinen päivä eikä sen tunnelmasta vapauta puolihämärä,
lämmin huonekaan.
Einar Malm pitää sentään tulevasta langostaan kuin vanhempi veli
nuoremmasta, hänen mieleensä muistuu äkkiä jotakin, ja hän keskeyttää
työnsä, ottaa päällystakin ylleen ja kiiruhtaa ulos.
Kello osoittaa puolta yhtätoista, aika on kiireellinen ja tunnelma mitä
arkisin. Kadulla hän kohtaa Nurmelaisen, joka määrämittaisin askelin
vaeltaa työpaikkaansa.
-- Minne sinä juokset? kysyy Nurmelainen.
-- Menen katsomaan sitä vanhaa syntistä, vastaa Einar Malm pysähtyen
sillä tavoin kuin olisi hänen seuraava lauseensa: -- Jos sinulla on
jotakin muuta kysyttävää, niin tee se pian, sillä minulla on kiire.
-- Minä tulen mukaasi, sanoo Nurmelainen. Miehen käytös ei ole
tolallaan. Hänen pitäisi minun ymmärtääkseni olla kuin seitsemännessä
taivaassa, ja nyt hän kulkee niinkuin olisi saanut jonkun vaivan...
-- Mutta, jatkaa hän, kun Einar Malm ei vastaa, -- onhan se vähän
ymmärrettävääkin, ainakin minä sen ymmärrän ja käsitän. Hurraa sinä
taukoamatta neljä tai viisi vuotta, heitä sitten äkkiä kaikki ja tule
onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä, niin eiköhän vaikuta
fysiikkaasi. Jos minä olen kolme päivääkin peräkkäisin päissäni, niin
minä juoksen pakoon, kun näen poliisin. Se on sitä lajia, näetkös.
-- Jos hän edes murjottaisi ja olisi onnettoman ja saamattoman
näköinen, kuten tavallisesti, vastaa Einar Malm, viheltäen ohimennen
ajurin, niin olisin perin pohjin levollinen. Se poistuu kyllä sitten
kun aika tulee. Mutta eilen illalla tuli muutos aivan äkkiä. Mies
muuttui suorastaan säkenöiväksi ja kotiväki ihastui. Tietysti minäkin
ensiksi ilostuin, mutta loppujen lopuksi minua alkoi miltei kauhistaa.
Siinä oli jotakin luonnotonta, jotakin melkein raivohullua. Hyi
saakeli!
-- Et suinkaan sinä ajattele, että...
-- Mene ja tiedä. Kuollut mies nousee haudastaan, avaa tuskin silmiään
ja alkaa vitsailla, laskea leikkiä ja nauraa omaa surkeaa itseään.
Saatoin hänet kotiinsa Margitin kanssa, mutta koko yön minua on
vaivannut painajainen. Kiiruhtakaa, ajuri!
Ruoska läiskähtää hevosen selkään ja ajoneuvojen vauhti kiihtyy.
Vihmasade yltyy, mutta Einar Malm kiihtyy näkymättömistä syistä, kaivaa
esiin sikarin ja alkaa imeä sitä kiihkeästi ja hermostuneesti.
Päädytään portille. Ajurille annetaan käsky odottaa, ja molemmat herrat
ryntäävät portaita ylös.
Ovikello kumahtaa ensimmäisen, toisen, kolmannen kerran, sitten
lukemattomia kertoja. Kukaan ei tule avaamaan.
-- Ehk'ei olla kotona, sanoo Nurmelainen rauhoittavasti.
Einar Malmin kärsimättömyys yltyy ja hän samalla kertaa soittaa ja lyö
oveen nyrkillään.
-- Se samainen tyttökin siellä vielä on, supisee hän kasvot kalpeina.
-- Kumma, ettei edes Margit ole sitä huomannut. Minun täytyy järjestää
hänet tiehensä.
Kukaan ei vastaa. Nurmelainen odottaa neuvottoman näköisenä, ja
häneenkin tarttuu Einar Malmin aavistus.
-- Ei olla kotona, vakuuttaa hän vielä kerran, mutta tällä kertaa
äänessä kuvastuu salattu levottomuus.
Soittaminen yltyy, Einar Malm potkaisee oveen, niin että lasit
helähtävät.
-- Jopa vihdoinkin.
Sisällä avataan ovia, avainta väännetään reiässä. Palvelija avaa oven
kasvot säikähtyneen näköisinä.
-- Joko herra on noussut? tiukkaa Einar Malm.
-- Ei kai, vastaa tyttö ällistyneenä. -- Ei hän ainakaan ole soittanut.
-- Sinäkin saisit täältä jo oikeastaan laittaa itsesi lähtökuntoon,
sähähtää Einar Malm ohimennessään tytölle ja kiiruhtaa työhuoneen läpi
makuuhuoneeseen. Nurmelainen ja palvelustyttö kiinteästi kintereillä.
Mutta tuskin on hän saanut oven auki, kun hän jo huudahtaen peräytyy.
Huone on täynnä iljettävää häkää.
-- Herra Jumala! pääsee häneltä ja hän pysähtyy sekunniksi neuvottomana
ja kauhistuneena.
Vuoteessaan makasi Gunnar Sten täysin riisuutuneena ja levollisessa
asennossa, mutta elämä paenneena.
-- Kauppaneuvos Stenillä on täysi syy olla tyytyväinen, sanoi
Nurmelainen värähtelevällä äänellä, katkaisten tuskaa uhkuvan
hiljaisuuden.
Einar Malm puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaitaan, mutta hänen
silmiinsä nousivat suuret kyynelhelmet.
-- Mene hakemaan lääkäri alakerrasta, sanoi hän palvelustytölle
hillityllä äänellä. Sitten hän voitti sen verran itsensä, että saattoi
mennä huoneeseen ja lennättää molemmat ikkunat selälleen.
Parin minuutin kuluttua lääkäri oli paikalla.
-- Ei mitään tehtävissä, totesi hän juhlallisesti. Ja luoden katseen
molempiin herroihin, jotka hän tunsi, lisäsi hän: -- Olisin toivonut,
että hän olisi kuollut hiukkaista selvemmin.
Molemmat oivalsivat, mistä oli kysymys.
-- Ei, sitä se ei ole, vastasi Einar Malm hiljaa, mutta kiihkeästi.
-- Niin. Eihän se mitenkään ole uskottavaa, myönsi lääkärikin
miettiväisesti.
Ulkona vonkui syystuuli ja vihmasade kävi pistäväksi.
Einar Malm loi vielä kerran katseen ruumiiseen, peitti sen ja poistui
hitain, raskain askelin voimatta salata mielenliikutustaan. Nurmelainen
seurasi synkkänä ja äänettömänä. Palvelija katsoi kuin apua rukoillen
herrojen jälkeen, mutta nämä eivät katsahtaneetkaan häneen ja hän
vaipui hillittömään itkuun.
-- Tässä on siis piste, lausui Einar Malm Nurmelaiselle, antaen ajurin
mennä. -- Voi häntä ja voi rakastavaa sisar-raukkaani.
Hän ei tuntenut sadetta eikä tuulta, mutta askeleet tuntuivat
lyijynraskailta, kun hän sanoja ja lauseita etsien kulki kotiansa kohti
kuolinsanomaa vieden.