Peter Nansen

Helsingissä,

Emil Vainio,

1909.

Tämän kirjan olen saanut joululahjaksi äidiltä. Aion tähän kirjoittaa

vilpittömästi ja todenperäisesti kaikki elämäni vaiheet ja ajatukseni.

En tahdo imarrella itseäni, vaan kerron sekä hyvät että huonot asiat.

Siten saattaa päiväkirjastani tulla minulle opettavainen kuvastin.

Mutta kun olen päässyt kirjan päähän — onko se silloin kertova

onnellisesta vaiko onnettomasta elämästä, onko se oleva jännittäviä

tapahtumia sisältävä romaani vai onko se oleva — voi! — pelkkää

tyhjyyttä? Näin kyselen itseltäni uteliaan levottomuuden valtaamana,

ryhtyessäni nyt työhöni.

Niinpä uskon nyt itseni ja kirjani armollisen kohtalon ja kaikkien

hyvien voimien huomaan.

Kööpenhaminassa, Toivonsaaren puistokujan varrella joulukuun 27 p:nä

1891.

_Julia Matilda Magens_,

syntyi huhtikuun 23 p:nä 1872.

Kukkasmaalarin, professori _Holger Magensin_

tytär.

Uudenvuoden yönä, 12.30.

Juhlallista on ajatella, että vanha vuosi on nyt loppunut ja uusi

vierii esiin pimeän talviyön synkeydestä. Vuosi on jälleen kulunut —

mitä se on tuonut minulle? Uusi alkaa — mitä se on tuova mukanaan?

Ensimäiseen kysymykseen voi kyllä vastata. Vanha vuosi ei ole tuonut

mitään. Kun ajattelen sitä, niin se leviää eteeni kuin pitkä tasainen

maantie, väritönnä, keskeytymättä, vaihtelutta. Jakso hiljaisia

päivämatkoja, aina yhtä pitkiä, aina samaan suuntaan ja samallaisten

alakuloisten maisemien halki johtavia. Aamupäivällä seuraava kuva:

kävelen armaan äiti-kultani kera Vanhaa Kuninkaantietä myöten

kaupunkiin asioillemme. Astumme nopeasti ja pujottaudumme väentungoksen

läpi, ikäänkuin emme ensinkään kuuluisi ihmisten joukkoon. Tunnemme

vain muutamia ja vielä harvemmat tuntevat meidät. Lienemme kuitenkin

tuttuja kaikille. Kuulumme tuon radan vakinaisiin olentoihin. »Leski

tyttöineen», virkkoi kerran muuan herra, kun kuljimme hänen ohitseen.

Tämä huomautus sai sekä äidin että minut hymyilemään, se oli todellakin

sattuva. Äiti pieni ja hento, aina mustissa; minä pitkä ja hoikka

hiukan hontelokin — valitettavasti jotensakin vaatimattomassa puvussa,

mutta koristuksittakin sievä. Me emme pysähdy matkallamme, kuljemme

uutterina edelleen, ikään kuin käveleminen kuuluisi tehtäviimme, emme

katsahda oikealle emmekä vasemmalle. Tämä viimeinen väite ei kuitenkaan

ole aivan todenperäinen. Nimittäin äiti kyllä katsoo suoraan eteensä,

mutta minä heitän syrjäsilmäyksiä molemmille puolin.

Saavumme kotiin ja tulee päivällisen aika. Perhe kokoontuu.

Ruokasalimme on niin kolea — huolimatta ruusukiehkuroista ja

etelämaiden hedelmistä, joilla isä on koristanut seinät. Ensin äiti,

Frans (pitkä 16-vuotias pojanroikale) ja minä istumme paikoillemme.

Sitten saapuu isä työhuoneestaan. Hän on sangen kookas ja laiha, käy

aina harmaassa puvussa ja pitkäliepeisessä takissa, on aina viluissaan

ja potee aina jotakin. Luulenpa, että hän se tuo kylmyyden mukanaan

huoneeseen. Isä silmäilee meitä terävästi kultasankaisten lasiensa

läpi, nyökkää päätään ja istuutuu sanaakaan sanomatta. Ja me syömme

ruokamme, ikäänkuin täyttäisimme siten raskaan velvollisuuden. Syömme

mahdollisimman vähän, päästäksemme pian valmiiksi. Senvuoksi olemmekin

kaikki niin laihoja, juuri kuin varjossa versovat kasvit. Se kuva

juolahti mieleeni eräänä päivänä, kun nousimme aterialta. Seistessämme

siinä, kolme pitkää, ja yksi pieni, muistui äkkiä mieleeni eräs kalla,

joka meillä kerran oli ollut. Luulimme sen surkastuneen ja siirsimme

sen syrjään erääseen hämärään huoneeseen pihanpuolelle. Sitten satuin

eräänä aamupäivänä menemään sinne ja näin, että siitä oli jälleen

putkahtanut esiin neljä hentoa, vaaleanvehreää taimea, joiden latvassa

oli pikkuruisia läpikuultavia lehtiä.

— — Päivälliskeskustelua ei juuri voi kutsua vilkkaaksi. Johdannoksi

äiti kysyy isältä: »Kuinka voit tänään, Holger? Onko pääsi ollut

kovin kipeä?» Vastaus kuuluu: »Jospa ei olisikaan kysymys muusta kuin

päästä. Mutta tuo kirottu kolotus selässäni piinaa minut kuoliaaksi.»

Seuraavana päivänä äiti alkaa selästä ja silloin tuottaa aina pää

enimmän tuskaa.

Loppu päivällispakinasta kohdistuu Frans-poikaan, jolla on laaja

syntiluettelo. Fransia, joka on viimeisen edellisellä latinaluokalla,

epäillään alituiseen laiskuudesta ja kevytmielisestä elämästä, kuten

liiallisesta tupakoimisesta, salaisesta väkijuomien nauttimisesta

j.n.e. Myöskin herättää taiteellisessa isässäni mieliharmia hänen

huolimaton, sivistymätön käytöksensä, hän kun pitelee veistä ja

haarukkaa kovin mauttomasti, kiikkuu tuolillaan, ei siisti kynsiään

y.m.s. Siten tulee ruokamme höystetyksi mitä vilkkaimmalla tavalla.

Ilta on vuorokauden keidas — kun Frans on lähtenyt lukemaan tai

salaiselle juomaretkelleen ja isä on kello 10 sanonut hyvää yötä.

Silloin äiti ja minä istumme kahden, haastellen tuttavallisesti.

Avaamme pesän luukut, niin että tuli loistaa ristikon läpi, peitämme

lampun punasella varjostimella ja sijoitumme mukavasti sohvaan.

Mistäkö juttelemme? Kaikellaisista asioista, sekä tärkeimmistä että

vähäpätöisimmistä; siitä mitä sanomalehdet ovat kertoneet, kirjoista

joita olemme lukeneet, suurista elämänkysymyksistä, sekä nykyisistä

että vanhoista perhetapahtumista, mutta eniten puhumme rakkaudesta.

Äiti puhuu rakkaudesta niin kauniisti ja liikuttavasta että minä

puhkean aina lopulta itkuun. Äiti-parka, hänellä on niin suuri ja

lämmin sydän, ja hän on luotu pideltäväksi hellävaroen. Hän on aivan

varmaan nuoruudessaan elänyt jonkun romaanin. Hänen avioelämänsä

muistot eivät suinkaan voi synnyttää hänen mielessään niin paljon

runoutta. Sillä hän otti isän vasta 27 vuoden ikäisenä ja vanhempiensa

kuoltua — jäätyään puille paljaille. Mutta suloisinta on kuulla äidin

kertovan kodistaan, missä vietettiin niin hienoa ja hauskaa elämää,

pantiin toimeen soitannollisia iltamia, tanssiaisia ja rekiretkiä. Voi,

isoisä, isoisä, kuinka sinä saatoit tuhlata kaikki rahasi, niin ettei

kurjalle tyttäresi tyttärelle jäänyt mitään huvituksia! Ja sinä kaunis,

ihmeen ihana isoäiti, sinä josta taru kertoo niin somia, joskaan ei

varsin siivoja seikkailuja — minkä vuoksi en ole tuntenut sinua,

häikäisevä nainen, joka sallit isoisän hääpäivänäsi ryöstää sinut pois

kesken päivällisiä ja ajoit hänen kanssaan neljän hevosen vetämässä

reessä juhlallisesti koristettuun maalaisravintolaan, missä te sitten

jatkoitte keinujanne, vain kahden.

Jos te seuraatte varmastikin säteilevästä ja iloisesta taivaastanne

sukunne maallista elämää, niin surua ja sääliä on teissä herättänyt

se uuden vuoden ilta, jonka äiti ja minä olemme viettäneet. Meidän

talossamme ei ole vanhaa vuotta kunnioitettu heläjävin maljoin

ja notkuvin juhlapöydin, kuten teillä oli tapana, eikä uutta ole

tervehditty sampanjakorkkien paukkinalla.

Aivan yksin me olemme istuneet, äiti ja minä, ja odottaneet uutta

vuotta saapuvaksi. Mutta kun pöytäkellon vanha kulunut koneisto

alkoi heikkoine vaivalloisine lyönteineen ilmoittaa keskiyötä, niin

ojennuimme suoriksi ja kuuntelimme, ja minut valtasi tuska. Typeräähän

tuo oli, mutta minusta tuntui että nyt löi minulle ratkaisun hetki.

Kellon jokainen lyönti kaiutti korviini sanat: »nyt on aikas! nyt

on aikas!» — kunnes soitto päättyi kilisevään rapinaan, joka kuului

kulkusten helinältä.

Silloin äiti sulki minut syliinsä, taivutti pääni omaansa vasten ja

sanoi minua suudellen:

»Sinä pitkä, armas, tuhma tyttöseni, Herra saattakoon uuden

vuoden sinulle valoisaksi ja onnelliseksi.» Ja kun vastasin:

»Kiitos kuluneesta, äiti!» — niin hän taputti poskeani ja virkkoi:

»Valitettavasti sinulla on niin vähä syytä kiitokseen.» Ja hetken

kuluttua, kyynelsilmin: »Oma lapsikultani, sinä et ole onnellinen

kotona, tiedän sen. Toista on sen, joka on minun laillani päässyt

elämänsä päähän; mutta nuori veri kaipaa päivänpastetta ja onnea.» —

»Onhan minulla äiti-kultani,» kuiskasin. Hän nousi, hymyili ja sanoi

sitten veitikkamaisesti, kuten hän toisinaan saattoi tehdä: »Tyytyvätkö

nuoret neitoset nykyään niin vähään?» Sitten lausuimme hyvää yötä ja

lähdimme kumpikin omalle puolellemme.

Tiedän kyllä, mitä hän tarkoitti. Hän tarkoitti Erkkiä. Niin, rakas

kaukainen ystäväni, jonka harvat ja lyhyet kirjeet ovat menneen vuoden

pimeydessä olleet hetkellisiä tähdenlentoja, aavistaisitpa vaan, mitä

vaarallisia juonia täällä sommitellaan vapauttasi vastaan. Tokkohan

silloin ensinkään palaisit kotiin? Palaisitpa kyllä, palaisit varmasti.

Mutta jospa aavistaisit, kuinka häijysti, kuinka epähienosti oikeastaan

keinottelen sinun kanssasi, niin täydellä syyllä halveksisit minua.

Sillä jos kysyn itseltäni, rakastanko sinua, niin kuuluu vastaus: en! —

Ja kuitenkin kaikitenkin, jos nyt tällä hetkellä astuisit ovesta sisään

ja kysyisit minulta, tahtoisinko ruveta vaimoksesi, niin vastaisin

empimättä: tahdon. — Sillä sinä olet ainoa pelastukseni — ainoa, joka

voit kuljettaa minut pois tästä kurjasta laivahylystä, jommoinen kotini

on. Ja minä huudan uuden vuoden yöhön: avuksi, avuksi!... Jos sinä

kuulisit hätähuutoni ja tulisit luokseni, niin lupaan sinulle, että

olisin sinulle kelpo ja uskollinen vaimo, pitäisin sinusta aina enkä

koskaan unohtaisi, mitä olen sinulle velkaa. Olen oppinut vaatimaan

elämältä vähemmän. Nyt pyydän vain yhtä: vapautta. Niin, äiti, olit

oikeassa, en ole ollut onnellinen... Janoan aurinkoa ja lämpöä, olen

kalpea kalla-rukka pihanpuoleisessa huoneessa.

— — — Olen nyt lukenut kirjoittamani ja häpeän itseäni. Tässä olen

minä, Julia Magens, jota koulussa kutsuttiin huuhkajaksi, nyt istunut

antaen musteen vuotaa kynästäni kyynelten tavoin. Hyi häpeä, tyttöseni,

kuivaa silmäsi ja ota uusi vuosi vastaan ystävällisin katsein. Tietysti

se on tuova sinulle jotain hyvää — kunhan vaan itse ojennat kätesi.

Ehkä se tuo minulle jo huomeneksi tervehdyksen Erkiltä. Mutta jos

huomenna — tai oikeammin tänään — saan uuden vuoden tervehdyksen

Erkiltä...

... Kas, silloin kepein askelin

saa neidot kiitää tanssikin,

häät silloin Julialla on,

hän riemuin alkavi karkelon.

Tämän runonpätkän olen itse sepittänyt.

Tammik. 1 p:nä.

Minulla on siis syytä olla loistavalla tuulella: Erkiltä on tullut

kirje. Päälle päätteeksi pitkä kirje täynnä rakastunutta kaipuuta

»kasvinsisar» Juliata kohtaan. Erkki on kuluttanut melkein kaiken sen,

minkä hän sai isältänsä opiskellakseen Wienissä; sitä paitsi on muuan

etevimmistä nuoremmista arkkitehdeistämme tehnyt hänelle kunniakkaan

ehdotuksen liittyä hänen liikkeeseensä. Jos hänen isänsä nyt vaan antaa

hänelle tarpeellisen pää-oman, niin hän palaa kotiin jo muutaman viikon

kuluttua, ja »minulla on silloin» — hän kirjoittaa — »jotain hyvin

tärkeätä puhuttavana kanssasi.»

Toisin sanoen: kuukauden kuluttua olen kihloissa arkkitehti Erkki

Glerupin kanssa ja huhtikuussa vietämme häämme. Muutamme viiden

huoneen asuntoon, saamme huonekalut niiden piirustusten mukaan, jotka

Erkki laati viime jouluna, kun piloillamme keskustelimme, miten

kernaimmin sisustaisimme huoneuston; järjestämme olomme kaikin puolin

sieväksi ja mukavaksi; otamme kohtuullisesti osaa seuraelämään, käymme

joskus teatterissa istuen hyvillä paikoilla, olemme kunnioitettuja

ja arvossapidettyjä, emme joudu kellekään velkaan, vaan panemme

päinvastoin joka vuosi hiukan säästöön, ja joka kerta, kun olemme

saaneet kokoon kymmenen tuhatta, suomme itsellemme jonkun uuden

mukavuuden. Lopulta tulemme varakkaiksi ja valtioneuvoksiksi,

Dannebrogin ritareiksi.

Ja kun sitten valtioneuvoksetar Julia Glerup, esimies »yhdistyksessä

rintalasten ruokkimiseksi», saatuaan kyllältään vuosia ja ihmisten

kunnioitusta, vaipuu autuaalliseen kuolemaan, silloin on hän luova

viimeisen katseen taaksepäin elämään, joka on ollut kauttaaltaan

harmaata, arkipäiväisen kunniallista, kunniallisen ikävää, joka on

ollut juuri sellaista, jommoista hän aina on enimmän vihannut ja

inhonnut.

Mutta vaikka hän tällä hetkellä, olematta vielä proosallinen tai

kunniallinen tai valtioneuvoksetar, tietääkin tarkalleen, minkälaiseksi

tulevaisuus on muodostuva, kun hän nai tuon hyvän, rehellisen ja

oivallisen Erkin, niin hän tekee sen siitä huolimatta, tekee sen siksi,

että hän on pelkuri, joka kerettiläisistä aikomuksistaan ja tahdostaan

huolimatta pakenee ihmisten tuomiota hiirenreikään ja uskaltaa

ainoastaan ajatuksissaan ja unelmissaan poistua siitä multakasasta,

missä hän saa varman ravinnon. Eikö hänen pelkuruutensa tullut kyllin

selvästi todistetuksi kolme vuotta sitten, kun hän poistui vanhempainsa

luota selittäen sankarillisesti, ettei hän kestänyt siellä kauempaa,

ja sitten palasi viiden tunnin kuluttua takaisin kuten mikäkin

pahantapainen pikku tyttö, saamaan isältä kuritusta ja kuuntelemaan

äidin valituksia?

Kun ajattelen, että tämä naurettava pako on elämäni »suurtyö», niin

tunnustan punastuen etten ole luotu mihinkään suuremmoisempaan

kuin valtioneuvoksettareksi, että minun päin vastoin on polvillani

kiitettävä taivasta, jos pääsen niin pitkälle.

Siis: eläköön Erkin kirje! Se on jouluevankeliumini. Se lupaa, että

olen ennen juhannusta oleva rouva ja serkkujen kadehtima. Eläköön!

Onhan se sentään jotain.

— — — Uudenvuodenpäivän johdosta olemme olleet juhlaperhepäivällisillä

isoäidin luona. Ollakseen isän äiti on vanhus ihmeellisen rakastettava

muori. Luulenpa, että hän oikeastaan on salaisesti kiukuissaan isää

kohtaan, jos nimittäin isoäidin tunne-elämästä saattaa käyttää niin

voimakasta sanaa. Hän istuu liikkumattomana pieluksien keskellä

jäykässä mahonkisohvassa, jonka yläpuolelle on ripustettu vaarivainajan

öljyvärinen muotokuva — isän ensimäinen teos — kankea, askeetinen

kirkonmies piispallisessa silkkikauhtanassa ja ritariketjut kaulassa.

Isoäiti muistuttaa vahakuvaa, hänen suurissa säännöllisissä,

röyhelyksen kehystämissä valkeissa kasvoissaan ei värähdä ainoakaan

hermo, ja parina viime vuonna ei hän ole pitänyt hyppysissään edes

kudintakaan. Hän istuu ikäänkuin kaikesta maahisesta huolesta ja

levottomuudesta vapautuneen vanhuuden vertauskuvana, ja hänen äänensä

kaikuu aivan yhtä juhlallisena, kertoipa se sitten iloja tai murheita,

ja hän puhuu niin verkalleen, kuin täytyisi hänen etsiä jokaista

sanaa muististaan. Mutta sammuneissa kasvoissa loistaa kaksi suurta,

herttaista, tummaa silmää, hehkuen omituisen voimakkaasti. Ne voivat

katsella niin kiinteästi ja lempeästi, niin tutkivasti ja hellän

ymmärtäväisesti, että aivan tekisi mieli heittäytyä hänen kaulaansa ja

itkeä hänen vanhaan rauhalliseen rintaansa nojaten huojennusta kaikille

typerille suruilleen.

Ruokalista isoäidin uudenvuoden-päivällisillä on yhtä muuttumaton kuin

hän itsekin: aito perhesoppaa, voimakasta, höystettyä ja tuoksuvaa,

joukossa runsaasti vihanneksia ja lihapallosia, keitettyä punakampelaa,

tavattoman mehukasta ja punasta häränpaistia sekä kotitekoista

omenakakkua. Lisäksi punaviiniä, jota ei tarjota tuhlaten, mutta jota

on melkein synti juoda, niin hurmaavan suloiselta se tuoksuu — se onkin

viisitoista vuotta sitten kuolleen korkea-arvoisen isoisäni peruja — ja

jälkiruo'an kanssa lasi madeiraa.

Isoäidin päivälliset eivät suinkaan ole erityisen hupaisia. Ja

kuitenkin, kuinka rauhallista ja lämmintä, kuinka miellyttävää on

sentään hänen luonaan! Kaikkien sora-äänien on vaikeneminen vanhuksen

hiljaisissa kammioissa, yksinpä isäkin vaivautuu esiintymään

hyväntuulisena. Ja minkä siunatun ruokahalun sitä saakaan nähdessään

isoäidin lempein katsein valvovan, että me kaikki saamme jotain oikein

hyvää ja maukasta, ja kuullessaan hänen vieraanvaraisesti kehoittavan

meitä pitämään puoliamme. Aivan täytyy hymyillä ajatellessani, kuinka

paljon minä ahdan sisääni näillä päivällisillä, joilla kukaan ei

pidä kiirutta, ja joilla vanha palvelijatar, edessään siro valkoinen

esiliina, tarjoilee ruokia juhlallisen arvokkaasti. Fransista ei

kannata puhua, sillä hän ajaa sisäänsä kerrassaan sopimattoman ahneesti.

Jälkiruokaa syötäessä isoäiti kohottaa lasinsa ja lausuu — joka vuosi

samat sanat: »Nyt juomme toivottaen onnellista uutta vuotta kaikille,

mutta eniten nuorelle väelle.» Kun tänään kilistin lasia hänen kanssaan

— istuin hänen rinnallaan — niin hän katsoi minua pitkään suurilla

silmillään ja sanoi sitten: »Maljasi!» — »Kiitos, isoäiti.» Hän

katseli minua kauan ja virkkoi viimein: »Enkö ole oikeassa?» — »Mistä

on kysymys, isoäiti?» Hän puisti päätään: »En sano sen enempää, kysyn

vaan.» Minä punastuin, mutta toiset nauroivat.

Onkohan joku kertonut hänelle Erkistä? Vai mitä hän mahtoi tarkoittaa?

Isoäiti ei ole rikas; hänellä on juuri sen verran, että hän saattaa

pienine vaatimuksineen elää jotensakin suruttomana. Mutta säästämällä

hiukan joka päivä hän voi pistää meille käteen milloin mitäkin,

pari kruunua teatteripilettiä varten tai kultarahan ostaaksemme

jotakin hyödyllistä. Me saamme aina hänen lahjansa salavihkaa ja

salaperäisesti, eikä hän voi sietää, että me kerromme, mitä hän on

antanut meille. Kun esim. tänään päivällisten perästä istuin hänen

rinnallaan sohvassa, niin huomasin, että hän nykäisi minua hiljaa

hameesta. Katsahdin alaspäin ja näin, että hän oli sysännyt jotain

valkoista minun puolelleni. Siinä oli kaksi kahdenkruunun rahaa,

käärittyinä huolellisesti paperiin, ja paperiin oli kirjoitettu:

»Sinulle ja Fransille, käydäksenne katsomassa uutta näytelmää.»

Keskiviikkona jos voimme saada piletit — aiomme mennä katsomaan

_Suleimaa_. Olen niin hirveän iloinen, rakas isoäiti-kulta.

Tammik. 2 p:nä.

Nousin varhain, olin ahkera aamiaiseen asti. »Ahkera» merkitsee,

että maalasin. Maalaan nimittäin myöskin — porsliinille; parhaillaan

koristan, isän johdolla, »flora danica»-astiastoa nuorelle kreivitär

Björneklolle. Aamiaisen jälkeen harjoittelin soittoa tunnin ajan, kävin

sitten äidin kanssa kaupungissa, näkemättä ainoatakaan mainittavaa

henkilöä. Autoin päivällisen perästä äitiä korjaamaan liinavaatteita.

Illalla soittelin hiukan äidille. Varhain nukkumaan.

Tammik. 3 p:nä sunnuntaina.

Mateus-kirkossa äidin kanssa. Aamiainen. Ompelin. Ei ainoatakaan

vierasta koko päivänä. Ei kirjettäkään. Verrattain hauska sunnuntai.

Tammik. 4 ja 5 p:nä.

Lyön molemmat päivät yhteen. Niissä on samat sanat ja sama sävel.

Varhain vuoteesta, ahkerana aamiaiseen asti. Harjoittelin aamiaisen

jälkeen tunnin ajan j.n.e. (katso muuten tammik. 2 p:n tehtäviä)...

Vaihtelun vuoksi mainitsen, että olemme saaneet uuden naapurin:

nuoren, nähtävästi varakkaan herran. Hänellä on hallussaan koko neljäs

kerros vastaisesta talosta. Kun istun aamupäivällä työskentelemässä

uloke-akkunamme ääressä, niin saan virkistyksekseni nähdä tuon nuoren

herrasen siistivän itseään. Hämmästyttävän ujostelematta suorittaa

hän somisteluhommansa, kuten parranajon ja kähertelyn, makuuhuoneensa

akkunan ääressä. Akkunalauta on täynnä kulhoja, pulloja, harjoja ja

kampoja, ja tässä laboratoriossa naapurini työskentelee ainakin tunnin

ajan — puettuna aistikkaaseen yöpaitaan ja kasvoillaan harras ja

vakava ilme. Olen koettanut saada hänet häpeämään laskemalla erikoisen

huomattavasti verhot akkunani eteen. Mutta se ei vaikuttanut häneen

vähääkään. Antaessani verhon verkalleen solua alas hän tirkisti

ihmetellen taivasta kohti ikäänkuin katsoakseen saattoiko aurinko

vaivata minua, sitten hän järjesteli häiriintymättä jakaustaan.

Oikeastaan voin suvaita häntä varsin hyvin. Hänessä on synnynnäistä

pöyhkeyttä, joka miellyttää minua, itsetietoisuutta, joka herättää

minussa kateutta. Hän on varmaankin — sanoisinko miellyttävä kerskuri.

Koetanpa ottaa selville, mikä ja kuka hän on.

Huomisiltana _Suleima_. Kuinka suloista käydä levolle ajatellen, että

seuraavana päivänä on odotettavissa jotain hyvää. Suleima! Kunpa olisi

_Suleima_ nimeltään ja kauniin araapialaispäällikön morsian! Lepäisi

armaansa kera solakoiden palmujen alla lirisevän lähteen partaalla

tai kiitäisi hänen kanssaan hänen tulisen ratsunsa selässä poikki

ylätasankojen, säteilevän taivaan alla. Hyvää yötä. Suleima! Uneksi

olevani sijassasi.

Tammik. 6 p:nä.

_Suleimasta_ koitui pettymys. Musiikki oli kuitenkin ihanaa — raukean

tuudittavaa, hurjan riemuitsevaa, niin siunatun vapaata siveellisistä

epäilyksistä.

Oikeastaan vaikutti siinä minuun vain yksi kohtaus. Suleima on

laskeutunut levolle isänsä teltassa. Silloin hyökkää vihollinen

araapialaisheimon leiriin ja sen päämies kiskasee Suleiman vuoteesta

ja ryöstää hänet mukaansa. Suleima on maannut uneksien; ryöstö on

käsitettävä unen jatkoksi. Hän näkee komean valkopukuisen sheikin

kumartuvan hänen puoleensa, kohtaa hänen ihailevan katseensa, ja

puoleksi hereillään hän sallii tämän vastustamatta viedä hänet. Hän

on puolittain pelon lamauttama, puolittain sen ihailun hurmaama,

jonka hän lukee ryöstäjän katseesta, ja tapahtuman seikkailumaisen

väkivaltaisuuden huumaama. Varsinkin tuo nuori sheikki teki

ihastuttavan vaikutuksen. Kenties ei ollut lainkaan tarkoituksena, että

naisenryöstöön sovitettaisiin niin paljon erootisuutta ja runoutta:

sheikillä oli kappaleessa vain pieni osa ja hän katosi myöhemmistä

näytöksistä, mutta ainakin minusta oli hänen esiintymisensä illan

loistokohta.

En ole koskaan ennen nähnyt tätä nuorta näyttelijää. Hän on varmaankin

erittäin lahjakas. Hänen nimensä olen silloin tällöin lukenut lehdistä;

muistaakseni ei häntä kuitenkaan mainittu erikoisemmin _Suleimaa_

arvosteltaessa. Hänen nimensä on Alfred Mörch.

Tammik. 7 p:nä aamupäivällä.

Yöllä näin kummallista unta. Olin eräällä aavikolla. Kuinka olin sinne

joutunut, sitä en tiedä. Uni alkaa siten, että seisoin keskellä avaraa

hiekkatasankoa. Olin varmaankin kulkenut pitkän matkan, sillä olin

niin uupunut että tuskin jaksoin nostaa jalkojani, ne pysyivät kiinni

hiekassa, ikäänkuin niihin olisi sidottuina raskaita lyijypainoja.

Enkä voinut vetää sisääni ilmaakaan. Tukahuttava kuumuus täytti suuni,

sierameni ja korvani. Eikä aurinko kuitenkaan paahtanut aavikkoani.

Sen päällä lepäsi taivas harmaana, ja se laskeutui yhä enemmän minua

kohti. Se tuntui huopapeitteeltä, joka uhkasi tukahuttaa minut. Hiekka

ei ollut valkoista, vaan keltasenruskeata, ja siitä nousi ikäänkuin

tulikiven katkua. Tunsin että olisin muutaman silmänräpäyksen kuluttua

hengetön. En valittanut. Enpä edes koettanut huutaa apuakaan, vaan

itkin hiljaa. Sitten häipyi tietoisuuteni pois, uneksin nukahtavani.

Uneni unessa kuulin hiljalleen tuudittavaa soittoa — muistan

ajatelleeni: nyt soitetaan hautajaisiani — mutta soitto kasvoi

kasvamistaan, siihen yhtyä rumpuja, riemuitsevia huiluääniä, tuntui

kuin olisi kohiseva soitto ilma-aallon tavoin vyörynyt ylitseni, ja

minä lausuin itsekseni: herää nopeasti, muuten et ennätä juhlaan.

Ja minä heräsin — unessani — ja seisoin jälleen erämaassa, mutta

soitto kaikui edelleen ja kuulin äänen kutsuvan: Suleima! — Silmäilin

ympärilleni ja kas: taivaanrannassa vilkkui jotain valkoista, vain

pieni piste, mutta se läheni lähenemistään kuin lentäen. Silloin

vastasin: »Valkoinen sheikkini, ylkäni ja vapahtajani!» Ympärilläni

vaikeni, taivas kohosi ja kaartui kirkkaana ja puhtaana, tunsin

läheisen lähteen viilentävän ilmaa ja tuolla hän kiiti minua kohti,

valkoinen vaippa liehuen tuulessa ja soiton seuraamana, hän, minun

valkea sheikkini mustalla orhillaan.

...Silloin heräsin. Vuoteeni vieressä seisoi äiti, ja hän sanoi

hymyillen: »Sinä veltto tyttönen, kun nukut myöhään päivään. Muuten

näytit nukkuessasi niin suloiselta, etten raahtinut herättää sinua.

Olen seisonut tässä ainakin kymmenisen minuuttia katsellen sinua.»

Tammik. 8 p:nä.

Eilen olin kaiken päivää loistavalla tuulella. Minkä vuoksi oikeastaan?

Eihän silloin kuitenkaan tapahtunut mitään elähyttävää, tunnit vierivät

vanhaan tapaansa ja isä oli yhtä surkean juhlallinen kuin muulloinkin.

Yhtäkaikki hyppeli ja lauleli sisässäni koko päivän, hämmästytin

heitä kaikkia iloisuudellani. Ulkona käydessämme täytyi äidin tuon

tuostakin huomauttaa minulle, ettei kadulla sopinut nauraa ääneensä, ja

iltapäivällä pistäysin vierailulle Fransin huoneeseen, tarjosin hänelle

paperosseja ja tupakoitsin itsekin ja join lasin konjakkia, jonka hän

puolestaan tarjosi. Poikaa minun rakastettavaisuuteni aivan liikutti,

oikein oli huvittavaa nähdä, kuinka hän rupesi minulle kohteliaaksi.

Mutta lähtiessäni hän sanoi: »Terveisiä _hänelle_.»

Hän luuli Erkin olevan syynä hyvään tuuleeni. Ehei, iloni aihe oli koko

joukon kauempana todellisuudesta. Se oli tuo Suleima-uni, joka vielä

eli minussa. Kuinka lapsellista ja typerää!

Mutta vielä lapsellisempaa oli se, että iloinen mielialani aiheutui

osaksi myöskin noista äidin sanoista, jotka hän lausui herätessäni.

»Näytit niin suloiselta nukkuessasi!» — ne sanat kaikuivat kaiken

päivää korvissani ja täyttivät minut kutkuttavalla mielihyvällä. Voit

siis näyttää suloiselta! virkoin itselleni. Etpä niinmuodoin olekaan

aina tuo ruma tyttöletukka. Vahinko vain, jos minulla on sievät hetkeni

ainoastaan nukkuessani. »Neiti Julia Magensilla oli eilen _belle

nuit_!» Ei kuulu hullummalta, mutta valitettavasti en minä eivätkä

muutkaan saa tilaisuutta ihailla tuota orvokkia, joka avaa kupunsa vain

öisin.

Niin naurettavan turhamaiseksi oli tuo äidillinen ihailu kuitenkin

tehnyt minut, etten eilen illalla ryhtynytkään kirjoittamaan

päiväkirjaani, vaan tarkastelin itseäni kuvastimessa.

Kuvastimeni ei ole juuri kuninkaallinen. Puolen kyynärän korkuinen

kiikkupeili, kehykset pähkinäpuusta, paikkana pesulava. Sovitin

kuvastimen niin, että henkilöstä voi nähdä mahdollisimman suuren

osan, sytytin molemmat kynttilät ja asetin lampun pesulavalle. Tässä

taikavalaistuksessa annoin neiti Julian sitte esittäytyä kaikellaisissa

kaunistelluissa asennoissa ja panna toimeen ilmeharjoituksia. Koetan

olla puolueeton merkitessäni tähän tutkimusteni tulokset.

Julia on pitkä, laiha tyttö, kokonaan vailla uhkeutta, mutta

rakenteeltaan sopusuhtainen. Hän on hartioilta ja lanteilta kapea,

mutta samalla harvinaisen soukka vyötäisiltä, joten häneltä ei suinkaan

puutu »vartaloa», kunhan hän vaan pitäisi paremman ryhdin kuin on

tavallista. Hänen kasvonsa ovat jotensakin mahdottomat, kun hän on

vakava. Nenä on nimittäin niin eriskummallinen rakenteeltaan, että

se häiritsee jokaista juhlallista vaikutusta. Senlisäksi on luonto

määrännyt hänen suunsa olemaan hiukan avoinna. Kun nyt ylähuuli

arvokkaan vakavuuden määräämänä pyrkii alahuulta kohti, leviää koko

kasvoille surkean typerä ilme. — Hymy sitävastoin sievistää melko

lailla Julian kasvoja. Ylähuuli joutuu silloin oikeaan asemaansa,

kauniit, isot, valkoiset hampaat tulevat näkyviin, yksinpä nenäkin

soveltuu silloin aika hyvin tuohon kokonaisuuteen. Mutta ennen

kaikkea ovat nuo ruskeat silmät luodut hymyilemään. Ne pusertuvat

kokoon lukemattomiksi hymyileviksi rypyiksi ja vilkkuvat kätköstään

hupaisesti, melkeinpä katupoikamaisesti. Kun Julia seisoo sellainen

hymy kasvoillaan, käherretty tumma tukka otsalle valuen, ja suutelee

sormeaan hänellä on näet sievä, kapea ja valkoinen kätönen — niin

täytyneepä sanoa häntä suloiseksi ja pikkuruikkusen — keikailevaksi.

»Lesken tytär» keikaileva, äreän professori Magensin »ruma

tyttöheilakka» suloinen... ei, Julia-kultaseni, joko sinun kuvastimesi

valehtelee, tai sinä olet lahjottu arvostelija.

Kuitenkin kaiketenkin, käydessään eilisiltaisen kuvastinkokeen jälkeen

levolle, oli Julia vielä hyvällä tuulella ja sen maininkina syntyi

tänään pitkä, rakastettava kirje, joka lähetettiin Erkille.

Muuta ei hänellä ole merkittävä tältä päivältä.

Tammik. 9—11 p:nä.

...Hiekkaa, hiekkaa, ei muuta kuin hiekkaa — Enkä viitsi pitää

päiväkirjaa päivien aina-vain-samasta.

Tammik. 12 p:nä.

Naapurini rupeaa herättämään mielenkiintoani. Hänen luonaan on kaikki

näennäisesti niin hillittyä, niin hiljaista ja moitteetonta, ja

kuitenkin tämä melkein matomainen ritari viettää varmaan vilkasta,

seikkailurikasta elämää. Tuskin hänen näkee milloinkaan lähtevän ulos,

mutta hänen luonaan käy koko joukko vieraita. Sinne saapuu naisiakin.

Muuan tulee aamupäivisin, mutta aina ei häntä oteta vastaan. Esim.

eilen hän poistui talosta kaksi minuuttia senjälkeen kuin oli astunut

sisään. Mutta uutimien takana seisoi naapurini puolittain piilossa ja

kurkisti kadulle, nähdäkseen minne nainen joutui.

Voi sinua, pikku kullannuppu! Luuletko, etten saattanut huomata, kuinka

alakuloinen ja loukkaantunut sinä olit, vaikka koetitkin näyttää

huolettomalta ja astelit suorana ja arvokkaana — katsomatta taaksesi

— alaspäin vanhaa Kuninkaantietä pitkin. Hyi toki, sinä ilkeä mies

siellä kadun toisella puolen, kuinka sitä raahtiikaan kohdella niin

sydämettömästi tuollaista herkkämielistä ja rakastunutta lapsukaista!

Sitten on eräs toinenkin — hänet olen ristinyt lemmikiksi. Hän käy

tuon herrasen luona iltapäivin ja perin salaperäisellä tavalla. Hän

saapuu aina ajaen pienissä yhden hevosen vetämissä vaunuissa, jotka

muistuttavat lääkärien ajoneuvoja. Hän käyttää tiivistä harsoa ja

isoja turkkeja. Hänen korkea ja ylhäinen vartalonsa näyttää niin

miellyttävältä kuvastuessaan porttilyhdyn keltasta valoa vasten.

Varmaankin on naapurini kovin rakastunut häneen. Hän ilmestyy silloin

tuon tuostakin akkunaan, avaa sen, tähystelee katua, sulkee, poistuu

huoneeseen ja palaa heti takaisin. Kun hän viimeinkin keksii vaunut,

laskee hän nopeasti kierrekaihtimet alas. Hetkisen harhailee hänen

varjonsa yksinäisenä; sitten sukeltaa äkkiä esiin uusi varjo, naisen

varjo. Senjälkeen liukuvat molemmat varjot pois, ja minä aavistan, että

naapurini on naisineen istuutunut ruokailuhuoneeseen pöydän ääreen,

jonka muuan vanhanpuoleinen kansannainen, naapurini emännöitsijä, on

kattanut.

Tuntia myöhemmin on seurusteluhuone juhlallisesti valaistu. Kaihtimien

säleiden lomitse saatan erottaa säihkyvän kristallikruunun kalpeine

kynttiläliekkeineen ja suunnattoman kultahohtoisen lamppuvarjostimen

ääriviivat. Eräässä kohdassa on säle murtunut, ja tästä tähystereiästä

näen huoneen peräseinällä palasen kirkkaasti valaistua taulua: naisen

pään ja paljaan käsivarren. Mutta naapuriani ja hänen vierastaan en näe

enää. Luultavasti he ovat asettuneet korkeaselkäiseen sohvaan, joka on

isojen kasvien suojassa. Siitä huone mahtaa näyttää hyvin sievältä —

taustana on toiset suojat, jotka myöskin ovat valaistut; makuuhuoneessa

palaa vihreä kattolyhty, joka kuvastuu valkoisille puhkakaihtimille

himmeän kuun tavoin.

Niin minä istun hämyhetkinä ulokenojatuolissani mielikuvia luoden.

Koetan ajatuksissani siirtyä naapurini luo — ajatella olevani hänen,

tuon hunnutetun naisen sijassa. Kuka hän lienee? Saattaisiko hän olla

joku kunnon nainen, kuulua arvossapidettyihin piireihin ja kenties,

heti kun on lähtenyt naapurini luota, esiintyä kunnioitettujen

vanhempain siveänä tyttärenä — kuten minäkin? Mutta otaksukaamme, että

minä olisin hänen sijassansa, olisiko silloin mahdollista, että minä,

käytyäni tuolla toisella puolen, palaisin kotiin ilman että kukaan

voisi nähdä tai huomata minussa mitään muutosta, ilman että haluaisin

vaipua maan sisään itseäni häveten? Ei, ei, mahdotonta! Naapurini

vieras ei ole mikään hieno nainen. Hän on halveksittava olento,

alhainen naikkonen. Mutta minkävuoksi hän sitten pelkää tulla nähdyksi,

miksi hän saapuu niin huolellisesti hunnutettuna? Demimonde-naisen

ei tarvitsisi piilottua. Sitäpaitsi — en oikein tiedä, mutta hänessä

on jotain niin epämääräisen hienoa ja arkaa, niin vakoilevaa ja

suloisen rikoksellista, kun hän, ensin ikäänkuin epäröityään, nopeasti

avaa ulko-oven. Hänen täytyy olla sivistynyt nainen. Kenties päälle

päätteeksi hyvin ylhäinen nainen.

Ja nyt mielikuvitus tempaa minut mukaansa hurjaan lentoon.

Hän on ylhäinen nainen ja käy rakastajansa luona. Kuka tämä on ja miksi

hän on piilottautunut tänne hiljaisen esikaupungin kadun varrelle? Se

tapahtui viimeisessä suuressa hovijuhlassa, jolloin kaikkien maiden

ruhtinaita kokoontui kuninkaalliseen linnaan. Siellä he kohtasivat

toisensa, vieras prinssi ja tanskalaisen tilanomistajan ihana tytär.

Nuori prinssi ihastui nuoreen kreivittäreen niin silmittömästi, ettei

voinut unohtaa häntä. Ja kertoen matkustavansa kauas itämaille hän

palasi takaisin pohjolaan, vuokrasi vanhan, äänettömän ja uskollisen

palvelijansa avulla syrjäisen asunnon ja lähetti armaalleen salaisen

sanoman: olen täällä ja odotan sinua!

— — — Niin istun haaveillen ja omat silmäni kyyneltyvät, sillä minusta

tuntuu, että elämäni on niin kurja ja köyhä — kunnes oven kirahdus ja

äkillinen valo herättävät minut haaveiluistani. Isä käy huoneen poikki

eteiseen katsomaan, onko iltalehti saapunut.

Äänettömänä hän astuu huoneen halki kynttilä kädessään, mutta

palatessaan hän virkkaa: »Eiköhän olisi aika saada vähän valoa?»

Silloin äiti kohoaa istumaan sohvassaan, missä hän on maannut

puolinukuksissa — tai kenties haaveillen kuten minäkin — ja minä astun

akkunakorokkeelta, noudan tulitikkuja ja sytytän kattolampun.

Ja alussa, tuntematta halua jutella, kumpikin yhä mietteissään, istumme

äiti ja minä työskentelemään ison ompelukorin ääreen, joka on aina

täynnä sukkia ja liinavaatteita; sillä meidän talossamme paikataan

kaikki kymmenen kertaa, ennenkuin ne hylätään käytännöstä.

Tammik. 16 p:nä.

Kuinka typerästi menettelinkään aamupäivällä! Olin äidin kera

tavallisella retkellämme. Erään kirjakaupan edustalla — se oli Uudella

kadulla — seisoi muuan turkkeihin puettu herra. Kun astuimme ohi,

niin hän kääntyi päin. Näin vain hänen silmänsä, ne kohtasivat omani

salamannopealla läpitunkevalla katseella, tiesin samassa hetkessä,

että se oli hän, äskeinen näyttelijä, _Suleiman_ sheikki. Minua

huimasi, vereni jähmettyi, mutta heti sen jälkeen tunsin, kuinka se

syöksyi päähäni ja teki kasvoni tummanpunasiksi. Sitä kesti vain pari

silmänräpäystä; hän oli jo kadonnut eikä äiti ollut onneksi huomannut

käytöstäni. Minä olen aasi. Mikä minuun menikään? Vieras herra katsoo

minuun sattumalta, ajattelematta ja välinpitämättömästi, ja heti olen

valmis pyörtymään.

Olen kiukuissani itselleni, haluaisin piestä itseäni. Ja olen

kiukuissani hänellekin. Nyt tuo itserakas näyttelijä tietysti luulee

tehneensä minuun valtaavan vaikutuksen. Uusi valloitus — ja naurettavan

helppo.

...Onpa elämässä sentään omituisia sattumia. En ollut kertaakaan

ajatellut tuota näyttelijää haaveellisen Suleima-uneni jälkeen ja

oikeastaan olin unohtanutkin hänet. Ja nyt tapaan hänet aamupäivällä,

ja iltapäivällä kuulen hänestä puhuttavan.

Olin syntymäpäiväkesteissä serkkuni Emmy Lorenzenin luona. Emmy, joka

on 37 vuotias ja viinikauppiaan leski, on maailman suurin kielikello.

Hellin, osanottavaisin ilmein ja makein sanoin hän kertoo mitä

julkeimpia asioita kaiken maailman ihmisistä, sekä tutuista että

tuntemattomista. Tunnustan kuitenkin, että hänen juorunsa huvittavat

minua, saa vähäsen olla ikäänkuin hiukan »mukana», kun on kuunnellut

hänen luentojaan. Mutta perästäpäin tuntuu niin vastenmielisen

ellottavalta hänen jaarituksiaan ajatellessa; aivankuin sekä sielu että

ruumis olisi peittynyt limaan, ja luulee tarvitsevansa perinpohjaisen

huuhtelun sisällisesti ja ulkonaisesti.

Kun paraillani istuin leikkimässä hänen kahden sievän pikku tyttönsä

kera, kuulin Emmyn, joka pakinoi parin samanmielisen ystävättären

kanssa, mainitsevan Alfred Mörchin nimen. En kiellä, että tulin

uteliaaksi ja että leikkini lasten kanssa laimentui. Olin toisella

korvallani mukana tuossa kuiskuttelevassa juoruseurassa, joka istui

päät lähekkäin ja näytti suunnattoman ihastuneelta ja harmistuneen

autuaalta.

Keskustelusta sain selville seuraavaa: Alfr. M. oli vietellyt erään

nuoren tytön. Tuo neitonen oli nyt menettänyt järkensä ja hänen

veljensä oli vannonut surmaavansa M:n. Juttu oli niin luotettava,

kuin se suinkin saattoi olla, sillä serkkuni oli kuullut sen eräältä

rouvalta, jonka siivoojamatamin sisarentytär palveli vietellyn neidon

vanhempien luona.

Mutta ei siinä kyllin. Herra M:llä oli omallatunnollaan joukko muitakin

konnantöitä. »Häntä ei voi yksikään nainen vastustaa», virkkoi Emmy

väristen herkullisen nälkäisenä. Tällöin minä sekaannuin keskusteluun

ja kysyin: »Mitä se merkitsee, ettei yksikään nainen voi vastustaa

tätä herra Mörchiä? Mikä salaperäinen voima hänellä sitten on

käytettävissään?»

»Niin, armas tyttöseni, pidä vain varasi», vastasi Emmy. »Sanonpa

sinulle, mitä Alfr. Mörchistä kerrotaan. Hän hypnotisoi ne naiset,

jotka hän koettaa saada pauloihinsa. Kun hän katsoo heihin tiukasti

loistavilla, mustilla silmillään, niin he ovat mennyttä kalua. Hän

kuuluu myöskin kättelevän niin omituisesti — aivan kuin lämmin virta

soluisi läpi ruumiin, kun hän vain koskettaakin.»

Vaikka Emmyn kuvaus tuosta kelvottomasta herra M:stä olikin mielestäni

sanomattoman naurettava, täytyi minun kuitenkin hiukan levottomana

muistella aamupäiväistä kohtaustani. Tekeydyin kuitenkin aivan

välinpitämättömäksi ja kysyin huolettomasti: »Kuka hän oikeastaan on,

tuo hirveä Don Juan? Mistä hän on kotoisin? Mielestäni hänestä kuulee

niin vähän näyttelijänä.»

Ja nyt sain seuraavan romaanimaisen selonteon: Mörch kulki varsin

tavallisen pikkukaupungin-porvarin pojasta. Mutta todellisuudessa hänen

isänsä oli sangen hieno mies ja äiti, joka lienee kuollut, kuului

olleen kotiopettajattarena erään ulkomaalaisen valtiomiehen perheessä.

Senverta oli varmaa, että Mörchillä oli aina siitä pitäen, kuin hän

nuorena ylioppilaana oli saapunut Kööpenhaminaan, ollut runsaasti

rahoja käytettävinään ja että häntä suosittiin silmiinpistävällä

tavalla. Hän oli ensin opiskellut lakitiedettä, mutta kaksi vuotta

sitten antautunut teatterialalle. Muutamat pitivät häntä sangen

kyvykkäänä, mutta useimpien mielestä hän ei ollut onnistunut näyttelijä.

»Minusta hän on erinomainen _Suleimassa_», huomautin varomattomasti.

»Mutta hyvänen aika, kultaseni», sanoi Emmy, »_Suleimassa_ hänellä ei

ole sanottavana kymmentäkään sanaa.»

»Ei olekaan, mutta hän näyttelee sitä enemmän silmillään», tokaisi

toinen noista vieraista kielikelloista.

Tälle he kaikki nauroivat makeasti, ja minä pakottauduin nauramaan

mukana; mielestäni minulla oli jotain salattavana ja olin peräti

tyytymätön itseeni.

Mutta Emmy taputti minua hikisellä kädellään poskelle ja sanoi

imelästi: »Niin, kultaseni, ne silmät, ne silmät... varo niitä.»

— — Ylimalkaan päivä oli kerrassaan inhoittava. Tuntuu, kuin olisin

ollut huonossa seurassa, jossa minua oli kohdeltu raa'asti eikä minulla

ollut edes kyllin itsetuntoa puolustautuakseni.

Voisin itkeä kiukusta. Nyt tahdon, ennenkuin vaivun uneen, peseytyä

lukemalla J.P. Jacobsenin runon Volmerista ja Tovesta:

Olen suuteloilla ruusuni surmannut,

Kun muistelin, armas, sua.

Tammik. 20 p:nä.

Erkki palaa viikon kuluttua. Sain aamulla kirjeen häneltä. Onpa jo

aikakin hänen tulla, sillä mieleni vakaavat kaikellaiset sairaalloiset

ajatukset.

Mutta nyt siitä on tehtävä loppu. Erkki tuo tullessaan järkeä ja

terveyttä. Me pakinoimme tuttavallisesti ja minä aion sanoa hänelle

aivan suoraan, että meidän on parasta mennä heti naimisiin. Minun ei

auta kauempaa käydä täällä kotona ja elää todellisuuden arkiruoalla ja

sitten etsiä laihaa korvausta omasta ja äidin haavemaailmasta.

Niin, ihanaa on päästä kaikesta tästä, tulla siirretyksi voimakkaaseen

ja hellivään maaperään, tuntea että on jotain minkä puolesta elää,

saada oma sievä koti, missä voi hengittää vapaasti, missä ilma ei

ole raskaana katkeruudesta ja mielipahasta, murtuneista toiveista ja

jokapäiväisistä tuskallisista huolista.

Jo se on tuntuva virkistykseltä, ettei tarvitse jokikinen päivä

nähdä äidin murheellisia kasvoja. Niin, oma äiti-kulta, minä olen

ilkeä ajatellessani niin. Mutta sinä antaisit minulle anteeksi, jos

oikein tietäisit, kuinka huonosti on laitani — että nuori sieluni

repii itsensä palasiksi kuin eläin häkissään. Ulos tahdon tavalla tai

toisella. Lopuksi teen vielä jonkun tyhmyyden, jos toiveeni Erkkiin

nähden pettävät. Ei, ei, se ei saa tapahtua. Erkki, sinun nimesi on

talismani, jolla suojelen itseäni kaikilta pahoilta kiusauksilta.

Myöskin niiltä mustilta silmiltä, jotka nyt vaivaavat minua unissani.

Nuo mustat silmät, joita halveksin ja pilkkaan, mutta jotka eivät

jätä minua rauhaan; jotka äkkiä loistavat edessäni, kun jo luulen

karkottaneeni ne — loistavat nurkista ja loukoista, verhojen

laskoksista, huoneeni pimeydestä, kun yöllä herään. Niiden kiilto

lamauttaa tahtoni, käteni käyvät kylmiksi ja pääni kuumaksi. Ne

ilmestyvät äkisti ja lähestyvät sitten lähestymistään. Ne ovat vakavat

ja käskevät, ne katsovat minuun varmalla ja rauhallisella tahdolla. Ne

sanovat minulle: seuraa! Ne ovat olleet minua niin lähellä, että olen

tuntenut niiden katseen polttavan silmiäni, ja minä olen huomannut

aikovani nousta seuratakseni niitä.

Mutta sehän on mieletöntä. Yhä uudelleen olen sanonut itselleni: mitä

minä noista silmistä välitän? Eiväthän nekään tahdo sinusta mitään.

Sattumalta kohtaan ihmisen, jota en tunne. Hän katsoo minuun, ja minä

käyttäydyn kuin tuhma koulutyttönen. Sitten kuulen lörpöttelevien

naisten loruilevan typerästi... no, entä sitten? Koko jutun olisi

pitänyt loppua siihen. Mutta älähän huoli, sensijaan se vasta alkaakin

oikein. Vaikk'ei sekään ole totta. Silmät ovat seuranneet minua siitä

illasta asti, jolloin kävin _Suleimaa_ katsomassa. Nytpä sen tiedän —

nuo silmät ne ryöstivät Suleiman. En muista ensinkään, minkä näköinen

hän muuten oli, en muista edes hänen äänensä sointua.

Aivan varmaan, sinä olet tulemassa hulluksi, Julia. Ja nyt on perin

tarpeellista, että Erkki palaa. Tervehdin sinua, rakas ystäväni,

tervehdin teitä, rakkaat, siniset, hyvät silmäni.

Tammik. 23 p:nä.

Aamupäivällä kävin rojukopissa etsimässä arkusta hieman palttinaa.

Kopeloidessani siinä sain äkkiä käsiini ison mustan harson. En ole

koskaan nähnyt niin tiivistä harsoa, ja sillä saattoi peittää päänsä

kuin hilkalla. Otin sen ylleni ja voin tuskin nähdä sen lävitse. Ja kun

kurkistin seinällä riippuvaan vanhaan kuvastimeen, näytin hunnutetulta

nunnalta.

Minkähän vuoksi äiti on hankkinut sellaisen harson ja mihin hän lienee

käyttänyt sitä?

Teki mieleni kysyä häneltä illalla, mutta sopivan tilaisuuden sattuessa

jätin sen kuitenkin sikseen.

Tammik. 26 p:nä.

Istuin aamupäivällä akkunan ääressä. Satoi lunta hiljalleen ja

pehmeästi, suurina hiutaleina, oikeata joululunta, kuten sellaista

nimitän — lukemattomat määrät hiljalleen laskeutuvia, rauhallisesti

leijailevia valkoisia talvilintuja.

Autiota kujaa pitkin saapuivat vaunut, katto ja ajaja valkoisina,

piirtäen kaksi mustaa vakoa untuvanpehmeään lumeen. Vaunut pysähtyivät

naapuritalon edustalle. Ne olivat »lemmikin» ajoneuvot. Hän hypähti

ulos, oli jo ulko-oven luona, ja vaunut olivat lähteneet jälleen

liikkeelle. Silloin hän kääntyi nopeasti ympäri, veti harson sivulle ja

kutsui ajajaa antaakseen hänelle jonkun määräyksen.

Näin hänet vain hetkisen, mutta en unohda sitä näkyä. En unohda sitä

— niin, voiton ja onnen hohdetta, joka kuvastui hänen olemuksestaan

ja kasvoistaan. Mustat turkit olivat avoinna, rinnassaan hänellä

oli kimppu vaaleanpunasia ruusuja, ja itse kasvot olivat kuin

vaaleanpunanen ruusu, pilkoittaen esiin mustan harson alta. Toisella

kädellään hän kannatti sulavasti hamettaan, toisella — hansikas oli

oljenkarvainen — hän nosti harsoa. Lumilintuset leijailivat alas hänen

ympärillään, hän seisoi siinä kuin kevät keskellä lunta, niin lämpimänä

ja terveenä, niin ihanana ja hienona.

Sitten tämä viehättävä näky katosi. Ovi sulkeutui sen perään.

Mutta äkkiä juolahti mieleeni, että olin ensi kerran nähnyt hänen

saapuvan keskellä päivää ja etten viime viikkona ollut lainkaan nähnyt

tuota toista nuorta naista, häntä, joka tavallisesti kävi aamupäivällä

naapurini luona.

Oliko hän sairastunut tai matkustanut pois — vai olisiko hän

joutunut kokonaan tappiolle? Ovi armottomasti lukossa, kilpailijatar

yksinvaltijattarena?

Ja minä katselin niitä rumia mustia vakoja, jotka vaunut olivat

uurtaneet valkoiselle tielle, katselin niitä, kun lieventävä, peittävä

lumi verkalleen täytti ne, kunnes ne erottuivat vain muistoja

herättävinä arpina.

Tammik. 29 p:nä.

Erkki on saapunut. Hän oli täällä tuokion eilen illalla, ja tänään hän

on syönyt meillä päivällistä.

Tuo kelpo poika, kuinka iloinen hän oli nähdessään meidät jälleen,

ja kuinka ennallaan. Suurkaupungeissa eläminen ei ole tehnyt häntä

vähääkään »europalaiseksi.» Yhtä hilpeä, melkein poikamainen kuin

ennen vanhaan; yhtä siivo ja tuore, mutta myöskin yhtä välinpitämätön

ulkonaiseen olemukseensa nähden. Ainoa muutos, minkä saatoin huomata,

oli se, että hänen punasenruskea partansa oli siistitty suipoksi, että

tukka oli leikattu koneella, niin että se muistutti sänkipeltoa, ja

että poskiparta oli kasvanut puolen tuumaa pitemmäksi. Mutta takki

oli vinossa kuten tavallisesti, vasen tasku, johon hän aina työntää

kätensä, pullollaan ja kiiltävänä, ja kaulus ja kaulahuivi olivat yhtä

alkuperäiset kuin ennenkin.

Hän on ehdottomasti naisen huolenpidon tarpeessa. Jos sallimus on

valinnut minut tämän tehtävän suorittajaksi, niin totta tosiaan

hänestä on tuleva onnistunut mies. Hänellä on nimittäin hyviä

edellytyksiä tullakseen tyylikkääksi. Olen aikonut pukea hänet

»uudenajan edistykseksi» — rohkean ja yksinkertaisen siroksi:

aina kireässä mustassa redingoossa odottavine napinreikineen,

ynnä tummissa hienoraitaisissa housuissa; luottamusta herättävän

korrektiksi: hyvin harjattu silkkihattu, punasenruskeat englantilaiset

koirannahkakäsineet, korkea, kiintonainen upseerinkaulus.

Niin, ystäväiseni, usko pois, ihana sinusta on tuleva. Odotappas vaan.

En ollenkaan epäröi julistaa tämänpäiväistä päivällistämme rattoisaksi.

Itse Hänen Majesteettinsa Ärripappa suvaitsi kaikkein annollisimmin

olla suosiollisella tuulella. Heräsipä hänessä puuskaus hellyyttäkin

minua kohtaan — ilmeten siten, että hän tuikkasi minua poskeen kahdella

pitkällä sormellaan ja kuiskasi, lähettäen pienen hymynvälähdyksen

silmälasiensa takaa: »No, onko nyt parempi ollaksesi? Eikö professorin

tyttären ole enää pakko istua »yksinään arkihuoneessa hyräillen laulua,

jonka hän on oppinut ulkoa»?»

Saimme hienoa ruokaa ja joimme melkoisesti italialaista punaviiniä — se

on muisto isän kevytmielisistä roomalaisöistä. Erkki oli ihailtava. Hän

antoi kielensä liikkua, ikäänkuin olisi todellakin istunut hauskassa

seurassa. Isä aivan nauroi, niin että kurkussa lutkutti — ihan kuin

suletun hanan kautta olisi juossut vettä — kun Erkki kuvasi hänelle

muuatta Wienissä näkemäänsä »symbolistinäyttelyä». Erkki on paljon

sukkelampi, kuin olin luullutkaan. Kosiskeli vanhoillista isääni

ivailemalla nuorta taidetta, jota hän muuten pitää pyhänä! Jumalan

nimessä, kaikki keinot kelpaavat.

Kahvin keralla joimme oikeata vanhaa munkkilikööriä — mikä meidän

talossamme merkitsee sitä, että mieliala oli korkeimmillaan.

Hiukan myöhemmin tapasin itseni istumassa Erkin kanssa arkihuoneen

sohvassa. Ja minä ajattelin: kas niin, nyt se tulee. — En tiedä,

olinko iloinen vaiko kyllästynyt — mutta minusta tuntui epähienolta ja

naurettavalta, että toiset olivat noin järjestäneet meille kohtauksen.

Erkki istui tuokion pölyytellen vahvasti sikaariaan, niin että

tuli hehkui valkoisen tuhkan alta. Saatoin huomata, että hän oli

hermostunut, hopulta hän sanoi: »Olen niin iloinen nähdessäni sinut

jälleen, Julia.»

»Minustakin on hauskaa, että olet taas kotona.»

»Olen kaivannut sinua kovin siellä vieraiden ihmisten parissa.»

»Sinä kirjoitit sentään niin harvoin ja niin vähän.»

»Tiedäthän, että minun on vaikeata lausua ajatuksia kirjeellisesti.»

»Eikö siellä sitten ollut ketään, jonka kanssa seurustelit mielelläsi?»

»Olihan siellä yksi. Muuan tanskalainen, jonka tapasin

asuntopaikassani. Hänestä sain ystävän. Ja hänen kanssaan juttelin

usein — sinustakin.»

»Minusta, Erkki.»

»Niin, kerroin hänelle, että minulla oli pieni »kasvinsisko», sen

miehen tytär, jonka luona asuin ylioppilasvuosinani, eräs nuori

neitonen, joka oli aina ollut niin herttainen ja kiltti minua

kohtaan...»

»...Jonka tähden sinä olit tehnyt tuhansia kepposia ja jonka usein

pelastit pimeästä kamarista tai selkäsaunasta ottamalla hänen syntinsä

hartioillesi. — — Mutta ystäväsi, missä hän on nyt? Yhä vielä Wienissä?»

»Ei, hän matkusti sieltä paljon varemmin kuin minä. Hänen täytyi olla

kotona sesongin alkaessa.»

»Sesongin alkaessa?»

»Niin, hän on näyttelijä.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»Alfred Mörch. Etkö ole koskaan nähnyt häntä?»

— Luulen, että sisässäni heräsi huudahdus, mutta hillitsin itseni. Ja

välinpitämättömällä, melkein ylenkatseellisella äänellä virkoin:

»Alfred Mörch? Olen kyllä nähnyt hänet yhden ainoan kerran. Hän

näytteleekin vain pikkuosia eikä liene mikään kyky. Kuuluisa ei hän

ole. Sen sijaan on hän erittäin huonomaineinen.»

Erkki nauroi hieman ärtyneenä. »Herrajumala — hän sanoi — välitätkö

sinä todellakin juoruista? Luulin, että olit liian kunnollinen

sellaiseen.»

Erkin moite sai minut suuttumaan, vieläpä valehtelemaankin. Vastasin:

»Juoruista en välitä. Pysyn vain siinä, mitä tiedän.»

»No mitä sinä tiedät?»

»Että kelpo ystäväsi on häpeällisesti vietellyt erään nuoren tytön ja

sitten pettänyt hänet.»

Erkki istui hetkisen äänetönnä. Sitten hän sanoi: »Sitä en voi uskoa.

Se on niin vähän Mörchin tapaista, hän on hienoin ihminen, minkä

tunnen. Hän ei suinkaan lupaa enempää, kuin minkä hän pitää. Toista

on se, että hänellä on ollut useita rakkausjuttuja. Hän menestyy

erinomaisesti naisten joukossa — ja täydellä syyllä — ja tiedän, että

hän saa usein kirjeitä, joissa ehdotetaan tapaamisia.»

»Kai hän on siitä kauhean ylpeä, koskapa on kertonut sinullekin?»

»Eikö mitä, mutta se huvittaa häntä, ja se on minusta vallan

luonnollista. Noita imartelevia tarjouksia hän ei ota huomioonsa.»

»Mutta näyttää oikean gentlemannin tavoin kirjeet ystävilleen?»

»Voit olla rauhassa, ne ovat nimettömiä.»

Olin niin kiihtynyt, että olisin mielelläni tahtonut itkeä. Syytä en

tiennyt. Luullakseni minusta tuntui kauhealta — kauhean typerältä

myöskin — että Erkki rupesi puolustamaan tuota näyttelijää.

Hänenhän olisi päinvastoin pitänyt auttaa minua karkoittamaan hänet

ajatuksistani. Luulin jo päässeeni hänestä rauhaan, ja silloin tulee

Erkki ja ihan tunkee hänet päälleni. Luonnollisesti, eihän Erkki voinut

tietää... joka tapauksessa hän näytti minusta melkein säälittävältä

istuessaan siinä puolustamassa mustasilmäistä ystäväänsä.

Ja te, toimekkaat vanhempani, te petyitte. Olitte järjestäneet kaikki

niin oivallisesti tyttärenne hyväksi, hyvän päivällisen, viiniä,

vanhoja muistoja ja hämyä, ja kun äiti sitten tuli sisään lamppuineen,

uteliaana kurkistavan isän seuraamana, niin he tapasivat parin apealla

mielellä, kumpikin istuen omassa sohvannurkassaan.

Sitä kannatti sekä nauraa että itkeä.

Helmik. 5 p:nä.

Joka päivä palaa kosinta Erkin kielellä, mutta heti kun huomaan, että

nyt se purkautuu, otan heti esiin ruiskun ja sammutan tulen.

Kuinka hänenkaltaisensa mies sentään on siivo ja suopea. Kumma ettei

Erkki äkkiä lyö nyrkkiään pöytään ja sano: »Nyt tämä jo riittää,

tyttöseni. Heitä pois nuo apinatemput. Tahdotko vai etkö?» —

Luulenpa, että hän tekisi viisaasti, jos panisi minut kerran koville ja

vaatisi minulta selvitystä. Minun tekisi mieleni nähdä hänen suuttuvan;

luulen, että rupeaisin rakastamaan häntä, jos kerrankin tuntisin

olevani pieni ja pelokas hänen väkevän kätensä alla. Mutta nyt hän

päästää tuon tuostakin tilaisuuden luistamaan pelätessään, että otan

ylleni tuon väsyneen ja välinpitämättömän ilmeen, jolla tavallisesti

sammutan hänen intonsa.

Minkävuoksi olen sellainen? Onko se vain naisen pirullisuutta,

pöyhkeyttä ja kiusanhalua?

Ei, ei. Sitä se ei ole. Mutta minä en pääse siitä. Pelkäänpä, että teen

väärin sekä häntä että itseäni kohtaan, jos otan hänet. Hyvä jumala,

kun nyt jo kohtelen häntä siten, niin kuinka ilkeäksi muutunkaan

silloin, kuin kerran olemme naimisissa ja hän on luonani aamusta iltaan

ja — illasta aamuun.

Oikeastaan olen aina tuntenut Erkkiä kohtaan samaa — siitä pitäen

kuin olin kymmenvuotias tyttö ja hän 17—18 vuoden vanha ylioppilas.

Pidin hänestä hirveästi, olin aina ja alati hänen kimpussaan. Mutta

pienuudestani huolimatta olin hänelle oikea tyranni. Ymmärsin heti

olevani voimakas, ja nautin vallastani tuntien sekä mielihyvää että

tiedotonta ylenkatsetta. Muistan, kuinka eräänä päivänä olin kiusannut

häntä aivan tavattomasti. Hänellä oli kiire ja hän oli senvuoksi

pyytänyt päästä rauhaan. Mutta tuskin olin poistunut hänen huoneestaan,

kun jo palasin takaisin. Kutitin häntä korrella nenään, tempasin

kynän hänen kädestään, nykäsin paperia, niin että hän piirsi vinoon —

olin niin sietämätön, kuin hemmoteltu, pahantapainen lapsi voi olla.

Lopulta Erkki suuttuikin todenteolla. Hän tarttui käsivarteeni, kohotti

kätensä... Silloin katsoin häneen, nauroin uhmailevasti ja sanoin: »Lyö

vaan, jos uskallat!»

Hän antoi kätensä vaipua, sai kyyneleet silmiinsä ja silitti tukkaani:

»Pikku Julia ei saa suuttua minuun. Tein tyhmästi!»

Voi sinua Erkki, sinä suututtavan tyhmä ihminen, miksi et antanut

minulle selkäsaunaa, jonka olin niin rehellisesti ansainnut! Kenties

olisi moni seikka nyt toisin.

Sillä mitä hyötyä on siitä, että äiti ajaa ankarana sinun asiaasi.

Hän, lempeä äitini, nimittää lämpimästi rakastettua tytärtään

»sydämettömäksi keimailijaksi» ja vakuuttaa minulle mitä voimakkaimmin

sanoin, että saan kiittää onneani, kun olen voittanut Sinun

Oivallisuutesi sydämen.

Niin, mutta voita sinä minun sydämeni, se on tässä tärkeintä. Ota se

mahdikkaan valloittajan kädellä, saata minut yksi ainut kerta edes

hiukkasen pelkäämään. Älä makaa aina jalkaini juuressa, niin kilttinä,

niin pyytävänä; tuo alituinen »aivan kuten tahdot, enkelini» rupeaa

ärsyttämään minua.

Helmik. 10 p:nä.

Eilen olin tanssiaisissa Erkin enon, tehtailija Glerupin luona. Olin

iloinnut niistä aivan lapsellisesti — olihan se minulle ensimäinen ja

kenties ainoakin tanssitilaisuus tänä talvena.

Ja sitten siitä tulikin vain ikävystyttävä ja harmillinen ilta.

Olen niin katkeroitunut Erkkiä kohtaan. Että hän saattoikin käyttäytyä

niin epähienosti, niin tahdittomasti.

Nyt perästäpäin käsitän sen kaiken varsin hyvin. Tanssiaiset olivat

tarkoitetut minun ja Erkin kihlajaisjuhlaksi. Toiset tunsivat

pettyneensä, kun siitä pamahduksesta ei tullutkaan mitään; mutta

Erkille se oli nolo juttu. Ja niin hän arveli voivansa pelastaa

asemansa kohtelemalla minua tavalla sellaisella, että kaikkien oli

pakko ajatella: ovathan ne kihloissa, vaikk'eivät tahdo vielä julkaista

sitä.

En ole koskaan nähnyt Erkkiä sellaisena. Hän käyttäytyi kuin

pahin kauppasaksa. Kieppuili ympärilläni typeriä kohteliaisuuksia

lörpötellen, taivas tietää, eikö hän kotiljongissa suudellut

kättänikin. Voin kiittää hyvää kasvatustani siitä, etten antanut

hänelle kelpo korvapuustia. Mutta kun hän etehisessä tahtoi auttaa

minua saamaan päällyskengät ylleni ja muutamien muiden herrojen

ja naisten kuullen lausui minulle kohteliaisuuden sievästä pikku

jalastani, niin jalka antoi hänelle, perin sievästi, mutta sangen

tuntuvasti, töytäyksen, niin että hän kopsahti istumaan ja säästi

miellyttävät huomautuksensa.

Ja nuo toiset — sekä Erkin omaiset että vieraat! Tekivät veitikkamaisia

viittauksia ja lausuivat rakastettavia nenäkkyyksiä. Kun joku herra

pyysi minut tanssiin, niin se tapahtui seuraavin kommerruksin: »Jos

neiti voi _uhrata_ minulle vain lyhyen hetkisen!» tai: _»Jos se on

luvallista!»_ Ja Erkki, joka oli takertunut minuun koko illaksi,

kumarsi kohteliaasti hymyillen, ikäänkuin luvan antaminen olisi

riippunut hänestä.

Tanssijaisten päätyttyä Erkki tahtoi kaikin mokomin ajaa kerallani.

Kuiskasin hänelle: »Sitä et tee!» — ja hän ymmärsi, että tarkoitin

totta. Mutta kaiken matkaa itkin kuin ruoskittu, ja huoneeseeni

päästyäni riistin hyvät vaatteeni yltäni, niin että se oli ihan

synnillistä.

Ja niin sievä kuin todella olin ja niin iloinen, kun heitin hyvästi

ja äiti istutti minut vaunuihin. Vaaleansinisessä tyllihameessa ja

pitkässä suipossa silkkinutussa, olkapäissä tyllipuhkat. Katselen

itseäni mielelläni, kun ylläni on kaulasta kaarrettu nuttu — pieni

hieno kaistale valkoista pitsiä pilkistäen esiin kiiltävän, pehmeän

ihon ja värillisen silkkiverhon välistä. Yksinpä isäkin — sen huomasin

— oli minuun tyytyväinen, kun kävin häntä hyvästelemässä. Hän nyökkäsi

hyväksyen ja sanoi: Sininen krookus.

— — — Tänään olen ollut niin hermostunut ja ärtynyt, ettei kukaan

ole päässyt lähelleni. Kieltäydyin lähtemästä kävelylle äidin

kanssa; sensijaan olen istunut nyrryisenä ulokkeessani. Sää

oli sateinen ja lokainen, harmaa, raskas, painaen mielen aivan

epätoivoiseksi. Huone tuntui niin kylmältä ja kurjalta. Kuluneelta ja

ränsistyneeltä, köyhältä ja ilottomalta näytti siinä kaikki, mustat

kirjosilkkipäällyksiset tuolit, vanha punanen pöytäliina ja inhoittava

pronssinen kattolamppu ohuine messinkiketjuineen. Ja minä itse sitten:

valvonnasta väsynyt ja itkettynyt, kasvot jäykkinä ja kädet kohmeessa,

niin pilaantunut, niin siistimätön. Sininen krookus, mukamas.

Tympäisevä kuihtunut kukka, jonka sieti heittää pois.

Kohotin katseeni, se osui naapurini akkunoihin. Siellä hän seisoi

juhlapuheissa, hännystakki yllään, valkoinen kukka napinreiässä, seisoi

katsellen minua heikko hymy huulillani.

En tiedä, mikä minuun meni. Nousin äkkiä, lähdin huoneeseeni, otin

esille paperia ja kynän ja kirjoitin käsialaani väärentäen: »Herra

näyttelijä Alfr. Mörch! Eräs nuori nainen haluaisi kysyä Teiltä

jotain. Hän odottaa Teitä lauantaina, t.k. 13 p:nä kello 7 illalla

pohjoisaseman luona.» Panin sitten kirjeen koteloon, osoitin sen

teatteriin, puin päällysvaatteet ylleni ja vein kirjeen postilaatikkoon.

Minun on mahdotonta selittää, miksi näin tein. Oikeastaan en

miettinytkään koko asiaa, ennenkuin se oli suoritettu ja seisoin

jälleen huoneessani. Silloin aloin nauraa makeasti. Hyvä jumala, se ei

ollutkaan unta. _Minä_ olin menetellyt kevytmielisesti, kirjoittanut

vieraalle herralle, joka päällepäätteeksi oli näyttelijä ja tunnettu

Don Juan, ja olin ilmoittanut haluavani tavata hänet! Anike tanike

toikon loikon — sanalla sanoen, pöhkähullu. Kypsynyt hulluinhuoneeseen.

Niin, ja sinne sinä joutuisitkin, tyttöseni, jos rakkaat vanhempasi

aavistaisivat mitä olet tehnyt.

No, samantekevää, oikeastaan tuntuu peräti huvittavalta, että on tehnyt

jotain rutihullua. Varsinkin kun se jää seurauksitta, kuten tässä

tapauksessa.

Helmik. 12 p:nä.

Huomenna minun on määrä kohdata herra M. Pohjoisaseman edustalla.

Kunniakseni voin kuitenkin huomauttaa, ettei mieleeni ole hetkeksikään

juolahtanut käydä siellä.

Tietysti ei hänkään saavu. Sanoihan Erkki, ettei hän koskaan kiinnitä

huomiota niihin nimettömiin kirjeisiin, joita hänelle lähetetään.

Mutta entäpä jos hän sittenkin saapuisi. Olisi niin hirveän hauskaa

nähdä hänen tallustelevan kohtauspaikalla. Senkin pöyhkääjä

omahyväisine mustine silmineen. Näen hänet ajatuksissani, nahkakaulus

pystyssä ja keppi kainalossaan.

Voi, kunpa hän tulisi, ja minä voisin huomaamatta nähdä hänet.

Luulenpa, että houkuttelen Erkin lähtemään kanssani kävelylle huomenna

iltapäivällä. Jos M. sitten on paikalla, niin kerron totta tosiaan

Erkille, että hän odottaa minua.

Helmik. 13 p:nä.

Te kaikki pikku kuvat, kääntäkäät itsenne ympäri! Ja sinä, siveä

kynäseni, pirahuta aimo läikkä yli koko jutun!

Olen tehnyt jotain hirveätä. Olen vajonnut jotensakin niin syvälle,

kuin kunniallinen neito voi vajota. Ja kaikkein surullisinta on se,

että olen loistavalla tuulella.

Nyt ryhdyn laatimaan syntistä raporttiani.

No niin. Kun aamulla heräsin, paistoi aurinko huoneeseeni. Hypähdin

reippaasti vuoteesta ja otin jääkylmän suihkukylvyn. Sydämeni oli niin

iloinen, mieleni niin kevyt, ikäänkuin olisin valmistautunut juhlaan.

Muistan puheen, jonka pidin itselleni pukeutuessani hienoksi. Sanoin:

tänä iltana kello 7 tapahtuu Pohjoisaseman edustalla seikkailu,

jonka prinsessa on nimeltään Julia. Julia on etäisessä asunnossaan

— kaukana suuressa ihmesalossa — kuullut puhuttavan eräästä kauhean

omahyväisestä mieshenkilöstä, joka kerskailee valloittavansa päivittäin

viattoman pienen tyttösydämen. Tämän kuullessaan Julia suuttuu syvästi

sukupuolensa tähden, ja hän vannoo pyhästi kiirittävänsä tuota ilkeätä

viettelijää ja tekevänsä hänet nöyräksi. Jonka jälkeen Julia lähettää

viekkaan palvelusneitonsa avulla viholliselleen sanoman sellaisen, että

muuan siveä ja ihana neitsyt, joka on peräti ihastunut hänen kauniisiin

mustiin silmiinsä, vuottaa häntä lauantai-iltana Pohjoisaseman

edustalla. Tuo omahyväinen narri saapuu määrättyyn aikaan, varmana

helposta saaliista. Silloin hän näkee tiiviisti hunnutetun prinsessan

— äitinsä kaapista Julia on löytänyt hyvien haltijattarien kutoman

läpinäkymättömän harson — ja hänen lähestyessään prinsessa purskahtaa

pilkalliseen, mutta hopealta helähtävään nauruun ja katoaa. Sitten...

niin, sitten ei sitä seikkailua ollutkaan sen enempää. Mitä senjälkeen

tapahtui, se jäi minulle hämäräksi.

Mutta siitä olin selvillä, että lähtisin kohtauspaikalle.

Tuntemattomana olin saapuva, nauttiva herra Mörchin uteliaisuudesta,

kuunteleva hänen kiehtovia jaarituksiaan ja häviävä päästäen

pilkallisen prinsessanaurun.

Päivällisen jälkeen sanoin äidille, että mieleni teki käydä Emmyn

luona. Hän ihmetteli haluani, mutta suostui, ja minä lähdin heti

matkaan. Kello oli silloin 5:30. Ennakolta olin noutanut romukopista

seikkailuharson, jonka nyt pistin päällysnuttuni taskuun. Ajoin

raitiotievaunulla Tivoliin, kuljin sieltä Pohjoisvallille, missä Emmy

asuu, käväsin hänen luonaan pikimältään — niin että _olin_ ollut siellä

— sovitin porraskäytävässä harson kasvoilleni ja riensin — sykkivin

sydämin — kohtauspaikalle.

Etäältä näin kellon olevan viisi minuuttia yli seitsemän. Olin

iloissani siitä, etten saapunut liian varhain. Tähystelin joka puolelle

— häntä ei näkynyt. Asema oli melkein kuin hyljätty ja sen edessä

olevalla autiolla valkoisella aukeamalla odotti yhdet ainoat vaunut.

Näkyvissä ei ollut ainoatakaan ihmistä, ottamatta lukuun ajuria. Tuntui

aivan kuin olisi seikkailuni niskaan kaadettu sangollinen kylmää vettä.

Siinä nyt seisoi ylpeä prinsessa naurun ja pilkan esineenä; hän oli

aivan unohtanut laskea, että seikkailu luultavasti raukeaisi tyhjiin

vastapuolueen poisjäännin vuoksi.

Olin jo kääntymäisilläni pois. Silloin — sydämeni herkesi sykkimästä

— liukui vaunujen takaa esiin muuan henkilö, kookas turkkeihin puettu

olento. Se oli hän. Seuraavassa tuokiossa hän oli luonani. En katsonut

häneen, tunsin hänen varjonsa edessäni ja kuulin hänen sanovan:

»Neiti, vaunut odottavat.» Tämä harjaantuneesti lausuttu hävyttömyys

palautti mielenmalttini. Kohotin päätäni ja vastasin: »Te erehdytte.

Voitte varsin hyvin antaa vaunujen ajaa tiehensä.» — Jumala sinua

siunatkoon, äiti kulta, harsosi tähden. Saatoin tarkastaa häntä,

hän näki vain mustan kypärän. Hiukan epävarmoin katsein hän koetti

turhaan tunkeutua naamioni lävitse. Sitten hän sanoi tutkistellen:

»Kannattaakohan lähettää vaunuja heti pois?... Tarkoitan, niissä on

sentään aina paremmin rauhassa...» Komensin: »Lähettäkää ne pois!» —

ja iloitsin kylmäverisyydestäni. Hän kumarsi kevyesti, astui vaunujen

luo, maksoi ja antoi määräyksen, jonka jälkeen vaunut vierivät nopeasti

Länsisillalle päin.

Olimme kahden. Sanoin: »Lähtekäämme!» Ja minä kuljin Klampenborgin

asemaa kohti, hän astuen rinnallani. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän

virkkoi:

»Entä sitten?»

»Entä sitten?» Toistin hänen sanansa.

»Niin, neiti, mitä Te aioittekaan kysyä minulta?»

Suoraan sanoen olin aivan unohtanut valmistaa kysymystä. Aikaa

voittaakseni vastasin:

»Se koskee erästä vetoa. Löin vetoa erään herran kanssa kuudesta

pullosta ranskalaista hajuvettä.»

»Ja minäkö olen ratkaiseva vedon?»

»Niin — jos Te tahdotte olla niin rakastettava. Se on minulle varsin

tärkeätä.»

»Kuusi pulloa ranskalaista hajuvettä! Antakaahan sitten kuulla.»

»Tahtoisin kernaasti tietää... sanokaahan: onko Mörch Teidän oikea

nimenne vaiko vain teatterinimi?»

Hän ei vastannut heti. Kuljimme erään lyhdyn ohi ja saatoin huomata,

että hän koetti sen valossa erottaa kasvoni harson läpi. Lopulta hän

virkkoi, ja hänen äänensä kuului kylmältä ja ivalliselta:

»Te olette siis järjestäneet tämän kohtauksen kysyäksenne minulta, onko

nimeni Mörch?»

Hän oli ilmeisesti aivan vimmoissaan. Se huvitti minua. Nauru ihan

kutitti minua, mutta sain kuitenkin sanotuksi varsin vakavasti:

»Niin, herra Mörch. Jos teette minulle sen suuren palveluksen. Silloin

en pidätä Teitä kauempaa. Kenties joku odottaa Teitä.»

Vilkaisin häneen. Hän näytti jotensakin maltilliselta. Mutta ääni

värisi hänen vastatessaan:

»Neiti, joko Te olette hyvin leikillinen tai, anteeksi, tyhmä.»

Minä, lempeästi kuin enkeli:

»Kuinka epäystävällisesti Te puhuttekaan minulle. Olenko loukannut

Teitä?»

Hän, arvokkaan kylmästi:

»Loukannut minua? Ette. Mutta, rehellisesti sanoen, minusta on hiukan

tarpeetonta kutsua minua kylmänä talvi-iltana kaukaiselle paikalle

saadaksenne tietää nimeni.»

Minä, hiljaa ja sävyisästi:

»En minä totta tosiaan uskonutkaan Teidän tulevan. Te kuulutte saavan

niin paljon nimettömiä kirjeitä.»

Hän, hieman lempeämmin:

»Tulinkin vain sen vuoksi, että Teidän käsialanne herätti minussa

mielenkiintoa. Se oli — väännettynäkin — niin naisellinen, niin hieno

ja omituinen.»

»Nyt Te imartelette minua herra Mörch. Minussa ei tosiaankaan ole

mitään mieltäkiinnittävää... ei edes sitäkään, että olisin Teihin

rakastunut. Sitä kai sentään luulitte?» Hän näytti haluavan syödä

minut, mutta ei vastannut. Olimme saapuneet Örstedin puistoon.

Pohjoisvallin kulmassa pysähdyin.

»Nyt minun on mentävä kotiin, herra Mörch. Tahdotteko vastata

kysymykseeni?»

»Vain yhdellä ehdolla.»

»Ja mikä se on?»

»Että saan nähdä kasvonne, ja että Te sanotte minulle nimenne.»

»Mutta miksi? Mitä huvia Teillä voi siitä olla?»

»Tuntuuko Teistä pyyntöni todellakin niin liialliselta? — Saanko siis,

neiti... ?» Hän ojensi kätensä tarttuakseen harsooni.

»Ei, ei, älkää olko tunkeilevainen.» Ja minä riensin tieheni Örstedin

puistoa pitkin. Hän perässä. Kumpikaan meistä ei puhunut pitkään

aikaan. Lopulta sanoin (kuljimme jälleen siivosti rinnatusten):

»Katsokaa, kuinka kauniilta puisto näyttää huurteisine puineen. Se on

aivan kuin satutarha.»

»Niinpä kyllä.»

Huurre, satutarha ja kaikki muut runolliset seikat olivat hänestä

ilmeisesti peräti samantekeviä, ja minä ajattelin: tämä käy

mahdottomaksi. Hän on yhtä tyhmä ja sietämätön kuin Erkkikin.

Silloin hän pysähtyi äkkiä ja sanoi:

»Paljon kiitoksia tästä illasta, neiti.»

»Te ette siis tahdo täyttää toivomustani?»

Hän asettui eteeni ja katsoi minuun, mielestäni äärettömän kauan, loi

minuun omituisen kylmän katseen, joka minua pelotti ja veti puoleensa.

Sitten hän virkkoi, hiljaa ja kohteliaasti, mutta suloisen jäätävällä

ylhäisyydellä:

»Nimeni on se, miksi minua kutsutaan. Toivon, että olette väittänyt

niin ja että siis olette saanut keskustelustamme haluamanne tuloksen.»

Hän kohotti hattuaan ja oli jo menossa. Silloin — en tiedä miksi; mutta

en tahtonut, en voinut päästää häntä sillä tapaa... tempasin harson

sivulle, lausuin »Herra Mörch!» — ja kun hän kääntyi päin, seisoin

hymyillen hänen edessään käsi ojennettuna ja sanoin: »Älkää olko

vihoissanne, erotkaamme hyvinä ystävinä.»

En ole koskaan nähnyt yhdenkään ihmisen muuttuvan siinä määrin. Kuin

auringonpaiste olisi levinnyt hänen kasvoilleen; hänen silmänsä

loistivat lempeästi ja hilpeästi, ja hänen äänensä kaikui pehmeältä ja

mielistelevältä.

Keskustelimme kuin kaksi toveria, jotka olivat kauan tunteneet

toisensa. Hän sanoikin tuntevansa minut hyvin — ei tiennyt mistä, mutta

hän muisti nähneensä kasvoni.

Hän pyysi jälleen, että ilmoittaisin nimeni. »Ei» vastasin — »tänään

ette saa tietää sitä.»

»Siis jonakin toisena päivänä? Te tulette siis tapaamaan minua jonakin

toisena päivänä?»

En tietänyt, mitä tahdoin tai en tahtonut. Mutta sanoin: »Kenties.» Ja

heti senjälkeen kysyin: »Kertokaahan nyt, minne Te oikeastaan aioitte

viedä minut vaunuissanne.»

»Johonkin ravintolaan tai kotiini, aivan oman valintanne mukaan.

Jonnekin, missä olisimme saattaneet istua rauhassa juoden lasin

sampanjaa.»

»Te siis luulitte minua sellaiseksi naiseksi?»

»Minkälaiseksi? Vakuutan Teille, että lasin sampanjaa voivat juoda

kaikenlaiset naiset.»

»Eivätpä Teidän seurassanne.»

»Niinkö todellakin arvelette? Olisiko Teistä sitten niin sopimatonta,

että esim. me kaksi viettäisimme yhdessä hupaisan illan?»

»Kenties ei, jos Te käyttäytyisitte yhtä kauniisti kuin nyt

kävellessämme täällä.»

»Minä käyttäydyn aivan kuten Te itse haluatte. Siihen voitte luottaa.

Syömmekö siis yhdessä illallista ensi torstaina. Silloin olen vapaa.»

— — — Lyhyesti sanoen, juttu loppui siihen, että _melkein_ lupasin

kohdata hänet torstaina kello 7 Kuninkaan uudella torilla. Hän puhui

niin turvallisesti, että koko asia tuntui minusta aivan luonnolliselta.

Mutta vielä en käsitä, kuinka ensin nukuttuani selviydyn omasta

tunnostani ja kotiväestä.

Mutta, kullakin ajalla olkoon suru itsestään. Pahimmassa — tai

sanokaamme: paraimmassa — tapauksessa olen menemättä.

Silloin herra Mörch voi torstai-iltana seisoa Kuninkaan uudella torilla

tähtiä tähystelemässä. Mitä iloa hänellä voikaan olla siitä, että tapaa

minut?

Hän sanoi, että olen kaunis. Senkin valheprinssi.

Helmik. 14 p:nä.

Eilispäivän tapahtumat tuntuvat minusta unelta. Mutta päiväkirjani

osoittaa unen todellisuudeksi. Mielestäni tekoni on niin fantastisen

tarkoitukseton. Joka tapauksessa se on minusta elämässäni ainoa

tapaus, jonka kannattaa merkitä muistiin. Mutta sitten sanon taas

itselleni: sinä kehno olento, sinä naurettava sankaritar, joka olet

menetellyt aivan samoin kuin tuhannet mitättömät tyttöset, joissa ei

ole rahtuakaan sankariutta, tekevät joka päivä.

Niin, jos sinä rakastaisit häntä ja hän sinua. Mutta nyt? Minun

puoleltani se oli vain päähänpisto, oikku; hänen puoleltaan kai

korkeintaan hetken kiihoitusta, pikantti sattuma, joka tupsahtaa häntä

vastaan ja jolle hän kaikkein armollisimmasti uhraa pari tuntia.

* * * * *

Ennakolta vihasin häntä. Hän joutui vaikuttamaan elämääni; hän — vieras

ihminen, ihminen, jolle en merkinnyt mitään — oli päässyt ajatusteni,

unteni herraksi. Hänen silmänsä vallitsivat minua, tahdoin vapautua

niistä, hänestä.

Niin, sellainen oli asian laita. Minun _täytyi_ kerran tavata tuo

ihminen voidakseni tarttua häneen, voidakseni ryhtyä taisteluun oikeata

ihmistä eikä unikuvaa vastaan. Minun _täytyi_ saada _Suleiman_ sheikki

vaihdetuksi näyttelijä Mörchiin.

Tässä on selitys ja puolustus siihen, että pyysin saada tavata hänet.

Tahdoin päästä hänestä vapaaksi. Ja juttu loppui siihen, että lupasin

tavata hänet uudelleen.

* * * * *

Tahdoin tuntea olevani häntä voimakkaampi. Ja niin olinkin heti.

Nautin hänen epävarmuudestaan, hänen typerästä tunkeilevaisuudestaan

ja uteliaisuudestaan. Leikin hänen kanssaan, kiusasin häntä, pilkkasin

häntä.

Mutta juuri kun luulin olevani varma voitosta, hän löikin minut kumoon.

Näen yhä vielä hänen seisovan edessäni ja heittävän hyvästi kohteliaan

pilkallisin sanoin. Tunsin hänen katseensa lyövän minua päin kasvoja

— ja kun hän kääntyi ja lähti, pelkäsin menettäväni hänet. Kutsuin

hänet takaisin. Tunsin itseni niin heikoksi, ja se tuotti minulle onnen

tunteen.

* * * * *

Tuo vieras ihminen. Niin, vieras hän on minulle. Enkä kuitenkaan tiedä

ketään toista, jota olisin koskaan tuntenut niin läheiseksi ystäväksi.

Ei voinut tulla kysymykseenkään käyttäytyä häntä kohtaan _ylhäisesti_

ja _daamin_ tavoin. Hänen sanansa, hänen äänensä ikäänkuin ottivat

minut valtaansa, niin itsestään ymmärrettävästi ja kuitenkin niin

kunnioittavasti. Oli jotakin aivan ihmeellisen musikaalista siinä

tavassa, jolla hän saattoi olemuksensa sopusointuun omani kanssa. Vain

kerran olen tuntenut samaa, nim. kun tanssin erään herran kanssa, joka

lujasti ja varmasti kantoi minut soiton rytmiin. Sulkiessani silmäni

voin yhä vielä kuulla hänen äänensä. Niin, siinä on rytmiä, ja minusta

tuntuu kuin tanssisin — pehmeätä, verkalleen keinuvaa tanssia.

Kuulen hänen jäähyväis-sanansa, jotka hän lausui tarttuessaan molempiin

käsiini ja katsoessaan minua silmiin hymyillen, niin lempeästi eikä

ensinkään tunkeilevasti: »Hyvästi, Te suloinen, tuntematon tyttö, olen

niin hirveän iloinen, kun olen saanut tavata Teidät.»

Omituista, että silmät saattavat olla niin erilaisia. Tästälähin eivät

hänen silmänsä pelolta minua.

* * * * *

En myöskään pelkäisi kohdata häntä uudelleen. Päinvastoin, se tekisi

minut iloiseksi, se huvittaisi minua. Kunhan se ei olisi niin kokonaan

järjetöntä. Kunhan se ei olisi niin äärettömän kevytmielistä.

Mutta onko kevytmielisyys sitten niin typerää? Kuka kiittää siitä,

ettei koskaan tee muuta kuin mikä on siveätä ja ikävää? Minkävuoksi

pitää niin kammota varastaa jokunen sievä kukka puutarhasta sen

tomuisen maantien varrelta, jota myöten vaeltaa? Luulenpa, että

hyppäisin kernaasti aidan ylitse, vaikkapa hamekin siinä repeytyisi,

ellei huolestuneen äitini katse minua säikähdyttäisi. Minä pelkään

sinun murheellisia silmiäsi, äiti. Jos keksisit jotain, niin ethän sinä

lainkaan käsittäisi minua, sinä pitäisit minua kadotettuna ihmisenä. Ja

sittenkin — harso! Miten se on joutunut sinun huostaasi? Milloin olet

sinä elämässäsi tarvinnut sitä?

Tämä harso, joka kertoo salaperäisistä vaelluksista ja jossa vielä

tuntuu ikäänkuin kiellettyjen kukkain tuoksua.

Helmik. 15 p:nä.

Erkki kävi täällä iltapäivällä. Puhuimme vain Mörchistä. Erkki kysyi,

eikö minulla ollut halua tavata häntä kerran. Vastasin kieltävästi.

Ja tekasin jutun eräästä naisesta, joka tunsi hänet ja oli kertonut

minulle, että hän oli ikävä öykkäri.

Erkin täytyi ruveta uudelleen ylistämään ystäväänsä. Hän ivasi

kauheasti naista, joka oli antanut minulle tietoja Mörchistä. Ei

luvannut maksaa hänen älystään viittäkään penniä. Hän oli tietysti

täydellinen kana, jota Mörch ei ollut viitsinyt ottaa huomioonsa.

Puolustin kuitenkin suojattiani taitavasti. Keksin väsymättä uusia

syytöksiä ja valeita, ja oikein nautin kuullessani Erkin kumoavan ne.

Tosiaankin, herra Mörch, tänä iltana Teidän korvissanne lienee humissut

täydellinen myrsky.

Mutta Erkki parka! Jospa hän vaan tietäisi.

Hyvää yötä sanottaessa suuri itkukohtaus äidin ja minun välillä. Ensin

itkin minä, koska hän kiusasi minua jälleen Erkillä. Sitten itki hän,

koska sanoin, että hän vain tahtoi saada minut pois kotoa ja välitti

viis' siitä, tulinko onnelliseksi vaiko onnettomaksi. Lopuksi itkimme

molemmat tunnustaen yhdessä, että elämä on pelkkää murhetta, ja katuen

kumpikin puolestamme niitä pahoja sanoja, joita olimme toisillemme

lausuneet.

Tämän talon huomattavimpia ominaisuuksia on sen sademäärä. Melkeinpä

luulisin, että se vie voiton Bergenistäkin.

Helmik. 16 p:nä.

Siltä varalta, että ylihuomenna lähden häntä tapaamaan, minun on

ajoissa varustettava mukaani suojustin. Olen siinä suhteessa ajatellut

Kristinaa, ainoata henkilöä koko maailmassa, joka on minulle täysin

uskollinen. Ystävättäriä ei minulla ole koskaan ollut. Kristinaa

sanotaan ystävättärekseni, mutta hän on lähinnä orjattareni. Hän on

erään yksinkertaisen, mutta varakkaan miehen tytär, hän pantiin samaan

kouluun kuin minäkin, mutta hän tunsi olevansa ikäänkuin alempaa

rotua. Jalomielisyyden puuskauksessa otin hänet suojaani, ja koska

olin kuuluisa terävästä kielestäni, ei kukaan uskaltanut loukata

holhokkiani. Kristina on siitä pitäen palvellut minua horjumattomalla

hartaudella. Mutta synti olisi sanoa, että olen hemmotellut häntä. Ei

ole ainoatakaan ihmistä, jota voisin kohdella niin sietämättömästi;

minua suututtaa hänen nöyrä olemuksensa ja säikähtynyt muotonsa; hänen

verikoirantapainen kunnioituksensa minua, köyhää professorintytärtä

kohtaan herättää minussa ylenkatsetta. Mutta toisaalta en juuri voi

olla häntä ilmankaan. Minua miellyttää niin rajaton valtius ihmissielun

yli. Nurisematta hän sallii minun purkaa kaiken ärtymykseni päällensä.

Täysin onnellisena imee hän itseensä armoni auringonsäteitä.

Uskollinen Kristinani muistuttaa vaaleata omenaviipaletta. Hänen

päänsä on pyöreä kuin pallo, tukka ohut, vaaleankeltainen, kiillotan,

kulmakarvoja ei ensinkään, nykerönenä kesakkojen ympäröimä ja silmät

kuin napinreiät. Vartalo kuin tulppa.

Oikeastaan ei häntä silti voi sanoa rumaksi. Hän ei ole yhtään

mitään. Häneltä puuttuu kaikki se, mikä tekee yleisihmisellisestä

erikoisolennon. Mutta kaikesta huolimatta hän on onnellinen. Hän ei

tunne kunnianhimoa eikä pelkkiä omakohtaisia toiveita; hän toivoo vain

minun puolestani ja minun kanssani.

Viime vuonna hänen huomionsa on ollut kokonaan kohdistuneena Erkkiin.

Joka päivä hän odottaa Erkin kosivan ja saa aivan sydämenahdistusta

ajatellessaan, että nyt se tapahtuu.

Mutta kun huomenna menen hänen luokseen ja sanon: »Kristina, lähden

tapaamaan erästä herraa, ja sinun täytyy auttaa minua» — niin hän on

ihan varmaan näyttävä heti hieman hämmästyneeltä, mutta ei koetakaan

tinkiä tai väittää vastaan. Hän on yksinkertaisesti ottava huomioonsa,

että nyt ei ole puhe Erkistä ja kihlauksesta, vaan kevytmielisyydestä

ja salaisesta tapaamisesta, ja kun kohtauksen hetki lyö, niin hän

on istuva kotonaan ja tunteva sydämenahdistusta, kuten minäkin, ja

hän, tuo syntinen aasi, on ajatuksissaan ahmiva hyvää ruokaani ja

sampanjaani.

Helmik. 17 p:nä.

Luultavasti menen huomenna tapaamaan häntä. Kun olen kokenut sen, niin

asetun lepoon. Tahdon jälleen ruveta siveäksi neitsyeksi, ja tahdon,

ennenkuin menen kihloihin Erkin kanssa, menetellä kuten kuningatar

Dagmar kuolinvuoteellaan: tunnustaa suuren rikkomukseni.

Olin aamupäivällä Kristinan luona. Ajatus salaisesta kohtauksesta

sai hänet aivan innostumaan. Opetin hänelle hänen osansa. Hän tulee

huomenna meille ja kutsuu minut päivällisille. Samalla hän lupaa

äidille, että minut kyllä saatetaan illalla kotiin.

Koska meidän vanhempamme eivät seurustele keskenään — tuskin

tuntevatkaan toisiaan — niin ei ilmituleminen ole lainkaan mahdollista.

Kristinasta koko juttu oli tavattoman jännittävä ja seikkailumainen.

Lopuksi minun täytyi ihan huomauttaa hänelle, ettei nuoren tytön sovi

olla niin kärkäs.

Helmik. 18 p:nä.

Pyhän Nikolain kellon lyödessä illalla seitsemää liukui solakka,

hunnutettu naisolento Pikku Kuninkaankadulta Kuninkaan uudelle torille.

Muuan kookas miesolento, joka oli nostanut turkkinsa kauluksen

pystyyn, suuntausi samassa hetkessä häntä kohti. Herran kintereillä

saapui vaunut. Ajuri paiskasi oven auki. Salaperäinen parimme hävisi

vaunuihin, jotka sitten kuljettivat sen nopeasti pois.

Muutamia minuutteja myöhemmin pysähtyvät vaunut pimeään

porttikäytävään. Ajuri on hypännyt maahan ja painaa erään oven

laidassa olevaa kellonappulaa. Sisäpuolelta työnnetään teljin syrjään.

Ovi avautuu, ja valkoisessa sähkövalossa näyttäytyy kumarrellen

hännystakkiin puettu herrasmies. Hän avaa vaununoven, turkkeihin puettu

herra auttaa alas erään hunnutetun naisen. Hännystakki-herra rientää

edellä portaita ylös: »Tätä tietä, hyvä herrasväki. Olen varannut

punasen kammion.»

— — — Näin lupaavasti, hiukan romantisesti alkoi ilta, josta

pääasiallisesti koitui pettymys.

Tuskinpa kehtaan tunnustaakaan sitä: minun oli melkein ikävä.

Kokonaista kolme tuntia kesti juhla. Me söimme — joukon herkkuja, mutta

minua ei maittanut. Me joimme — luonnollisesti sampanjaa, mutta minun

täytyi olla hirveän varovainen, voidakseni päästä »siivona» kotiin.

Muuten istuimme pakinoiden yhtä sivistyneesti ja kohteliaasti, kuin jos

olisimme olleet konfirmatsioni-perhepäivällisillä professori Magensin

luona.

Mutta miten minua harmitti se, että tuo Don Juan oli pitävinään

iltaamme perin onnistuneena. Syötyämme hän painui mukavasti

nojatuoliinsa, maisteli mielihyvällä likööriänsä ja nautti sikaaristaan

tuprutellen sitä veltosti ja varovaisesti. Samalla hän silmäili minua

hyväntahtoisesti ja puhutteli minua suopealla, setämäisellä äänellä,

ikäänkuin olisin ollut rintalapsi.

Kesken kaikkea hän kysäsi: »No, onko Teistä niin vaarallista juoda

kanssani sampanjaa?»

Ei, jumala paratkoon, _vaarallista_ ei se suinkaan ollut. Mutta eipä

hupaistakaan, herraseni.

Koetin tuumailla, tekikö hän minusta pilaa, vai oliko hän luonnostaan

niin kuiva.

Kerran hän tuntui minusta aivan toisellaiselta, se oli silloin kuin

olimme saapuneet kammioomme ja tarjoilija oli poistunut. Seisoin

kuvastimen edessä riisuen päällysvaatteita yltäni. Hän seisoi takanani

auttaen minua ritarillisesti. Kun lopuksi olin taskukammallani

järjestänyt otsasuortuvani ja sitten käännyin päin, tarttui hän minua

kädestä ja virkkoi: »Saanko nyt oikein katsoa Teitä!»

Lausuin: »No, oletteko pettynyt? Harmittaako Teitä, että uhraatte illan

näin rumalle tytölle?»

»Rumalle!» — hän vastasi. »Ei, päinvastoin». Hän seisoi hetkisen

miettien. Sitten hän sanoi: »Toivottavasti ette vaadi imarteluja.

_Kaunis_ ette ole. Mutta Te olette kerrassaan suloinen. Te olette

niin hieno ja nuori kuin keväinen lehti. Teidän värinne muistuttaa

hedelmäpuun kukkia, enkä ole milloinkaan nähnyt suuta, joka olisi niin

suuressa määrin kirsikan kaltainen kuin Teidän.»

Hän virkkoi nämä sanat varsin tyynesti, ikäänkuin ehdoin tahdoin

hilliten niitä. Mutta äänen sävy oli niin hellä ja vakava; hänen

katseensa loisti niin lämpimänä ja onnellisena. Eriskummallinen tunne

valtasi minut sinä hetkenä, huimaavan autuuden, voitonriemun ja

heikkouden tunne.

Tulin tajuihini, kun hän jatkoi niitä jokapäiväisimmällä äänellä:

»Tahtoisin kernaasti suudella Teitä.»

Kuinka rumaa, kuinka typerää. Aivan samallaista kuin hänen käytöksensä

ensi kerralla, kun hän aluksi ilmoitti ajurin odottavan.

Vastasin hänelle ankarasti ja vakavasti: »Nyt sanon Teille jotain,

herra Mörch, ja sanon sen peittelemättä. Vietän kernaasti kanssanne

tämän illan, olen nyt kerran tehnyt niin kevytmielisen päätöksen. Mutta

suvaitkaa Te käyttäytyä siten, ettei minun tarvitse liian paljon katua

tätä iltaa. Muistakaa, mitä olette luvannut.»

»Kyllä», hän sanoi, »senpä vuoksi kysyinkin saisinko suudella Teitä.

Ilman tuota välipuhetta olisin suudellut Teitä omin luvin. Mutta pysyn

sanassani: kohtelen Teitä aivan kuten itse haluatte. Siitä asiasta ei

siis puhuta sen enempää.»

Hän lausui sen kohteliaasti ja hymyillen, ei näyttänyt ensinkään

pettyneeltä tai loukkaantuneelta. Ja lopun iltaa hän pysyi yhä yhtä

kohteliaana, tyytyväisenä ja hymyilevänä. Mutta hän oli sittenkin

muuttunut.

Että tuo järkähtämättömän rauhallinen elostelija, joka illallisen

kestäessä ja sen jälkeen suopean hyväntahtoisena jutteli tyttösen,

luonnollisesti liian typerän ja mitättömän tyttösen kanssa, oli

sama Romeo, joka jo ennakolta oli saanut saman pikku Julian posket

polttamaan — ei, se oli vielä käsittämättömämpää kuin tuo äkillinen

muutos, joka viime kerralla oli tapahtunut hänessä. Minkähänlainen hän

oikeastaan on? Totta puhuen hän ei vaikuta ensinkään näyttelijältä;

päinvastoin, hänessä on niin vähän teeskentelyä. Kuitenkin tuntuu

minusta siltä, kuin näyttelisi hän kaiken aikaa komediaa ja koettaisi

saada minut ymmälleni esiintymällä milloin niissäkin osassa.

— — — Hän sai tietää kuka olin. Täytyihän minun täyttää lupaukseni.

Luulenpa, että hän hämmästyi sangen suuresti, vaikk'ei tahtonutkaan

näyttää sitä. Hän sanoi vain: »Vai niin!» ja tirkisti minuun niin

oudosti. Varmaankaan hän ei ollut uskonut, että kuuluin _niin_ hyvään

perheeseen. Mutta yleensä antoi paljastautumiseni hänelle paljon

ajattelemisen aihetta.