Maksamatonsa velkaa oli rahastolla Sm. 400,000; joten todellinen säästö
teki Sm. 2,030,000, josta kuitenkin joku osa oli epävarmoja saatavia.
Kun valtiovarasto yllämainitulla tavalla hädänapurahastoon oli
jättänyt Sm. 6,382,000 ja rahaston säästö, epävarmat saamiset
siihen luettuina, 1 p:nä Joulukuuta 1871 teki Sm. 2,030,000, voisi
valtiovaraston häviötä hädänapu-rahastosta annetuista lainoista siis
laskea vähintänsä 4,352,000 markaksi (Apurahaston varat nousivat vuonna
1889 5,542,738 markkaan).
Waliokunta puolusti kreditivin antamista samoilla perusteilla, jotka
armollisessa esityksessä mainitaan, sillä muutoksella, että siitä olisi
suoritettava 3 prosentin korko.
Tätä valiokunnan päätöstä vastaan panivat vastalauseen provessori
A.S. Forsman, rovasti A.E. Granfelt ja kunnallisneuvos A. Meurman.
Panen sen tähän kokonaisuudessaan, koska siinä tulee selville
ne yleiset periaatteet avuntoimista hallituksen puolelta, jotka
siihen aikaan monessa olivat syntyneet nälkävuosien johdosta, ja
jotka laveammin olin esittänyt eräässä kirjoituksessa Kirjallisessa
Kuukauslehdessä 1868.
"Koska arm. esityksessä ehdotettu yhden miljoonan kreditivi Suomen
Pankissa katovuosien tarpeeksi on niin vähäinen, että se yleisemmän
hädän sattuessa tuskin miksikään auttanee, emme voi tätä esitystä
muuna pitää, kuin säädyille tehtynä kysymyksenä, onko tästälähin
jokaisen puutteen sattuessa hallitus velvollinen apua tekemään ja
väestö oikeutettu apua vaatimaan. Tältä periaatteen kannalta ensin
katseltuna, puheena oleva kreditivi ei ole meidän mielestämme
hyväksyttävä. Me emme tosinkaan sillä tahdo lausua mitään moitetta
hallituksen entisistä hädänavuntoimista, joihin epäilemättä
parhaimmalla tarkoituksella on ryhdytty. Mutta hallitus niinkuin
kansakin on jo siinä kohden käynyt kokemuksen katkeraa koulua, ja
tämä kokemus, varsinkin vuosilta 1856 ja 1862, todistaa mielestämme
yltäkyllin näiden tointen vahingollisuuden. Että hallituksen runsaat
avunteot 1856 ja 1862 melkoisesti heikonsivat väestön sekä siveellistä
että taloudellista asemaa, ja niin muodoin teki kansan vähemmän
kykeneväksi kestämään 1867 vuoden suurta etsimystä, lienee jo yleisesti
tunnustettu asia. Että taas semmoinen vuosi kuin 1867 välttämättömästi
vaatii avunhankkeita hallituksen puolelta, ei tee tyhjäksi ajatustamme
hallitus-apujen vahingollisuudesta ylipäänsä. Semmoisina erinomaisina
tapaturman aikoina, joita Jumalan avulla tuskin tarvinnee kerran
puolessa vuosisadassa varoa, eivät tietysti mitkään periaatteet
pidä paikkaansa. Mutta semmoisiin tapauksiin onkin erinomaisia
neuvoja kulloinkin keksiminen, eikä niitä ole, niin sanoaksemme,
valtiokulunki-arvioon panemista.
"Suomen pankille puheena oleva kreditivi, vaikka itsessään kyllä
vähäpätöinen ja tarpeesen riittämätön, kuitenkin voisi, juuri
tämmöisinä hädän hetkinä, jolloin se tarvittaisiin, olla vaikea
suorittaa; sillä pulan yleisenä ollessa yksityisetkin tietysti
tavallista enemmän tarvitsevat pankin välitystä, jonka ohessa
lisätty viljantuonti tulvauttaa setelit takaisin pankkiin ja
hopeat ulos maasta. Luonnollisinta siis silloin on, ettei hallitus
rupea yksityisten kilvottelijaksi pankin varojen etsimisessä, vaan
sen sijaan käyttää ulkomaista kreditiänsä tarpeellisten varojen
hankkimiseen. Ettei tämä ole mitään mahdotonta, todistaa 1867 vuoden
kokemus, jolloin 1/2 miljoonan thalerin kreditivilaina tällä tavoin
ulkomailta saatiin. Tosin se korko, joka tästä lainasta maksettiin,
osoittaa, että tämmöiset lainakaupat toisinaan saattavat tulla jotenkin
kalliiksi. Mutta sekin laillansa on epäilemättä terveellinen pidäke,
joka estää semmoisiin ryhtymästä paitsi kovimmassa tarpeessa.
Sitä vastoin mielestämme ei olisi ollut suinkaan viisasta, että
siinä tilassa, missä pankki vuonna 1867 oli, hallitus olisi siinä
käyttänyt kreditivi-oikeuttaan, jos semmoista olisi silloin ollutkin.
Yllämainitusta 1867 vuoden esimerkistä on siis mielestämme selvästi
nähtävänä, että niissä tapauksissa, jolloin hallitusapu katovuoden
tähden kenties olisi välttämätön, yhden miljoonan kreditivi Suomen
pankissa ei olisi miksikään hyödyksi. Mutta semmoisina aikoina, jolloin
ei mitään apua pitäisi antaa, tämä näkyviin ripustettu miljoona
olisi alituisena yllykkeenä joka miehen pyytää ja hallituksen suoda
hädänapua. Seisovainen hädänapu-kreditivi tulisi siis vaikuttamaan
jonakuna yleisenä valtio-vaivaislaitoksena, laskien hallituksen
hartioille sen huolenpidon, joka on jätettävä väestön omaksi asiaksi."
Ennenkuin mainittua valiokunnan mietintöä otettiin säädyissä
ratkaistavaksi, mutta pahaksi onneksi vasta sen jälkeen kuin vastalause
oli painettu, tulin ajatelleeksi, että pitäisi kuulustella Snellmanin
mieltä asiasta, ja läksin sentähden hänen luoksensa. Kohta
suunavajaisiksi sain semmoisen säälimättömän läksytyksen, jommoisilla
hän sattuvissa tilaisuuksissa kestitti "nuoria." "Miksei tuota
kreditiviä annettaisi, koska ne sitä tahtovat." — Olen koettanut
vastalauseessa esittää syyt. — "Pelkkiä juoruja." — Olisiko teillä
1867 ollut mitään hyötyä tuosta kreditivistä, otaksumalla ettei sitä
olisi käytetty jo edellisinä vuosina? — "Mitäpä semmoisesta summasta;
syyskuussa jo käytettiin pari miljoonaa ja aputoimet maksoivat
kaikkiaan päälle 6 miljoonaa."
Mutta kaikista puheista huolimatta, oli loppulause muuttumattomasti:
"miksei kreditiviä annettaisi, kun ne sitä tahtovat."
Waliokunnan mietintöä käsiteltäessä säädyissä hyväksyivät ritaristo
ja aateli mietinnön sillä muutoksella, että korkoa ei _tarvitsisi_
suorittaa; pappis- ja porvarissääty muuttamattomana. Mitään
erityistä huomiota ei näissä säädyissä vastalauseelle annettu. Mutta
talonpoikaissääty hylkäsi mietinnön, hyväksymällä vastalausetta.
Säätypäätöksen saamista varten kehotti valiokunta ritaristoa ja
aatelia, luopumalla entisestä päätöksestänsä, yhtymään pappis- ja
porvarissäätyyn. Siitä syntyneessä keskustelussa pyysi Snellman
ensimmäisenä sananvuoroa. Hän tiesi silloin, että talonpoikaissääty oli
hyljännyt mietinnön, ja piti tätä sopimattomana kiittämättömyytenä
hallituksen suurenmoisista avunteoista, vaikka sekä vastalauseessa
että säädyn istunnossa nimenomaan oli ylistetty 1867 vuoden aputoimia,
ja ainoastaan viitattu siihen, että avun-annot saattaisivat tulla
alituisiksi, jos kreditivin annolla tunnustettaisiin hallituksen
velvollisuudeksi jokaisen hätähuudon johdosta rientämään avuksi.
Nähtävästi kiihotti tämä ajatus puhujaa.
"Täytyy oudoksua", sanoi Snellman muun muassa, "kun näkee arm. esitystä
käsiteltävän siihen tapaan, ikään kuin olisi hallituksen velvollisuus,
hädän kohdatessa, ruokkia väestöä, ja ikään kuin se olisi eduskunnan
puolelta erinomainen armon-osotus, jos se tarjoo yhdenkin sormen
hallituksen tukemiseksi tässä toimessa. Tuo ei ole laisinkaan
sopivaa."
"Yksi sääty, se jota asia lähimmin koskee, on hyljännyt esityksen,
sen nojalla, ettei se luule tilallisten vastedes joutuvan minkään
valtio-avun tarpeesen. Jos minulla olisi kunnia kuulua siihen arvoisaan
säätyyn, olisin minä kysynyt: Kutka ne ovat, jotka viljakadon
sattuessa kokoontuvat kuntakokouksiin, pyytämään yksityisille
kunnille lainaksi tuhansittain jauhomattoja, kymmentuhansittain
markkoja? Kutka ne ovat, jotka ovat piirittäneet kuvernöörit
anomuksilla ja lähetystöillä, saadaksensa semmoista apua? Kutka
ne ovat, jotka, kuvernöörin kiellettyä, ovat lähettäneet senatiin
valituskirjoituksia, vaatien noita runsaita avuntekoja? Kutka ne ovat,
jotka ovat panneet lähtemään Helsinkiin edusmiehiä valittamaan senaatin
jäsenille ja kenraalikuvernöörille? Kutka ne ovat, jotka lisäksi ovat
lähettäneet Pietariin kirjoituksia ja edusmiehiä valittamaan Hänen
Majesteetillensa, etteivät kuvernöörit eikä senati ole auttaneet heitä
niinkuin heidän mielestänsä olisi pitänyt? Kutka? No nehän ovat
tilalliset, arvoisan talonpoikaissäädyn valitsijat. Mutta toivotaan
nyt, etteivät he ikinä enää pyydä hallitukselta apua, ei penniäkään, ei
jyvääkään."
"Tässä maassa on kuitenkin muutakin maakansaa, kuin tuo tilallinen
väestö, täällä on sen kurjat työmiehet. Me tiedämme että nämä asuvat
kurjissa hökkeleissä, palkalla, joka ei anna heille vaatteita ruumiin
verhomiseksi, ja heidän lapsensa liikkuvat puoleksi alastomina suvet
talvet. Ei voi kukaan vaatia, että he voisivat mitään säästää kovien
aikojen varaksi. Kun hädän aika tulee, irtisanotaan pestatutkin
palvelijat, ja tälle väkijoukolle, miehille naisille, lapsille, on
tarjona ainoastaan maantie ja kerjuu. Eipä näy heitä varten olleen
sydäntä eikä ajatusta. Hallitus, siitä olen vakuutettuna, ei
heitä ikinä unohda, vaan tarjoo heille mahdollisuuden mukaan työtä
ja ravintoa, kun heiltä maanomistajat kieltävät kumpaakin. Tätä
hallituksen velvollisuutta ovat maamme todelliset ylimykset, nuo
tilalliset, kokonaan unohtaneet, kun julistavat, ettei hallitus
tarvitse mitään apuvaroja. Mainitsen sitä vastaan vilpittömällä ja
syvällä kunnioituksella, että tämän säädyn enemmistö äänestyksellään
on myöntänyt tämän velvollisuuden oikeutetuksi, kun se ei ole
vaatinut mitään korkoa tuosta mitättömästä ennakkomaksusta, jota
hallitus on pankista pyytänyt."
"Olen tosin kuullut mainittavan, että yksi arvoisan talonpoikaissäädyn
jäsen oli lausunut kiitoksia hallituksen toimesta, mutta ei yksikään
mitään, joka olisi osoittanut muistoa siitä, mitä omat maamiehet
ja ulkomaalaisetkin ovat uhranneet nälän lievittämiseksi. Mutta
sitä pitäisi niinikään muistaa, että se, joka ei tee mitään tulevien
onnettomuuden päivien varaksi, se ei ansaitse muidenkaan apua.
"Pidin velvollisuutenani vastata Morgonbladissa tähän ankaraan puheesen.
Lyhennettynä oli sisällys seuraava: 'Luulisi, että hra Snellmanin
alkusanat ovat kopioidut vastalauseesta, kun hän sanoo: »Maata ei
rasiteta veroilla sentähden, että niillä ylläpidettäisiin toisen tahi
toisen maakunnan väestö; ei hallitus sitä varten saa tulojansa,
vaan tavallisten valtiotarpeiden suorittamiseksi.» Eihän kieltäne
hra S., että vastalauseen kirjoittajat ovat tavoittaneet samaa, ja
sen lisäksi vielä, ettei kansalle ole terveellistä tottua siihen
ajatukseen, että huolenpito sen toimeentulosta on hallituksen asia.
Kuinka siis suoriutuu hra S. alkulauseensa johtopäätöksistä? Siten,
että ne apurahat, joita eduskunta toisessa tahi toisessa muodossa
antaa hallitukselle väestön auttamiseksi, eivät muka ole 'veroja.'
Kun hallitusta oikeutetaan käyttämään esim. pankin vuotuiset
voitot toisen tahi toisen maakunnan väestön auttamiseksi, niin se
kai ei ole 'maan verojen' käyttämistä. Tuo käsitys 'hallituksen
omista rahoista' näkyy olevan kovin syvään juurtunut, mutta ainakaan
ei liene mahdollista todistaa, että Suomen pankki on jonkinmoinen
yhteinen vaivaiskassa Suomen kansalle. Kolme säätyä on hyväksynyt
kreditivin antamisen, se on: ne ovat suoneet 55 penniä kutakin maan
asukasta varten, mutta kaksi säätyä vaatii tästä ennakkomaksusta 3
% korkoa, joten siis ovat vähentäneet avun 53 penniin, ja hra S.
lausuu vilpittömän ja syvän kunnioituksensa ritariston ja aatelin
jalomielisestä ja oikeuden mukaisesta ajatustavasta. Olisihan hra S.
voinut ryhtyä keskusteluun vastalauseen periaatteista. Mutta miksi
olisi hän, siltä kannalta, jolle hän satunnaisesti oli asettunut,
ruvennut keskustelemaan periaatteista talonpoikien kanssa, noiden
kurjien kanssa, jotka matelevat hallituksen jalkojen juuressa, kerjäten
leipäpalasta. Hän näkyy olevan sitä mieltä, että kansa on olemassa
hallituksen kassojen täyttämistä varten, ja että hallitus, kun se
säännöllisesti suorittaa kuukauspalkat, on tehtävänsä tehnyt. — Minä
pyydän saada olla toista mieltä; minä arvelen, ettei ole mitään rajaa
sille, mitä hallitukselta voidaan vaatia, ja ettei se puolestansa voi
enempää tehdä kuin mitä sen velvollisuus on. Mutta velvollisuuden
täyttäminen onkin korkeinta, mihin ihminen voi kohota, ja harvat ovat
ne, jotka sitä voivat täydellisesti tehdä. Siitä syystä ilmilausuin
talonpoikaissäädyssä suuren iloni siitä, että Suomella, kun se joutui
kovimman koetuksen alaiseksi, minkä se vuosisatoihin oli saanut kestää,
oli onni tavata raha-asiansa johtajana miestä, joka tehtäväänsä pystyi.
Waikka en pidä hallituksen asiana ryhtyä väestön talouteen, ei suinkaan
siitä syystä, ettei se ole sen velvollisuus, vaan sentähden, että se
on vahingollista, rohkenen sittenkin väittää, että se hallitus,
joka 1867 ei olisi toimittanut mitään, olisi täydellä oikeudella
ansainnut ankarimman tuomion. — Sitä laatua oli se kiitollisuus,
joka ilmilausuttiin talonpoikaissäädyssä. Ettei kukaan noussut
kiittämään kansalaisiamme ja ulkomaalaisia heidän uhrauksistansa,
sitä paheksuu hra S. Oliko tilaisuus siihen sovelias, se jääköön
sanomatta. Kaikissa tapauksissa olisi se ollut eduskunnan yhteinen
asia. Mutta vastenmieliseltä tuntuu minusta se hyväntekeväisyys, joka
ei katso itseänsä palkituksi, ellei avunsaaja yhä matele hyväntekijänsä
jalkain edessä. — On kuultu mitä hra S. olisi sanonut, jos hänellä
olisi ollut kunnia kuulua arvoisaan talonpoikaissäätyyn. Minullahan
on tuo kunnia, ja sentähden täytyy minunkin sanoa, mitä olisin
tuntenut itseni pakotetuksi lausumaan, jos kerran olisin ruvennut
kiittelemään. Näin olisin minä sanonut:
"'Kuka oli se, joka, kaiken pettäessä, rohkeni pitää vireillä luottamusta
siihen, että tämä maa vielä oli mahdollinen ihmisasunnoksi,
valtioksi, joka voi kannattaa omaa hallitusta? Kuka se oli, joka,
pettuja sammalleipää syödessään, vielä kynti pellot, toivoen
parempia aikoja, ja jolla oli tarmoa säilyttää siemenet aitassa,
nälkäänkuolema silmien edessä? Kuka se oli, joka viimeiseen kurjaan
leipäpalaan saakka veljellisesti jakeli sitä kerjäläisten kanssa,
eikä sulkenut niiltä oveansa? Se oli tilallinen maaväestö, ne olivat
talonpoikaissäädyn valitsijat.' Niin olisin ollut pakotettuna
lausumaan vieläpä pakotettu lopettamaan ilmoittamalla sille saman
vilpittömän ja syvän kunnioituksen sen jalomielisyydestä, kuin hra S.
esiintoi korkeasti-kunnioitetulle ritaristolle ja aatelille. Mutta
eihän olisi ollut laisinkaan sopivaa puhua 'todellisesta ja syvästä
kunnioituksesta' talonpoikia kohtaan. Moista skandaalia en voinut
virittää. Mutta tarpeellisella maltilla esitin ainoastaan varsin
kiitettävänä asiana, että sääty oikein oli käsittänyt mitä sille
usealta taholta, ja luullakseni myöskin hra S:n puolelta, oli neuvottu
1867 vuoden kadon johdosta, että se vastedes koettaisi omin toimin
itseänsä auttaa."
Snellman vastasi tähän seuraavana päivänä kirjoituksella, joka osoittaa
hänen jaloa sydäntänsä ja niitä katkeria muistoja, jotka siinä vielä
piilivät.
"Että vuonna 1872 jo on voitu unohtaa, että maassamme on muitakin
apua tarvitsevia kuin ne, jotka voivat lainoja saada, sepä unohtaminen
on kaikista tuskastuttavinta. Etten ole liian kovaa ääntä pitänyt,
käy selville siitä, että hra A.M. ei ole vieläkään saanut korvaansa
auki. Mutta ehkä on muiden kuulo vähemmän paatunut.
"Hra A.M.! Käy varsin hyvin laatuun hoitaa esim. siemenen ostoa
surumielin, mutta kuitenkin alistumalla ja tyvenesti. Mutta kun
nälänhätä viikko viikolta lisääntyy, kurjuus ja ruumiiden luku
hautausmailla, teillä ja poluilla karttuu karttumistaan, silloin
valtaa kauhu sydämen. Raataa kuten mies paloruiskun ääressä liekkien
vallassa olevassa kaupungissa ilman pelastuksen toivoakaan. Hra A.M. ja
muut hänen kanssansa eivät näy tietävänkään, että semmoinen pelastustyö
oli laskettu maan hallituksen hartioille. Mutta sen eteen, jolla
oli jotakin edesvastausta asiasta, saattavat kyllä nuo kalpeat varjot
esiintyä uudestaan; ja hänen omatuntonsa saattaa kyllä yhä uudestaan
asettaa hänelle vastattavaksi kysymyksen: eikö olisi voitu tehdä
enemmänkin? Eikö olisi voitu järkevämmin käyttää sitä, mitä annettiin,
ja siten pelastaa ainakin muutamia tuhansia lisäksi. Jos noita 7
miljoonaa, jotka olivat käytettävissä, — ja tämä summa vastaa puolen
vuoden tuloja yleisessä valtiovarastossa, olisi käytetty yksinomaan
nääntyvien ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa
siemeneen, ehkä olisi silloin olleet kaikki pelastettavissa. Olisiko
se ollut oikein? En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista. Wastatkoon
herra A.M. jaa tahi ei — jos hän rohkenee."
Niin raskaasti kantoi Snellman edesvastauksensa hirveätä taakkaa, vielä
silloinkin, kun kaikki kiitollisina ihmettelivät hänen ylistettäviä
toimiansa.
Mutta tuota kaivattua vastausta hän ei saanut eläissänsä. Olkoon se
hänelle annettu historian edessä. Kun tuiman taistelun ratkaisevana
hetkenä päällikkö on pakotettu kokonaisuuden pelastamiseksi antamaan
jollekulle osastolle käskyn: "antakaa surmata itsenne tässä!", niin
olisi epäilys ja sääli turmiollinen.
Suomen kansan etujoukot ymmärsivät käskyn ja kaatuivat asemassaan.
Me suremme heidän kohtaloansa kuten kaatuneiden sankarien ainakin, ja
annamme heille korkeimman kiitoksemme: he ovat kaatuneet isänmaan
pelastukseksi.