IX

Jo oli osa yötäkin kulunut, kun nämä kolme päättivät mennä levolle.

Haavuri oli aivan tunnottomana ja kuorsasi, hänhän oli runsaasti saanut

maljaa kallistaa, kun hän oli täytynyt juoda kaikki sekin, mikä Britan

maljassa oli ollut. Siihen he jättivät hänet nukkumaan pöydän nojaan.

Huoneessa oli leveä vuode, jossa Arvid nukkui. Hän sanoi Britalle:

-- Sinä saat tämän yön nukkua tässä samassa vuoteessa minun kanssani,

kyllä me sitten huomenna järjestämme sinulle toisen.

Brita oli aivan avuton. Hän ei tietänyt, mitä hän olisi tehnyt, ja nyt

oli hänen auttajansakin, haavuri, vaipunut sikeään uneen. Arvid tarttui

hänen käsivarteensa ja vei hänet vuoteelle.

-- Mene sinä, joka olet heikompi, tuonne seinän puolelle nukkumaan,

jotta en yöllä potkaise sinua permannolle, sanoi Arvid.

Täysissä pukimissa kiipesi Brita sinne, ja nyt häntä kadutti se, että

hän oli tähän leikkiin ryhtynyt. Hän ei keksinyt mitään syytä, jonka

nojalla olisi päässyt pois. Hänen täytyi jäädä, käyköön sitten kuinka

tahansa.

Arvid heitti takin yltään, riisui saappaat jalastaan ja heittäytyi

hänen viereensä. Pian oli hän vaipunut sikeään uneen, kuului vain hänen

tasainen hengityksensä.

Brita ei saanut unta silmiin. Hän katsoi pimeään, sillä huoneessa

oli vain yksi ikkuna, joka oli luukuilla suljettava, ja nekin olivat

jääneet kiinni. Valoa ei tullut mistään. Tuossa makasi hänen vieressään

hänen oma miehensä, joka hänet oli luotaan karkoittanut, ja kuitenkin

tietämättään rakasti juuri häntä. Britan teki mieli herättää hänet ja

sanoa:

-- Ota minut, sillä minähän olen sinun vaimosi ja minä rakastan sinua!

Hän kosketti jo nukkuvaan, mutta tämä ei herännyt, liikahteli vain

unessaan.

Silloin Brita nousi vuoteeltaan, avasi oven ja hiipi kesäiseen yöhön.

Mikä pyhä hiljaisuus täytti koko luonnon! Hän asteli haan veräjälle ja

vihelsi. Silloin tuli viidakosta hänen hevosensa. Brita taputti sen

kaulaa ja puheli sille:

-- Lähdemmekö pois kotiin, Rusko, lähdemmekö, vai jäämmekö tänne? Minä

lähtisin niin mielelläni, mutta en voi, sillä minä rakastan tuota

miestä liian paljon. Ilmaisenko hänelle itseni, ilmaisenko? Mutta ensin

täytyy tuon toisen naisen lähteä talosta pois. Hänen täytyy itse tuo

nainen ajaa, minä en sitä tee. Hänhän on herra talossa. Sinä olet niin

uskollisesti minua palvellut, Rusko, ja olet minusta pitänyt ja minulle

tottelevainen ollut, vaikka minä niin usein olen sinua lyönytkin. Sinä

kai ymmärrät, että minä olisin valmis ottamaan millaisen kohtelun

tahansa osakseni, kun hän sen minulle antaisi. Sano, Rusko, sano, mitä

minun tulee tehdä? Jos minä itseni hänelle ilmaisen, niin olen myöskin

samalla kokonaan hänen vallassaan. Jos minä vielä piilottelen, niin voi

hän muuttua sellaiseksi, että minun onneni on suurempi kuin mitä se nyt

voisi olla. Minä tiedän, että minun tulisi odottaa, mutta etkö sinä

tahtoisi, että minun poikani jo tulisi ja leikkisi sinun harjassasi.

Kun minä häntä sylissäni pitäisin, niin leikkisi hän kuin minä nyt

leikin. Sano, Rusko, mitä minun tulee tehdä?

Hevonen hyväili päällään Britan olkapäätä.

-- Minä luulen, että odotan. Ja minä otan hänestä pois kaiken ruman ja

huonon, sillä minun tulevan poikani isä ei saa olla muuta kuin sankari.

Eikö niin, Rusko, eihän saa olla?...

Kepein mielin läksi Brita astelemaan tupaa kohden. Nyt hän tiesi niin

varmasti, että hän rakasti tuota suurta elämänhaluista miestä, joka

tuolla sisällä nukkui. Mutta hän tiesi myöskin, että tämä mies oli

vielä niin perin höyläämätön ja että hän, Brita, yksin osasi hänet

muuttaa.

-- Sanotaan, että veitsi hioo veitsen ja mies miehen, ajatteli hän. Kun

tässä ei ole ketään toista miestä, niin täytyy minun tuota kovasimen

virkaa hoitaa. Ja varo, sinä lujateräksinen kalpa siellä sisällä! Nyt

sinua aletaan hioa, ja se koskee sinuun kovasti, sillä etpä ole vielä

terotettavana ollutkaan, olet vain iskenyt omalla voimallasi. Mutta

enemmän sinun täytyy voida, paljon enemmän.

Hän palasi tupaan ja katseli auki jättämänsä oven kautta tulevassa

valossa miestä, joka makasi selällään vuoteella. Hän siirsi hänen

päätään hiukan mukavampaan asentoon, siirsi hellästi ja hiljaa.

Arvid havahtui, katsoi ensin kauan pitkään häneen ikäänkuin

tunnustellen, kuka hän oli.

-- Kah, sinäkö se oletkin. Minä näin juuri niin ihmeen ihanaa unta.

Koetetaan ottaa unen päästä taas kiinni. Mitä siinä seisot, tule

vuoteelle nukkumaan. Anna oven olla auki, niin tulee ilmaa sisään.

Ja Brita kapusi Arvidin viereen hänen ylitseen ja pian vaipui hän

syvään uneen, pää leväten Arvidin käsivarrella.

Aamuaurinko kurkisti sisään ovesta.

Pääskynen, jolla oli pesänsä räystään alla, näki oven olevan auki,

lensi kynnykselle ja katseli kauan pää kallellaan sisään, lensi

sitten taas pois, kaarteli aamutaivaalla, jolta juuri tuuli lakaisi

hienoja pilvenhattaroita pois, jotta auringolla olisi enemmän tilaa,

paistaessaan Rapalan talon yli, missä kaksi ihmislasta nukkui valmiina

odottamaan sitä hetkeä, jolloin he saisivat onnen kokonaan omakseen.

X

Aamulla heti herättyään Arvid huusi:

-- Nyt, miehet, panemme saunan lämpiämään ja kylvemme kaikki eilen

saadut höyryt pois pääknupistamme. Sellaisen illan jälkeen ei mikään

ole sen terveellisempää kuin sauna. Sen jälkeen on ihminen taas kuin

uudesti syntynyt.

Sen kun Brita kuuli, niin tuli hänelle hätä käteen. Millä ihmeen

keinolla hän voisi pettää Arvidin! Jos hän kieltäytyisi menemästä

saunaan, niin siitäpä vasta syntyisi epäluuloja, ja kaikki voisi olla

pilalla.

Kun Arvid meni vanhalle Leenalle, kartanon emäntäpiialle sanomaan, että

sauna oli pantava lämpiämään, alkoi Brita neuvotella haavurin kanssa.

-- Kuulithan, mitä hän sanoi? Meidän täytyy mennä saunaan!

-- Kyllä minä sen kuulin, vastasi haavuri. Ja tarpeen se onkin, sillä

onpa päässäni sellainen metakka, että aivan olen hulluksi tulla. Sitä

juomaa taisi mennä kurkustani liian paljon alas. Me menemme saunaan ja

sillä hyvä!

-- Niin, mutta enhän minä voi tulla teidän kanssanne sinne!

-- Miksette?

-- Sittenhän on heti loppunut koko salaisuus. Haavuri katsoi Britaan ja

nauroi:

-- Sellaista se on, kun pitää ilveitä. Ei mikään ole sen vaikeampaa

kuin valheen pitäminen sellaisena, ettei se pääse ilmi. Valhe on kuin

piimää, jota on kourassa kannettava.

-- Sinun täytyy keksiä jokin keino, sanoi Brita.

-- No, en minä ennenkään ole joutunut pulaan, en paljon pahemmissakaan

tapauksissa. Vasta nyt pantiin sauna lämmitä, ja siihen on vielä

runsaasti aikaa ennenkuin sinne on mentävä. Minä menen katselemaan

paikkoja, niin kyllä minä keinotkin keksin.

Haavuri käveli kartanolla ja mietiskeli.

-- Kyllä se setään on merkillinen järjestys, että kun juoman kurkustaan

alas juoksuttaa, niin se tiesi mitä teitä nousee sinne yläkammariin

ja pitää siellä lopulta sellaista jumalatonta mellakkaa, että luulisi

siellä menninkäisten oikein suurena laumana raapivan pääkoppaa

sisältäpäin. Kyllä ihminen piankin heittäisi kaikki juomat hornan

tuuttiin, jos olisi meille annettu humala ja päänkolotus yhtaikaa.

Mutta kun se toinen ensiksi tulee sellaisena ihanana kepeytenä vereen,

niin ei muistakaan, että se toinen tulee sitten sellaisena pelottavana

kolotuksena. Mutta tässä minä kuljen ja mietiskelen omia asioitani,

vaikka minun on pidettävä huolta toisten elämästä ja rauhasta. En minä

sitä herraani millään muulla keinolla pidätä saunasta poissa kuin

antamalla hänelle sellaista työtä, että hän juoksee pitkin mäkiä ja

teitä kuin rattaat olisivat alla.

Leenan ilmoitettua, että sauna oli jo valmiina, oli tuumakin kypsynyt

haavurin mielessä. Kun Arvid ja Brita jo astelivat saunaa kohden,

niin vehkeili haavuri jotain tallin tienoilla. Äkkiä nähtiin nuoren

orivarsan sieltä karkaavan ja juoksevan huimaavaa vauhtia pitkin

pihamaata. Arvid kääntyi ja näki sen.

-- Mikä sen varsan sieltä tallista nyt on päästänyt irti? huusi hän. Se

on otettava kiinni!

Ja hän läksi juoksemaan sen jälestä.

Sillä aikaa Brita meni saunaan, ja kun Arvid vihdoin hengästyneenä

sinne tuli, niin oli Brita jo kylpenyt ja pukeutunut.

Arvid sen nähdessään ei sanonut muuta kuin:

-- Pianhan sinä sen toimituksen suorititkin. Elä nyt kuitenkaan mene

pois, sillä voithan istua täällä saunassa ja katsella, kuinka sitä

oikein mies löylyä ottaa.

Brita ei keksinyt mitään keinoa, millä hän olisi Arvidin epäluuloa

herättämättä päässyt pois, ja niin hän sai jäädä saunaan ja katsella,

miten Arvid riisui yltään ja kiipesi lauteille, josta hän piankin huusi:

-- Annahan nyt tulla löylyä oikein runsaasti, jotta syntinen ruumis

sen tuntee ja saa esimakua siitä, minne se kerran on joutuva, ellei

parannusta tee.

Ja Brita otti kousan ja heitti sillä vettä kuumille kiukaan kiville,

jotta vesi hulmahti höyrypilvenä korkealle. Yhä lisää huusi Arvid

löylyä, ja yhä tulisemmaksi tuli sauna ja kiukaan kivet kiukkuisina

pihisivät kuin suuri lauma sylkeviä kissoja olisi siellä ollut.

Kun Arvid lopulta kapusi alas lauteilta ja heilutti kädessään vastaa,

josta kaikki lehdet olivat latvoilta lähteneet, miehen sillä piestessä

ruumistaan, niin hän huusi:

-- Näin sitä pitää olla, silloin ihminen tuntee olevansa taas yhtä

kepeä ja ketterä kuin silloin kun hän tähän maailmaan tuli.

Hän avasi oven ulos ja siinä ulkoa tulevassa valossa hän ruumistaan

vedellä huuhteli.

-- Kyllä sauna on sentään pyhä paikka, sen minä uskallan sanoa,

vakuutti hän. En minä suustani suinkaan mikään erittäin siivo ole,

mutta saunassa minä en sanoisi yhtä kirosanaa, sen minä tiedän. Minun

isävainajani oli niin ankara, että hän ei sallinut haastettavan

sanaakaan saunassa, vaan oli jokaisen istuttava siellä hiljaa kuin

kirkon penkissä. En minä sellainen sentään ole, sillä kyllä minä täällä

puhun, mutta siivosti ja säädyllisesti, kuten te kaikki huomaatte.

Hän katseli omaa komeata ruumistaan joka puolelta.

-- Kyllä sen kaikesta huomaa, että se syntinen ruumis tarvitsee tilaa

voimalle. Ei se mahdukaan mihinkään vähään alaan. On sitä minussakin

raajoja ja lihaksia niin, että niitä ei ennätä laskeakaan kaikkia.

Mutta tarkoitus niilläkin on jokaisella, oma tarkoituksensa ja

tehtävänsä, joita ei ihminen näin omalla pienellä järjellään ymmärrä.

Ja vaikka luulisi, että kaikkihan me olemme yhtäläisiä, niin kyllä sen

saunassa huomaa, ettei asia niin ole. Ja kun ajattelee naista, kuinka

sekin on kummallisesti kokoonpantu ja koreana kuin kukkainen on miehen

rinnalla, niin täytyy sanoa ja tunnustaa, että on sillä jumalallakin

ollut päänvaivaa ja miettimistä, ennenkuin senkin sai valmiiksi.

Hän katsahti Britaan ja sanoi:

-- Sinä poika olet niin hiljaa ja hissuksiin, että luulisi sinun olevan

täällä häpeissäsi. Eihän sitä hävetä tarvitse, kun näkee alastoman

miehen. Toista se olisi, jos näkisi alastoman naisen. Vaikka minä olen

tällainen romuluinen mies ja olen naisten kanssa niin jumalattoman paha

suustani, niin saunassa minä olen aina niin ujo, että oikein itseänikin

kiukuttaa. Jos tässä nyt olisi nainen, niin kuinkahan minäkin kulkisin

pitkin nurkkia ja koettaisin, millä tavoin voin alastomuuttani peittää.

Ehkä se on niitä syntymäpaikan tunteita, sillä minulle uskoteltiin

lapsena, että minut oli löydetty saunan lavon alta, ja minä uskoin

tietysti vahvasti siihen, kunnes sitten myöhemmin huomasin, miten sekin

ihmeellinen asia on maailmaan järjestetty.

Brita pääsi pakenemaan saunasta herättämättä mitään huomiota, ja vasta

sitten, kun hän oli ovesta kadonnut, laskeutui haavuri lauteilta alas.

-- Kauan sinä siellä kuumassa kestitkin, sanoi Arvid.

-- Täytyi kestää, vastasi haavuri.

Hän mietti itsekseen, mihin kaikkeen hän vielä olikaan joutuva tässä

talossa niin kauan kun Brita käytti miehen pukua. Nyt hän jo oli saanut

juoda enemmän, kuin mitä hänen nahkansa sisältäpäin sieti, ja sitten

hän oli saanut ottaa löylyä enemmän, kuin mitä hänen nahkansa ulkoapäin

kesti.

Mutta kun he olivat kylpeneet ja olivat taas pukimissaan, niin menivät

he kaikin kolmisin mäen töyrylle, aivan Päijänteen rannalle istumaan,

ja siinä he katselivat, miten kalat leikkivät veden kalvossa. Arvid

makasi selällään ruohikossa ja huitoi kädellään tuon tuostakin pois

hyttysiä, jotka tuppautuivat hänen kasvoilleen.

-- Mikähän tarve oli noitakin eläimiä maailmaan tuoda? sanoi Arvid. Ja

minkähän tähden nekin muutamia rakastavat enemmän kuin toisia?

-- Ettekö kuule, mitä tuollainen oikein suuri ja vanha hyttynen sanoo,

kun se tulee teidän lähellenne? sanoi haavuri. Se huutaa: eno, eno,

eno, eno, eno, saanko ma olla yöt'! Kun sitä suuttuneena huitaisette

menemään, niin huutaa se heti: roisto, roisto, roisto, roisto! Minäpä

tiedän, miten tuo joukko on maailmaan tullut. Kun Jumala oli maailman

saanut niin valmiiksi, ettei ollut muuta enää jälellä kuin hiukan

saumojen silittämistä, niin sanoi Paholainen hänelle: Osaisin minäkin

luoda, jos saisin vain pienen alan aivan omaa maata. Jumala antoi

silloin hänelle pienen tilkun maata, niin suuren, että siihen seiväs

mahtui pystyssä seisomaan, ja sanoi: Tuossa on sinulle, luo nyt, jos

osaat! Paholainen sylki silloin seipäällä maahan tehtyyn reikään, ja

siitä alkoi tulla ulos tavaton parvi kaikenlaista hyttystä ja paarmaa,

pörriäistä, sittiäistä ja mäkäräistä. Ilma oli jo aivan sakeana niistä.

Silloin meni eräs hyttynen Pietarin pitkälle nenälle ja alkoi siinä

"enoansa" huutaa. Pietari suuttui niin, ettei tietänyt kummalla jalalla

olisi seisonut, ja hän sieppasi kekäleen nuotiosta, jolla hän juuri

paraillaan muikkuja keitti ropeessa, ja pisti sen kekäleen siihen

reikään, mistä hyttyset olivat tulleet. Ja siksi ne vielä tänäkin

päivänä pelkäävät sauhua, ja siksi ne aina Pietarin päivän aikaan

alkavat kadota ihmisten ilmoilta.

He lojuivat kauan viheriällä niityllä ja katselivat kohden sinistä

taivaan lakea. Aivan heidän läheltään nousi ilmaan leivonen, lensi

korkealle, ja sitten tullessaan alas sieltä taivaan ihmeellisestä

sinipalatsista alkoi se laulaa.

-- Miksikähän tuo lintu laulaa vasta sitten, kun se tuolta alas tulee?

sanoi Arvid.

-- Eivät kaikki leivoset siten tee, vastasi Brita. Minun kotini

tienoilla asusti monta suvea leivonen, jonka ääni oli niin ihmeellisen

suloinen, että sitä kuullessa sydän rinnassa suli. Se lauloi puun

latvassa ja siitä se nousi pyhässä ilossa korkealle ilmaan. Mutta kun

se sinne oli tullut, niin vaiti laskeutui se alas. Ja minä ajattelin

silloin, että sellainen kuin tuo lintu on ihminen. Toinen laulaa

vasta silloin kun hän on onnen saavuttanut, toinen silloin kun hän

lentää onneansa kohden, ja kun hän sen on saavuttanut, niin onpa hänen

sielussaan niin suuri ja juhlallinen riemu, että hän ei enää mitään

sanoja löydä ilmaistakseen tunteensa.

Britan puhuessa oli Arvid kohottautunut ryntäilleen ja hohtavin silmin

katseli vieressään olevaa poikaa.

-- Mistä sinä tuon kaiken olet oppinut? sanoi hän. Kuinka sinä osaat

noin ajatella?

-- Siksi, että minä olen ollut aina onnellinen, ja siksi, että minä

aina olen keskellä luontoa kuten kotonani. Minä rakastan luontoa

enemmän kuin ihmisiä. Tai oikeammin sanoen, minä rakastan ihmisiä

siksi, että minä ymmärrän niin hyvin luontoa.

-- Mutta kuinka sinä sitten tulet sellaisen miehen luo kuin minä olen?

Etkö sinä näe, että minä, tällainen jörö ja raaka mies, en ole sinulle

sopiva seura?

Brita naurahti, katsoi Arvidiin ja sanoi:

-- Oletko sinä niin varma siitä, että olet sellainen kuin mitä itse

luulet?

-- Mitä, herran nimessä, minä sitten olisin? En kai minä mikään

lintukaan ole? Totta kai minä olen se, mikä olen omasta mielestäni!

Keskustelun katkaisi haavuri, joka alkoi selittää:

-- Ei kukaan ole sitä, miksi hän itseään luulee. Jos niin olisi asian

laita, niin olisinhan minä silloin jotain kerrassaan ihmeellistä ja

kummallista, sellainen olento, ettei jumalakaan omaa käsityötään

tuntisi. Kai se niin on kuin tämä nuori mies sanoo, jolle on annettu

sellainen ajatuksen juoksu, että oikein päätä huimaisee sitä

ajatellessa.

-- Elä siinä viisastele, huusi Arvid, vaan anna meidän tässä puhua

asioista vakavasti. Kuulehan, poika, minä olen aina toivonut, että

minun elämääni tulisi sellainen, joka pitäisi hiukan holttia minun

suhteeni, joka istuen minun elämäni kelkassa jalallaan haraisi, jotta

kelkka mäessä menisi oikeaan suuntaan eikä vikuroisi sinne ja tänne ja

lopulta kaatuisi hankeen. Tuollaista minä olen toivonut. Kun sinä nyt

olet tullut tänne, niin etkö voisi sinä ottaa tuota tointa vastaan?

Jos minä vikuroin, enkä aina tee niinkuin sinä oikeaksi katsot, niin

anna vain minulle oikein tuntuvasti sanasaunaa, niin kyllä minä taas

tottelen. Minä olen ajatellessani ja oikein perinpohjin punnitessani

tullut siihen huomioon, että on niitä minua tyhmempiäkin maailmassa, ja

että kyllä minusta kalu tulee, kun minua vain oikeassa kurissa pitää.

Oppiihan se hevonenkin kahdella jalalla kävelemään, kun sitä vain

oikein hyvästi piiskalla komentaa. Eiköhän silloin ihminen opi tästä

hengen konttaamisesta toisen avulla vihdoin kävelemäänkin.

-- Herra, herra, huusi haavuri, aivanhan te puhutte ihmeellisiä

asioita! Kuinka tämä tällainen on mahdollista?

-- En minä mielestäni mitään ihmeellisiä asioita puhu, vastasi Arvid.

Minä olen vain alkanut ajatella, ja minä sanon kaiken mitä ajattelen.

Se on kai samanlaista kuin lukemisenkin oppiminen. Ensin ihminen tavaa

ääneen ja sitten vasta, kun hän on lukutaidon itselleen hankkinut, hän

osaa lukea hiljaa. Niin minäkin nyt, kun ajatuksia tavailen, kaiken

puhun ääneen. Sinä, poika, et taida uskoa, että minä totta tarkoitan?

Mutta sittenhän näät, kun kerran minulta jotain vaadit, että minä teen

mitä sinä käsket.

-- Koetetaanhan sitten heti tällä hetkellä, sanoi Brita, pitääkö miehen

sana paikkansa. Mene ja aja tuo Hankku pois talosta!

-- No, jollei siinä muuta sen vaikeampaa ole, huusi nauraen Arvid, niin

sano yksintein, millä tavoin minä hänet ajan. Pitääkö minun roikottaa

häntä tukasta pitkin maantietä, vai tahdotko, että minä panen hänet

nurinkurin hevosen selkään istumaan? Vai onko minun saatettava hänet

pois, kuin olisi hän suurisukuinen rouva, joka on luokseni tullut minua

käynnillään kunnioittamaan? Kyllä minä teen aivan niin kuin sinä sen

määräät. En vääjää siitä niin hiukkaakaan.

Nauraen vastasi Brita:

-- Saata hänet kaikella kunnialla talosta pois, nainenhan hänkin on.

-- Onko se naisen arvo sitten jotain niin ihmeellistä ja

eriskummallista? Ethän toki vaadi, että minun tulisi antaa hänelle sama

kunnia kuin tulevalle vaimolleni?

-- Kyllä minä tiedän, ettei mies kauneimmin kunnioita vaimoaan, vastasi

Brita. Mutta kunnioita häntä niinkuin äitiäsi tai sisartasi.

-- Et sinä voi totta tarkoittaa tuolla kaikella, sanoi Arvid. Sinä

sanot tuon kaiken vain sen vuoksi, että saisit minut kurisi alaiseksi.

-- Mutta siihenhän sinä olet tahtonut tullakin.

-- Olen kyllä, mutta on kai silläkin sentään jokin raja?

-- On kyllä, mutta minä kai sen määrään, etkä sinä. Mutta ellet tahdo,

niin ei puhuta sitten enää sen enempää koko asiasta.

-- Nyt siitä puhutaankin, sanoi Arvid. Kyllä minä teen sen, minkä sinä

käsket, mutta minun täytyy ensin saada edes purkaa sisuani. Sinähän

vaadit minulta niin tavattomia asioita, että aivan hirvittää niitä

ajatellessa. En minä ennen ole kuullut miehen vaativan mokomaa kohtelua

naiselle.

-- Mutta minä vaadin nyt. Ja jos sanassasi pysyt...

-- Siinä minä pysyn aina!

-- Niin teet juuri niin kuin minä käsken.

-- Jos sinä asian otat siltä kannalta, niin sitten minä menen ja teen

juuri niin kuin käsket. Tuletko katsomaan, kuinka se toimitus tapahtuu?

-- En tule. Mene sinä vain yksinäsi. Mutta muista, että ainoatakaan

pahaa sanaa et saa hänelle sanoa.

Arvid nousi ja meni taloa kohden. Vähän matkaa astuttuaan hän palasi

taas Britan luo ja sanoi:

-- Onko tämä nyt oikein totta, vai mitä sinä tällä kaikella aiot?

-- Totta se on, mene nyt vain!

-- Mennään sitten!

Ja Arvid läksi taloon tekemään lopputiliä Hankun kanssa.

Jäätyään kahden kesken Britan kanssa sanoi haavuri:

-- Minä en koskaan tule ymmärtämään naista, sen minä huomaan.

Minkä tähden te oikeastaan tuolla tavoin häntä kuritatte? Ei

metsästyskoiraakaan sen pahemmin voi pidellä.

-- Minkäkö tähden, kysyt sinä? Minulla on maailman paras mies omanani

ja minä tahdon, että sen muutkin huomaisivat.

Arvid meni tupaan, jossa Hankku siivoili edellisen illan juominkien

aikaansaamia vaurioita. Arvid teki ovella niin kauniin kumarruksen kuin

suinkin osasi ja sanoi hämmästyneelle Hankulle:

-- Minulla olisi neitsyt Johannalle hiukan puhuttavaa.

-- Herra puhuu vain, kyllä minä kuuntelen, sanoi Hankku.

-- Minä olen tässä asioita punninnut ja silloin olen punninnut

Hankkuakin ja huomannut, että Johannan olo on täällä sellainen, että

minulla ei ole mitään sitä vastaan, että siitä tulee loppu.

-- Loppuko?

-- Niin, aivan täydellinen loppu muodossa tai toisessa. Minä olen

tämän asian tahtonut sanoa neitsyelle niin kohteliaassa muodossa kuin

suinkin, sillä kyllä minä kohteliaskin osaan olla, kun oikein tahdon.

-- Ei herran tarvitse suotta ottaa päällensä sellaista rasitusta, kyllä

minä ymmärrän sitäkin kieltä, mikä herralle on tavallista ja tutumpaa.

-- Mutta minä olen nyt päättänyt puhua tällä tavoin, ja sen vuoksi on

parasta, että Johanna kuuntelee tätä eikä odota muuta. Kuten minä siis

sanoin, on tästä talosta lähdettävä mitä kiireimmin ja mitä tulisinta

vauhtia.

-- Enhän minä tahdo lähteä.

-- Hä?

-- Niin, ei minulla nyt ole mitään kiirettä pois.

-- Mutta jollen minä maksa mitään.

-- Kyllä minä sittenkin jään.

-- Mutta eihän sinulla ole täällä mitään tekemistä enää minun kanssani,

sanoi Arvid, joka alkoi kiukustua.

-- En minä enää herraa ajattelekaan. On täällä muitakin miehiä.

-- Keitä?

-- Se uusi herra, joka tuli eilen tänne. Minä tiedän, että herra on

ollut minulle vihainen, kun minä olen noin silmät pyöreinä katsellut

teihin ja ollut rakastunut. Kaikeksi onneksi meille molemmille on

siitä nyt tullut loppu. Minä rakastun aina ja sukkelaan, se käy kuin

syöstävän heittäminen kangaspuissa.

-- Minusta on se ja se sama, rakastaako Johanna minua tai ketä tahansa,

mutta täältä on mentävä pois. Minä olen luvannut olla kohtelias ja

Johannan on otettava varteen, mitä se sellainen minulle maksaa. Minä

pidän sen, minkä kerran olen luvannut, mutta mitä minun mieleni tekee,

se on toinen asia. Minä tahtoisin oikeastaan potkaista Johannaa sinne

selän loppuun, jotta meno olisi sitä tuimempi. Mutta minä olen luvannut

olla kohtelias, ja sen vuoksi minä sanon, että, jollei tästä tule

lähtöä, niin minä näytän selvemmin, missä tämän talon ovi ja veräjä

ovat.

Hankku katseli miestä, joka hänen edessään kiukkuaan pidellen seisoi,

ja sanoi:

-- Kun meillä kahdella ei ole mitään toisillemme enää sanottavaa,

niin mitä me sitten puhumme? Minä olen päättänyt jäädä, enkä lähde

tästä talosta pois muuten kuin jos emäntä tulee taloon. Katsokaahan,

järjestys minullakin on asioissani, ja minun mielestäni ei minulla ole

mitään tekemistä täällä enää sen jälkeen, kun emäntä on tullut.

-- En suinkaan minä tänne sen vuoksi roikota rouvaani, että saisin

Hankun menemään! Se olisi kuitenkin liian paljo vaadittu, huusi Arvid,

joka huomasi, miten vaikeata hänen oli tyynesti puhella tämän naisen

kanssa.

-- Minä olen sanonut, mitä olen sanonut, ja sillä hyvä. Minä tahdon

olla siellä, missä minun sydämeni aivoitus on, ja minä jään tänne!

-- Luuletko sinä, senkin raato, että tuo mies sinua rakastaa!

-- Ei sitä tiedä koskaan, mikä tulee, kun siksi tulee!

Arvid seisoi Hankun edessä voimatta sanoa sanaakaan, sitten hän äkkiä

kääntyi ja meni pois.

Kun hän tuli toisten luo järven rannalle, niin oli hän perin synkän

näköinen.

-- No, lähteekö neitsykäinen? kysyi haavuri.

-- Minä olen koettanut vaikka mitä keinoa, tietysti kohteliasta keinoa,

vastasi Arvid, mutta mitä minä sille mahdan, että se on rakastunut

tuohon poikaseen ja sanoo hänen tähtensä jäävänsä tänne.

Haavuri ja Brita alkoivat nauraa niin, että Arvid lopulta kiukkuisena

ärjäisi:

-- Elkää siinä tyhjiä hohottako kuin järjenvaivaiset! Ettehän te tiedä,

mikä kamala hetki minulla on siellä sisällä ollut.

-- Oletteko ehkä mustankipeä? kysyi haavuri.

-- Siihenkö minulla olisi aikaa? sanoi Arvid. Mutta niin se vaan nyt

on, että hän ei sano lähtevänsä pois, ellei tänne tule talon rouva.

-- Sehän on helposti autettu, sanoi haavuri. -- Millä ihmeen keinolla?

-- Me puemme tämän nuoren miehen naiseksi ja sitten me sanomme, että

hän on talon rouva.

-- Elä puhukaan sellaista, muuten tuo poika suuttuu pahanpäiväiseksi,

sanoi Arvid. Ja vaikka hän suostuisikin, niin kuka takaa, että tuo

nainen, jolla on sellainen vainu, että hän kyllä huomaa, kuka on nainen

ja kuka mies, vaikka käärön sisään panisi, ei äkkää, että tässä on

petos ja koiranjuoni tekeillä.

-- Minä takaan, että hän ei huomaa niin mitään, vakuutti haavuri.

-- Vaikka tämä olisikin mahdollista, niin suostuuko tuo nuori mies

sellaiseen? Hänhän on niin arka miehen arvostaan. Arka minäkin olen

ja vannon, että jos joku minulle sanoisi, että minä olisin sopiva

kulkemaan naisen vehkeissä, niin ei taitaisi sillä olennolla juuri

paljon muistoa enää olla siitä, miten sekin päivä on loppunut.

-- Kysykää häneltä itseltään, sanoi haavuri, niin sittenhän näette,

mitä hän vastaa.

Arvid kääntyi Britan puoleen ja sanoi:

-- Sinä tiedät, että minä en tee tätä omasta vapaasta tahdostani, vaan

toisen käskystä. Sanohan nyt, mitä tästä tuumasta arvelet? Voitko ottaa

yllesi naisen laitokset ja mennä niissä vehkeissä tuota vaimo-ihmistä

pelottelemaan?

-- Tahdotko sinä päästä tuosta naisesta? kysyi Brita.

-- Enhän minä toki tuossa naisessa aio kiinni riippua, vaan olen sitä

iloisempi, jota pikemmin hänestä pääsen.

-- Mitä häntä sitten tänne toitkaan?

-- Kukapa sitä voi vastata kaikesta, mitä kiukkupäissään tekee. Minä

tahdoin saada naisen, jolle voisin naisia haukkua oikein mielin määrin.

Mutta sitten olen tullutkin huomaamaan, että voi sitä miestenkin kanssa

naisista puhua ja se helpottaa paremmin.

-- Jos niin on asiat, niin kyllähän minä tahdon parastani koettaa ja

auttaa sinua tässä tuiki tukalassa tilassa, sanoi Brita.

-- Kyllä sinun uhrautuvaisuutesi toisen hyväksi on niin suuri, että

minä en voisi sellaista oikeastaan vastaan ottaa. Parasta olisi kai,

että minä menisin ja väkivoimalla tuon naisen ajaisin pois Rapalasta.

Ja niin minä teenkin!

Sen sanottuaan hän riensi taloa kohden välittämättä vähääkään toisten

huudoista. Kun hän pääsi perille, sieppasi hän Hankkua käsikynkästä

kiinni ja sanoi:

-- Nyt sitä neitsykäiselle tuli äkkinäinen lähtö!

Hankku huitoi ja huusi, mutta eihän se auttanut, mentävä oli, kun

Arvid häntä veti mukanaan kartanolle. Sitten sieppasi hän piiskan

ja huitoi sillä. Hankku juoksi parkuen tietä pitkin talosta pois.

Voitonriemuisena seisoi Arvid kartanolla, kun hän äkkiä näytti

muistavan jotain, juoksi taloon ja sitten Hankun jälestä. Tämä,

nähtyään Arvidin juoksevan häntä kohden, karkasi minkä suinkin alta

pääsi. Arvid harppasi jälestä ja sai hänet vihdoin kiinni ja sanoi:

-- Minä unohdin maksaa sinulle sen, minkä lupasin tuodessani sinut

tänne. Istu tähän kivelle minun viereeni, niin tehdään tilit selviksi.

Ja Arvid laski, kuinka monta päivää Hankku oli ollut talossa, ja maksoi

hänelle runsaan palkan siitä ajasta.

Hankku istui ja katseli kummissaan tätä miestä, jonka järkeä hän jo

monasti oli epäillyt, mutta jonka puuttumisesta hän nyt oli aivan

varma. Hän otti rahat kouraansa ja läksi kulkemaan eteenpäin. Arvid

palasi Rapalaan ja sanoi sinne tultuaan kartanolla olevalle haavurille

ja Britalle:

-- Siinä se heiskale nyt meni ja menikin hyvää kyytiä!

-- Sanotko sinä tätä tällaista hienoksi ja kohteliaaksi tavaksi, kuten

olit minulle luvannut? sanoi Brita.

-- No, kyllä se vielä sillä hienommalla puolella oli, sillä toista

se on, kun minä alan olla raaka. Minä ajoin tuon naisen pois melkein

niinkuin sinä käskit.

-- Mutta hyvä mies, sanoi Brita, et suinkaan sinä aina tee niin kuin

sinua käsketään?

-- Kyllä minä melkein aina niin teen, vastasi Arvid. Se on niin

turvallista, kun toinen ottaa määräämisvallan, jotta itsellä ei ole

siitä mitään huolta.

Nauraen palasivat he tupaan ja istuutuivat siellä aterialle, jonka

Leena oli heille valmistanut.