"Aikansa lapsi."
Niin usein mietin, suren itseäin
ja kirjavuutta elämäni harhain!
Syyt niihin? Yksi ehkä veressäin, --
mi vaisto siinä pahin on, mi parhain?
ja toinen? Vaikutteet kai lapsuutein
ja ympäristön, outo murros-aika,
jok' ensin suuntasi mun haavehein.
Ja kolmas itse, -- koko elon taika!
Mua aivan painaa miete se! Taas kaipuu
hakevi syitä mailta muistojen.
Kidutus turha! Katson: näe en!
Mut ehkä laulain raskas vaiva haipuu!
Siks muistu, armas aika, joka johdit
ens askeleeni, kuvin rikkain hohdit!
Kuink' oot nyt muuttunut ja tullut uudeks,
ja muutut, loittonet pois kaukaisuudeks.
Kyll' onnetar, yö-silmä, kultahaps,
loi elämääni, luulen, vastakohtaa.
Kas oonhan Savon loiton, kauniin laps, --
veet välkkyy siellä, vaarat siintää, hohtaa --
niin, sieltä, josta harhaunut ei muu
lie heimo koskaan takaa karun salon:
kehässä vaarain laakso avartuu, --
siell' ahdas kyly, siellä näin ens valon.
Mut kuinka jouduin sitten loitos sieltä,
pois, korven poika? Kyllin kiertämään!
Ehk' aikaisin jo veivät, -- niinpä tään
näin maani jotkut kolkat, etsin mieltä
elämän turhan. Miks juur minä maita
sain muita kummastella loistokkaita?
Ma heikko, huono, miks näin Juutin, Saalen,
Provencet, kulta-templit Morrealen?
Miks? Mitä olen? Vastauksenko saan! --
Mun äitini -- kuin synkkä kirja, jota
hän tutki, vanhaa Testamenttiaan:
Ismailin orvon äidin turmiota
ja Saulin tietä synkän-ylpeää,
näkyjä kuumeisia Ilmestyksen,
Niist' älyn ymmärtääkö elämää
hän saanut ois? Vain älyn hämmennyksen.
Niin ehkä tuskastui, siks alla taivaan
mont' ilkkui seikkaa, nautti miten voi.
Ja niinpä taivaan koston lyödä soi.
Ah, leikkien mun elon riemuun, vaivaan
loi poikasena oikullisna lehdon, --
maantiestä, siinä enne, mulle kehdon
hän antoi, konsa ylkä, nähdä hellä,
unohti, huonon, tylyn-sydämellä.
Jalomieliset.
Mi onni! Onnettaren hoitohon
niin jouduin, -- aina maantien ojaan saakka.
Siks lienen vapaa, -- kirkkahinkin on
äit' usein lasten taantumus ja taakka.
Mut onnetar, se kultahaps, nyt vei
maantieltä heikon turviin jalon naisen.
Kuink' aika vierii! Hänkään elä ei
nyt enää! Mutta varmaan siunaavaisen
luo katseen minuun yhä taivahastaan:
jos taivas kelle lie, hän siellä lie!
Niin, turvaan johti hyvän onnen tie
mua silloin. Sadat ruudut pientä vastaan
sädehti sieltä, nurmet, puisto taaja
mun leikkiin kutsui. Siis ain' olkoon saaja
hän ylistykseni! Hän kertoi sadut
minulle, -- niistä alkoi haaveen ladut.
Se suku oli vanhaa, vankkaa niin, --
puol-germaaneja, nuorimmat täys-fennot.
Jo ammoin ansioikseen piirrettiin
mies-kunto, -- eipä haaveet, runon lennot!
He uskoi Jumalaan, -- tai muodon vuoks
ja miettimättä taipui tunnustukseen, --
viistoista-vuotisna mun kaikki juoks
jo uskot epäilyni kurimukseen!
Mut he, -- nuo vakaat, teki virkatyötä
tai pyrki virkaan. Pelas lomallaan
yks Plevnaa, toinen jahtas; verkoissaan
he loikoi vanhat, rakkaat kirjat myötä:
Tegnér, Schwarz, -- Välskär, Stoolin miekan-hakkaus.
Niiss' oli Usko, Isänmaa ja Rakkaus
niin kaunein kapaloitu kulta-nitein, --
ne uinahtaa soi varmoin mielipitein!
Uus aika henkäs. Nuorin herttaisin,
jo "Viimeistä Atenalaista" luki, --
se ennekö jo risti-aaltoihin,
joiss' uppos meiltä moni vanha tuki?
Mut siitä ei nyt! Kerron tässä vain,
mit' ihmeitä uus onnen olo näytti
ja miten hohtelee se muistossain.
Sen rakkaan talon aika-ajoin täytti
kotoiset, vieraat, -- Suomen lippu nousi,
ja keittiössä juostiin, touhuttiin; --
jokaista luokkaa, asti "aateliin",
ajeli rilloin sinne, salmet sousi.
Luutnantit, riemun ruusut poskipäissä,
helisti kannusta, ain' aatos häissä.
Verannan kirjolyhdyt illoin loisti.
Ah, aika onnen sen jo vei, jo poisti!
Ne loisti lyhdyt, kruunut, tanssi soi
ja kiehtoi heitä ruutu-hohtavalle
se permannolle. Mutta vaisto, oi,
miks vei se mua pakoon kankahalle,
tai pirtin puolle. Sinne hämärään,
joss' oltiin onnelliset auringossa
ylempäin, -- nöyryys, uni silmissään.
Tai nauttimaan vei Alroy-kirjaa, jossa
kimalsi romantiikan kulta-kalvat.
Ne muistot, ilot! Niistä ehkä on
mull' ilon pohja-kaipuu viaton, --
vaikk' kytkee parhaan moukan vaistot halvat?
Pois juoksin, tyhmä. Kallehin kai suri.
Hän anteeks antaa! Mit' ois tainnut kuri!
Voi kasvaa pensas, muuks ei muutu lainkaan.
Mut mitä, onnekas, nyt nähdä sainkaan?
Pois hentomieli, -- piirrän katkelmia muistojen.
Nuo päiväpaisteet menneet! Aran pään
kun orpo nosti, silmä jotain keksi,
niin kuinka Pihlaanniemi hymyikään!
Ja yhä hymyy iltain viihteheksi!
Se muistoin talo, valkea ja suur,
mäellään metsäss' oli, keskell' aavaa
kyläistä laaksoa, -- kuin pataa juur.
Kun katolle nous, -- poika, varo naavaa! --
ja kiipi, katsoi itää, länttä kohti,
suvehen, pohjoiseen, niin monetpa
tiet, talot näki sieltä. Kirkkaina
isoihin kartanoihin lahdet johti:
niist' oli jotkut vanhat, -- kirsi-puistoin
hämyssä, asuinsijat monten muistoin.
Mut talot harmaat, kujat alastomat
tuoll' aukeoillaan oli rahvaan omat.
Siellä oli aatelistonkin rippeitä.
Siell' oli aatelisto -- hitto vie!
Vain pieni, silti arvoluokkaa kaksi:
ylempi, alempi. Ja muisto lie
mont' iltaa sekin tehnyt rattoisaksi:
näkihän tuonkin, muka, jota ei
nyt enää edes museoissa tapaa,
ja jonka kokoilija Suurin vei.
Mut millainen se oli luokka vapaa?
Ylempi ensin. Muistoistani sieltä
mun eteen kohta ylväs purjehtii
paroonin leski, Aurore Apollonie
af Silfverstierna, -- hei, pois halvat tieltä!
Viel' oli reipas. Lahden perukassa
hän asui hovissansa ruskeassa,
kaks-kertaisessa, päässä koivukujan, --
loi puisto tammi-vartioston lujan.
Aurore Apollonie! Jo vaakunat
lahoivat portiltaan. -- Ja kuului olleen
kamarit vihreet siellä, muhkeat:
ma näin vaan läävän, pirtin, kartanolleen
kun joskus jouduin: kovin ränstyi ne.
Mut rikas oli muka! Kultaa silkkaa
saleissa, kertoi kansa. Vai lie se
hänestä ollut karvahinta pilkkaa!
Kas, hän ties kurin! Oli alaisilleen
niin saita, että sillin-kuvan toi
hän renkipöydän päähän: siitä voi
särvintä silmäellä nielemilleen
vesille, leiville! No, puolestansa
varastaa alkoi häntä oiva kansa.
Niin eli yksin, hoiti sukumaita
tavalla, jonka niin ja näin ol' laita.
Aurore Apollonie, -- hän kiesseissään
vain kerran vuoteen porvarien kemut
kiers parempain. Ja sinne pystyn pään
ja rinnat pöyhkät toi, reticule-lemut,
naisseuraan muuhun, puodin-tuoksuvaan
monesti ehkä. Nostain silmä-luonta
hymysi, kahis silkkimustissaan.
Ma koskea sain kättään sini-suonta.
Soi hillitysti kirkas ruotsi suussaan; --
hän uskoi Jumalaan ja entisiin
oloihin. Ketjut, broshit paistain niin
hän korkealla istui suku-puussaan,
Aurore, tuo suvun vanhan -- iltarusko.
Vai iltarusko? Heikko tuon ol' usko
sanoihin nuorten, jotka ruotsinkieltä
aseena käyttäin puolsi Suomen mieltä.
Hei, chignon-niskaa! Kansan paljostoon
hän katseen tuskin loi, tai hymyn antoi:
se oli hälle "raakaa" -- sans façon.
Niin vanhaan tapaan torppareilta kantoi
hän verot, -- rahaa ainokaiselleen
keräsi tyttärensä tyttärelle
ja "vävylle", ken papin-säkkineen
tais olla "armollemme" aika helle:
Hän nenän kirjavaks joi, vatsan palloks,
ja keinotteli, -- mammonata ties
tuhota kuten kuunaan aatteen mies:
näet hänet svekomaaniks visakalloks
ties paroonska, -- ja moni muu sen koki
kai luissaan juomingeissa. Mut, mies toki
hän oli, -- toiveitaan hän kertoi, kiitti.
Ja lapset, aatteet! Armolt' aina riitti!
Moist' ylhäisöä! Ja mie, korpimaan
laps, koulussa sain moisten sukuin lasten
sivulla seista, sukuin aikoinaan
sodassa, rauhan töissä maineekasten!
Ne pojat kauniit, silmin kirkkahin,
suust' ulkosalla hampaat tuuman verran,
ne sai nyt, kanssa poikain torpparin,
ritareiks opetella uuden herran,
jok' oli ennen kannuspoika: kansa.
Mut näiden tyyppein täytyy riittää jo
ens luokasta nyt. Runon ahdinko
ei sijaa anna. Muut jo vuorostansa.
Siis alemp' aatelisto. Muistan sangen
suur-sukuisen siell' Anna Loewen-Brangen, --
mut, ah, ei enää ollut jalopeuran
hän kämmen! Minkämoisen saikaan seuran!
Hän oli suvun vanhin. Rappioon
käsissään luisui Vaskilahden talo, --
pois myytiin metsää, maita, -- ruohistoon
puutarha peittyi, ränstyi kuisti jalo.
Mut Jumalaan hän uskoi! Ikää viis
jo kymmentä, -- hän kuntaa juoksi aina,
samosi pappilat, luo moukkain kiis,
kyläili, pienet kasvot kalvakkaina.
Sanoivat hänen kerjänneen niin muka!
Mut hän ol' aina nöyrä, hymy-suu, --
kun oli köyhä ... naimaton ja ... muu, --
vain harvoin suvun ties, jos solvas kuka.
Ja fennot, viikingit hän kunnioitti,
sydämet pappein, pulskain rouvain voitti.
Niin veikko-vainaan nuorta poikaa kaksi
sai koulinneeksi suvun nostajaksi!
Ne pojat vaakunaansa näyttivät
suruissaan, risoissaan, -- ja täti vuotti
ritariansa, tiesi veistäjät.
Mut minä uskon: Jumalaan hän luotti,
ja tottua voi tosiin karvaimpiin.
Viel' "ylhäissuku" yks: Pistolecorsit,
kaks neittä, -- Pistelkorsiks sanottiin.
Heit' usein pistelikin pojan-norssit,
kun eläkkein he, pöyhkät, kitui kurjin
siell' likaisessa vuokra-kopissaan
mun lapsuus-kaupungissa. Karvaltaan
tää pari oli viikingeistä hurjin.
He uskoi Jumalaan, he noki-nenin
juoks kirkossa, ja hoiti katin, penin,
ja torpan poikaa ruotsikoks. Jo saivat
ulaaniks Venäjälle -- kostui vaivat.
Onnettomat salon siirrokkaat.
Nuo torppain pojat, tuodut hengen-työn
aloille, usein elonsa on pulma.
Kuin varsat väljän haan saa riimu-vyön
ja suitset, aisat, -- siinä muutos julma.
He koulun käy. Pää, voimat oivat ois.
Saa valko-lakin, alkaa kuperkeikat.
Ah, uraa etsein, jos ees veri vois
opastaa! Vieraat suvulle on seikat.
He yksin harhaa. Mikään heille sovi
ei oikein. Mut on huolten unhoitus
uus elo, maljat, riemut. Havahdus:
ei varaa heimolla, suur velkain lovi!
Nyt pakoon! Hyv' on, nurkkakirjuriksi
jos pääsee. Moni ryssän luutnantiksi,
vapauden, maamme suomijoiden pariin.
Niin usein aika tuhoo parhaat kariin.
Papisto.
Mut aatelista vielä. Tässä sen
toin, niinkuin näitte, rahojensa mukaan
nyt arvo-järjestykseen. Sellainen
maan tapa silloin, -- eikä siitä kukaan
myös meistä varmaan närkästyä voi!
Näet: rahaa, rahaa! veisaa ajan kuoro,
ja ken nyt aateluutta unelmoi!
Mut tulkoon sitten papistolle vuoro.
Sen ajan papisto: se Jumalahan
lujasti uskoi, -- moukkiin ajoi se
enemmän unta kuin se tahtoi ne
herättää, edes palvelijoiks mahan.
Se saarnas hiukkaa uutta vastaan, kasti
ja vihki, kuoppas, maksut virkummasti
se kokos, paisui, nukkui tunnoin hyvin.
Jumala siunas laarein lisääntyvin.
Rovasti vanha, vapiseva jo
monetkin vuodet haudan partahilla, --
päälaell' ei vain kuu, vaan aurinko,
ja kulmakarvat niinkuin niittyvilla, --
pikiytyi omaan bonniin, leskimies.
Ah, sepäs sairahalle herkkupala!
Mut yksin nuori tuomar-herra ties,
oliko otus lintu vaiko kala,
kun, nähden mamselleineen viisaimmaksi,
sai hänet bonniks suureen pappilaan,
rovastin suvulle. Ei kuutakaan,
jo ukko kosi. -- Bonni ruustinnaksi
pönäkäks suostui. Nyt maantiedot, ranskat
voi unhoittua. Sijaan plyymit, hanskat.
Ja ruustinnan luo vierait' tanssiin tuotiin.
Viis kuuta vieri, varvas-kestit juotiin.
Sen rouvan onnea! Ei arvanneet
kai monet moist', ei ukon virkaveikko,
Malakus kappalainen, jolla veet
kiers silmissä, suu pullee, vatsa keikko.
Hän saarnas: "Taivahass' on torpanmaa!"
ja saarnatuoliss' otti nuuskan, pärskyi, --
ja rautateitä vastaan singottaa
ties salamoita, että kirkko tärskyi.
"Ei taivahaassa", ties Malakus Romo,
"raketa rautateitä! Eikös tää...
kuis ... minkäs kallaist' on siis syntiä!"
Ja itki, huus, löi rintaan: "Ecce homo!"
Hän saarnamiehen kunniaan nous suureen,
ja paljon hänen potfooreinsa juureen
juoks katuvia, joiden tuskaan vahvin
virvoitus oli tilkka kuuman kahvin.
Omituinen kinkeri-ateria.
Ja siihen hyvään aikaan jumaloi
papistoaan se harras, kelpo kansa, --
se sille rieskat, piimät, munat toi! --
Ja luku-kekkereillä mahdissansa
"sanctorum congregatio" papiston
söi himo-ruokaa, ah, se autuudesta
säteillen rokkaa pisti makohon,
hm, astiasta yksikorvaisesta
ja valkeesta, min nimi ranskan kielin
on "vase de nuit", siis suomeks "vaassi yön." --
Tään teki emännälle piruntyön
Paganus kauppias, kun hartain mielin
emäntä tukka-juhlaa valmisteli
ja astioita ostain tingiskeli,
Paganus -- kerron hänest' teille vasta, --
ja lakkaan pappejani parjaamasta.
Maan ja kaupungin porvareja.
Maan-porvaristo, senkin parhaastaan
ol' oma kieli ruotsi; -- vauraat jotkut
vain suomalaiset, karheet muotoaan.
Ja eräs, jonka norjan sekasotkut
iäti muistan, oivin ollut lie:
tuo Heiersen, mies vanha, vankka, rehti,
työss' aina renkein kanssa. Sinne tie
vei niittyä. Mut mäelleen kun ehti,
portille, missä solki-koivut humis,
niin karttaa, nalli, suurta koiraa sai, --
sen kunnes kutsui Metta-rouva, tai
isännän huuto: "Pluto!" sille kumis.
Emäntä kahvitti. Mies suomeansa
näin haastoi: "Piikana mee poikain kansa
panemas värkko likoon!" Näin hän laati,
kun palkka-piikaa verkonlaskuun vaati.
Ja porvarit mun lapsuus-kaupungin, --
mit' usein kaihoellen muistan, missä
kävelin koululaisna, haaveksin
ens unet puistoin kevät-hämärissä!
Nuo talot, paikoin aivan rantaan veen
raketut, virtain, monten siltain saareen, --
kaks kujaa nousten torin aukeuteen
kapeina, portain, vääntyin moneen kaareen!
Uus kirkko, ruma giraffi, kun pisti
maakirkon kunta ladoks, -- kuvat sen
sai kappeliinsa linna ammoinen.
Myös vihreen idän-kirkon vino-risti
kiils siellä, lehvistöstä vaahteroiden.
Siell' ilot, tuskat! Hyrräys markkinoiden,
peruukit viisaat! -- kirkkaat luistinkelit, --
jäänlähtö, kevään huudot, pallopelit!
Sen porvaristo, tietysti myös se
osalta parhaalt' oli muukalaista, --
nimiltä, kieleltä. Ja mielet, ne, --
olihan mieltä: monen kirjavaista
sit' olikin. Mut nimet virkkaa voi:
Paganus, Vinland, Reisvän, Kålrabb, Bonet --
ja Kniper, Piper, Pimpler. Siihen soi
lisiä ryssän-kirkon kellot monet,
pomittain, rallatellen: "Kilin kalin
Pilikova, Malinoffski, Krikunova, Pomiloff."
Jos lisätään Pötz-Meyer, Buxenhof,
niin meluun hukkuu nimiluokka alin:
Turunen, Mömmö, Tallukka ja Siidoin.
Ne porvarit ne paljon nukkui. Riidoin
heräili pienin, lomaan ehkä peijas
maamoukkaa hieman. Reimasti joi, reijas.
Hei, rommit, renskat juoks, kun kansa maat
ja mannut vaihtoi tilkkaan viinarännin. --
Nyt Vinland kemut hommas mahdikkaat;
niiss' otti saita Kålrabb aika kännin.
Mut syntyi riitaa! Kniper takaapäin
nipisti Piperiä, Piper vinkas:
luul' saunuri Reisvännin tehneen näin, --
löi sauna-suomalaista. Reisvän rinkas
ja pökertyi. Hän päivän makas silleen
ja virkosi. Mut oksall' lehmuspuun
kaks päivää istui lyöjä, tuumailuun
syventyin veljes-murhan, synkkään dilleen.
Mut Kniper viimein, jälkeen houkun, haukun,
sai alas sieltä, avull' oivan naukun. --
Vaan Mömmö-hihhulia uuniin pakkas
bror Siidoin, "porttiin", -- sitten rouvaa nakkas.
Kuin Mooseksella Michelangelon
Paganuksell' on parta, päässä jakaus
on keskellä. Ain' itse puodiss' on:
kaks partaa, hapset valkeet heiluu, -- vakaus
ja leikki sinkoilee. Hän kaiken maan
väen tuntee, taikka nimet muijill' antaa.
Lyö tekohampaat tiskiin kidastaan
ja huutaa: "Kaikkea maa päälläns kantaa!
Otanko nyt myös silmät, korvat, nenän!"
"Ei!" kirkuu emäntä ja juoksee pois.
Mut ukko palauttaa, -- ja juuri tois
hän kaupan-päälliset, mut siihen tenän
tekevi rouva: ryntää kauppaan, paita
punainen yllä, ryssä paksu, saita,
lemuva myskiltä. Ja mäiskää! Tulos:
ett' ukko jörrii "baaban" tieltä ulos.
Hän kalarantaan käy Mats-kissoineen, --
Mats nukkui vaakavadissa, Mats jalan
ja yksinkin tais mennä ostoilleen,
sikari kaulassa: toi kauppi kalan,
se antoi sikarin. Mut nytpä käy
sit' olallansa kantain hän. Ja käyden
kas minkä näkee! Moista ei kai näy
monesti, niin se tuo taas riemun täyden.
Mies ajaa valkealla hevosella!
"Hei", huutaa kauppias, "hei, minnes, mies,
sit' ajat kalkkimasinata?" -- Ties
maan-ukko vastata, pään kohotella:
"Kah, -- pakanaa! Sen kapiteini tiennee,
hän tuolla peräsalongissa lienee!" --
ja Hipon häntää nosti: "Katsokaapas." --
Paganus päätä raapas: "Voi sun saapas!"
"Kansa."
Kai kyllin heistä oon nyt veistellyt.
Mut kansa? Silti sitä outo juopa
eroitti muista, oudompi ei nyt.
Se kansa, köyhä, hertas, hyvänsuopa,
se syntyi, kasvoi, nai, ja nukkui pois.
Se uskoi Jumalahan, -- vanhaan tapaan
kaas metsää kaskeks, että elää vois
ens vuoteen, -- pisti potattia napaan.
Pois huijas maitaan, -- luki joku nero
virskirjaa. Verot toi se, silmiään
paransi savulla. Juoks hädissään
yhtaikaa popan luo ja papin: ero
siin' ollutkaan ei suuri -- siihen aikaan!
Yks neuvoi sanaan, toinen sanan taikaan.
Ihanin tieto siitä: vielä eräs
kun vieri aika, verkalleen se heräs!
"Masulin."
Mut silloin, taikka vähän ennemmin,
mi herra oli nimismieskin silloin!
Kun selät soutain kirkko-matkoihin
sovitti rahvas maksuntuonnin milloin,
hän pyhänä ei vastaan ota: hän
nyt lepää! Miehet parin lantin vuoksi
voi vuottaa maanantaihin, pöhnäisän
hän kunnes päänsä nosti. Siinä juoksi
maamiehelt' turhaan kalliit kesä-hetket.
Ja kolmin hevosin hän ryöstöön läks
saloille, poikinensa, -- näyttäjäks,
millaiset "pajaarein" on huviretket:
hän sieltä mennen, paitsi saatavaansa,
vei lampaan, pari omaan karsinaansa:
"Näet, minä tänne tullutkaan en yksin,"
puols ruotsalaisin kanto-"määräyksin".
Ja vanhat kertoo, miten Masulin, --
kun kerran sudet seudulle toi huolen
ja niitä ajamaan mies kutsuttiin
talosta jokaisesta kunnan puolen, --
kun metsää samottiin, ja rengas jo
supistui ahtaaksi, niin vallesmannin
reen luona hengähdettiin tuokio, --
juoks silloin siihen isä Ales Mannin
ja viestin toi, se minkä liekään tuonut, --
mut lakki päässä, piippu pieless' suun!
Vaan siitäkös se herra! Naukut, muun
unohti, nous, huus: "Ootko ällis juonut,
vai mulle puhut reuhka päässä! Alas!"
Löi piipun suusta. Sata miestä salas
vihansa, ukko polvistui. Kun tätä
maan-ukot kertoo, huokaamatt' ei jätä!
Siirtymys nykyaikaan.
Niin Sääminkiä laulellut nyt oon
pääpiirtein harvoin, kuten mulle hohtaa
sen muisto. Ah, kuin Saimaan saaristoon
ja kallioihin kesän päivä pohtaa,
niin kaunis, lämpöinen on muisto tuo!
Ja silti yhtyy mietteen vaiva tähän.
Mua myöskin minne suuntas seikat nuo?
Eloonko maantie viittas häilyvähän?
Laps korven, uuteen piiriin viety, kyllä
lien kaikkein tuttu, -- silti vieras vain!
Mit' otettu lie multa, jota hain?
Tää turhaa! Inehmo! Sa taivaan yllä
et arvoituksiin. Heitä paino moinen!
Sensijaan tässä vielä tarinoinen,
mitenkä vanhan muuttuneen näin, kuulin,
kun äsken kävin siellä. Toiseks luulin.
Nousukas Käärmerinta.
Kaikk' aika kerran vanhaks tuomitsee!
Miss' on nyt monet menneet arvot, aatteet! --
Aurore Apollonien luo astelee
mies rehti kerran, yllään herran vaatteet,
mut nousukasten kansaa: muodoton.
Hän työntyy Silfverstiernain saliin, kunne
käy vastaan rouva: kärtyks katsannon
sai vanhuus, murheet, ajan huonon tunne.
Kas hovin torpan poikaa, Käärmerintaa,
kun kysyy: "Tokko tilans' armo myö?"
Paroonska silmää, hymyy, leikiks lyö
hän vihdoin: "Miksei! Mutta sill' on hintaa!
Kuuskymment' tuhatta!" -- Mies tarjos heti
viis tuhatt' yli määrän, kirjat veti:
"Jaah, -- armo elää vanhaa aikaa, näen!"
Nyt peruuttamaan vanhus kiirehtäen.
Ja sentään Käärmerinta osti, vei
sen talon, torppari nous herraks hovin,
hän voi- ja halko-miljonääri. Ei
koroillaan armo loistanut lie kovin.
Käy monen hovin siten nykyään. --
Aurore Apollonie, hän muille maille
läks sitten, -- tuonnoin, kuulin, painoi pään
Montreux'ssä lepoon; jääden sitä vaille
näkyä, kuinka nousukkahan järki,
suloton, rehti, "terve", rusikoi
hovia vanhaa! Miten kaataa voi
hän tammiston, -- jo koivut haloiks särki
ja muutti vanhan linnan navetaksi.
Miks syntyi uusi vanhan polkijaksi?
Työ suur' on kerran mennyt ilmi tuoda
ja siitä parhain ottaa, omaa luoda!
Käärmerinnan moskea, -- uuden polven tuulentuvat.
Mut mitä luonnolleen voi polvi uus!
Se luotiin voimaa uusimaan, ei luomaan, --
ja syyt on sillä, muistoin katkeruus, --
sen karkeudessa monet hyvät huomaan.
Jos ei se vanhaa usko, ymmärrä, --
voi juutas, ei se Jumalaan ees usko,
vain itseens' ehkä -- silti syvinnä
siin' oisko pelkkä ahneus, taantumusko?
Useinpa aarteen kätkee sieluin lietteet,
ihanteen vanhain sijaan. Ja nyt näin
käsittää tehtävänsä ominpäin
tuo Käärmerinta! Sill' on henki, mietteet,
ken asunnokseen hankkii Turkin-linnan, --
työn viihteeks sinne neiden valko-rinnan
tuo Taalaista, mies nainut, -- mutta kellä
kuin hällä sydän köyhille on hellä!
Se linna, -- minareetein ylenee
se koivikosta, näkyy kaaret osin.
Divaanit Pietarin ne koreilee
saleissa, joiss' ei mestarina tosin
näy maku olleen. Niinkuin täysikuu
isäntä paistaa: päässä hieno, ruskee
peruukki, -- jotain silmät uneksuu.
Alati työssä se mies puurtaa, puskee.
"Fade-li-laa!" kun tuo Ann-Lilli laulaa,
"näin kuolet! Työstä taudin rintaas sait!
On oikeus levätäkses! Ulkomait'
ois nähdä ihanaa!" -- kun hellii, kaulaa,
niin siihen hän: "Hm -- mietin tässä, että
tilaankin moottorpumput. Pellot vettä
ens kesänä ei puutu... Tulis maamme
omillaan elää ... liikaa muilta saamme..."
Ja monen ehkä moisen seuraajan
sai ensi luokka se, mi vaipui hautaan,
tuo vanha, joka maan ja kunnian
vuoks usein ryhtyi työhön, suoris rautaan.
Se mennyt on nyt, edut, rikkaudet!
Ja moni "Loewen-Brangen" Karhunkouraus
on nimeltäänkin nyt; -- näin aatokset
myös "paransiko" nimenmuutto-houraus?
Se mennyt on! Kuink' ylhäisnainen voikaan
nyt lemmen päästää poveen valkeaan
niin että, tiedän, saakka kuolemaan
voi rakastua halpaan korven poikaan?
Iäksi mennyt! Surkeen iltahohdon
näin siitä vain. -- Maa jotain luokkaa johdon
jo kaivannee. Sen saako, minkämoisen?
Ken arvaa! Vuottain laulan luokan toisen.
"Kerettiläinen."
Papisto, kuolematon paksun pään
ja puuron incarnatio, -- mitä oma
jo kunta ryhtyy siitä miettimään!
Siit' on mun tiedossani juttu soma.
Kun oli aatto-ilta kinkerein
täss' äsken, taloon ajoi kappalainen
keralla lukkarin ja adjunktein, --
se pappi oli muuten Romon lainen,
mut häijy vielä: joulusaarnassansa
se, karhu, velkoa voi lampaitaan; --
niin, kun nyt tulee hän, on kerrassaan
Himala pimeä! Ei tuloansa
lie tietty täällä? Käydään sisään: nukkuu
jo pirtti kaikki. Viimein lukkar kukkuu:
"Kah, eikös linnaan sovi kuningasta?"
Nyt isäntä jo rykäs perukasta:
"Hm, -- iltaa." -- Lukkar: "Iltaa ... vai lie yö...
niin näkyy...!" -- "Heh, se mies, ken nähdä taitaa
myös yössä, aavistella." -- Mut jo lyö
vihaksi papin: "Mitä täm' on laitaa!
Miks näin ... näin paiment' omat kohtelee?"
Isäntä nous nyt, toisti naurain: "Miksi?
Heh -- nuijasotaa! Linnaleir' ei tee,
luin jostain, meitä vierasvaraisiksi!
Heh ... veljet! Tahdotte yösijaa, ruokaa?
Kah, -- 'miksei rahaa vastaan', sanoen
sanalla hämäläisen. Mut jo sen
unohtaa voimme! Kuje anteeks suokaa.
Hei naiset! Valmiina lie jotain serpaa!
Ja vuotehetkin ... matka miehet herpaa."
Ja ukko otti tulta, -- leikki-huulin
tulijat kätteli, vei saliin, -- kuulin.
Mömmön, Siitoisen perilliset y.m.
Kuink' aika rientää! Ammoin porvarit
Paganus, Heiersen läks iki-teitä, --
ja Piper, Kniper, -- melkein kaikki, mit
elivät silloin. Viihtäin väsyneitä
puut varjotkoot sen tutun kalmiston!
Uus polvi nousi. Pyyteet toisen ajan!
Miss' ennen viinaränni, siellä on
nyt sairaala, soi helske konepajan
ja rauta-, kirja-kauppain ruudut paistaa.
Jo "supsiin-suomalaisuus" vuoron sai.
Ei Mömmön pojat hihhuleita kai, --
ja Siitois-veljet hienostusta maistaa
voi ulkomaiden, kömpelöit' ei enää:
pää heill' on pysty, -- pystymp' ain' ei nenää.
Ja ihanteet? Miks luo he seudun vaiheet?
Ken arvaa, -- aika uus ne laulaa aiheet!
"Barcaruola Veneziana."
Mut silti: kaupunkini, hilpeän töin
se kasvakoon, ei ahtain mielin kuunaan!
Syy suurin, miks niin puhtain säteiköin
kuin pyhimykselläin lie, sen kruunaan?
Pyhimys aulis! Juhlat Olavin!
Kuu keski-kesän paistaa. Niinkuin hopee
kimaltaa salmet, sillat köynnöksin...
Regatta liukuu soihduin, kukka-kopee.
Ja verannalle kylpylän soi kuumat
säveleet Casinolla ... maljat luo
kevyeks sielun, runon lentää suo, --
yöst' ilotulten käy jasmiinein huumat!
Oi kuudan-yö! Sellaisna kerran anoi
naist' ylevää mies nuori. Suu kun janoi
ja mykistyi jo, -- ah, jo sylins aukee.
Se autuas, ken valkeuteen sen raukee!
Utopia, kansa y.m.
Se muistoin seutu! Onnen sille sois, --
syyst' ivais joku: "Chauvinisti, veli!" --
niin ylevän, kuin sille halajois,
min kanssa ennen riemut monet eli!
Ja keskell' arkein siitä haaveksii, --
kuink' kerran siellä metsät vainioille
suo alaa kyllin -- viljaa lainehtii
nuo rannat pitkät -- vieretysten noille
kyliä kohoo. Laakson ristii raiteet...
käy tehtaat... Pirttein somain varjona
hedelmä-tarhat; niinkuin kukissa
työ mehiläisen, niin on tiedot, taiteet
maamiehen pyyde: tuta riemun, sulon
voi kukkasessa kauniin toimeentulon.
Se uni, houre! Onni, että katoo,
ei kauan nähdä saa, mit' aika satoo!
Nyt vanhaa parempiko kansa lie?
Ken tietää! Mut myös hyväks ollut sille
on aika uus. Ja muistamme: sen tie
toi vasta äsken valta-tanterille!
Se rahvas! Nyt ees monet virkut voi
jo silmät nähdä, elon värikkyyttä;
ja korviimme jos sirmakat vain soi,
sit' ehkä soimaamme myös paljon syyttä!
Miks kasvaa se? Sen aika yksin näyttää!
-- Ja viimein laulu loppuu! Nyt siis taas
kuvailin, synnyin-seutu, kukkamaas!
Miks lauloin, kerroin? Toiveet tuskin täyttää
ees pienet tämä? Anteheks siis anon!
Vikoja kaikess' on, -- mut silti sanon:
Maa muistoin, teinhän tehdyn rakkaudella,
sun armaan kuvas tahdoin kirkastella!
Loppu ja - nöyrä kumarrus.
Miks tehty, turha ehkä, laulettu?
Sen alussahan sanoin jo. Kun illoin
ikävöi joskus yksin, -- harhailu
ja elon heitot painaa mieltä silloin, --
niin viihtyy mennen aikaan armaimpaan
kotoisten muistoin. Sieltä orpo kaipuu
hakevi, turhaan, syitä harhaan maan.
Se houkko! Inehmo! Miks aina vaipuu
sun katsees taivaan arvoituksiin? Heitä
ne tyyten, paino moinen! -- Viihteekses
vain pue lauluun kuvat muistojes, --
käy kysymättä elos rikkaan teitä!
Ne muistot: niinkuin laivat vilkkain viirein
ne loittonee! Siis tyydy, jos ees kiirein
teit jotain, -- teit myös taiten, rakkaudella! --
Addio madre mia, patria bella!
Heinäk. 1910.