Elämässä vaihtelevat ilo ja murhe samaten kuin valo ja varjo luonnossa.
Kyynelet ja hymyilyt katoavat jättämättä mitään jälkeensä. Tänään
riehahtaa myrsky saattaen meren ankarasti kuohumaan, huomenna keijuu
jo tuo ääretön ulappa hiljaisina maininkeina, jotka leikkien lyövät
rantaan. Vihuri kiskoo vaahtoa pauhaavan aallon harjalta, mutta aallon
pohjalla kimmeltää kuun kuvahinen hiljaa ja miettiväisenä, kuin
tahtoisi se sanoa: "älä usko aaltojen vihaa". --
Jeroshka haudattiin ja joutui unhotuksiin; ainoastaan suurisilmäinen
Lupotshka, jonka oikea nimi oli Olympiada, muisti häntä vielä, ja joka
kerran kun hän luki iltarukouksensa yhdessä Olga Stepanovnan kanssa,
lisäsi hän kuiskaten: "hyvä, hyvä Jumala, ota Jeroshka luoksesi, että
hänen olisi hauskempi!" --
Hyväksi onneksi sattui juuri tuohon aikaan kaksi iloista tapahtumaa,
jotka saivat suurta hälinää aikaan Bobkovin rauhaisan, pienen
maailman keskuudessa. Ensimäinen oli se, että Senjka kadettikoulussa
nimitettiin aliupseeriksi, ja hän tuli kaikessa loistossaan, kaksi
uutta palkkanauhaa epoleteissa, tuoden lahjoja, jotka hyvämuistinen
kenraalinperhe oli lähettänyt kaikille turvakodin asukkaille; ja
toiseksi juoksi Grishka hengästyneenä ja ilosta hehkuvana kotiin
ja huusi jo kaukaa: "pienet veikot, kuulkaa, Smukin ottaa minut
kisällikseen!"
Mutta hetken päästä, tultuaan nähtävästi huomaamaan, että hänen uudessa
korkeassa asemassaan sellaiset ihastuksen ilmaisut olivat sopimattomia,
lisäsi hän hiljaa ja arvokkaasti:
-- Viisitoista hopearuplaa kuussa ja ylöspito vapaa.
Turvakodin hoidokkaat eivät käsittäneet mitä tuo "viisitoista
hopearuplaa" oikeastaan oli, mutta aavistivat tai arvasivat sentään,
että se oli jotakin perin merkillistä, jotakin suurenmoista, niin että
Grishka pienokaisten silmissä yhtäkkiä näytti kohoavan korkeammaksi
kuin amiraliteetin torninhuippu. He piirittivät tuon onnellisen
ja katsoa noljottivat häneen suut seljällään, odottaen tuota
pikaa, seuraavassa silmänräpäyksessä saavansa nähdä jotakin vielä
kummallisempaa, vielä uskomattomampaa. Hänen tuleva isäntänsä oli
lahjoittanut hänelle tompakkikellon villalanka-perukkeineen, ja Grishka
näytteli hyvin ylpeänä kelloa "pienille veikoille". Nämä olivat ylen
kärkkäitä näkemään mikä se siellä kellon sisässä tikitteli, ja Grishka
pani kellon heidän korvalleen, mutta kantta hän ei kumminkaan avannut.
-- Kallis kappale, saattaa helposti tärveltyä -- hän sanoi.
Poika osottautui kiltiksi ja kiitolliseksi. Kun Sila Sampsonovitsh
palasi kotiin, lausui Grishka hänelle teeskentelemättömän
yksinkertaisesti:
-- Setä kulta, kolme hopearuplaa kuussa riittää minulle ja jäljellä
olevat kaksitoista pyydän jättää talouteemme käytettäväksi.
-- Hyvä! vastasi majuri yhtä luontevasti, lisäämättä siihen edes
"kiitostakaan". Ja siinä hän tekikin oikein, sillä mitenkäpä kiitos
tässä olisi voinut tulla kysymykseenkään? Muunlaista menettelyä, ei hän
ollut Grishkalta odottanutkaan. Mutta Bobkov ukon silmäpielissä loisti
kumminkin jotakin niin lempeätä ja herttaista.
Senjkakin kadehti Grishkaa:
-- Sinä, veli Grishka, olet onnellisempi minua.
-- Kuinka niin?
-- Sinä kykenet jo ansaitsemaan ja kaikilla meillä, koko meidän
talollamme, on sinusta apua.
-- Sen sijaan tulee sinusta upseeri... sapeli kupeella... Sinulle
tekevät poliisitkin kunniaa... Kaikki pelkäävät sinua, sinä et ketään.
-- Sinne on vielä pitkä aika. Päästäkseni tykkiväkeen pitää minun lukea
vielä viisi vuotta.
-- Sinä tulet ampumaan kanuunalla. Mahtaa se sentään olla hirveätä
sotatappelussa! Miten teitä opetetaan, ettette pelkää mitään koko
maailmassa?
-- Mikäs upseeri se olisi, joka pelkää!
-- No mutta, jos esimerkiksi saisit rautapollikalla nenääsi.
-- Rautapollikalla?
-- Niin, pommin.
-- Sitä nyt kaikista vähimmin maksaisi säikähtyä.
-- Sinut ammuttaisiin kuoliaaksi... Ei veli Senjka, paljon parempi on
veistellä puuta, olla nikkarina. Kaikilla on siitä hyötyä, ei kelläkään
vahinkoa. Nikkari Smukin sanoo, että meidän ammattimme on pyhää,
Joosefkin oli puuseppä.
Jotkut pojista pantiin vielä sen jälkeen käsityökouluun.
Muutaman päivän perästä katosi punaposkinen Serjosha ilman että kukaan
tiesi, mihin hän oli joutunut, ja palasi vasta myöhään illalla, jolloin
otsatukkansa sojotti ilmassa niin omituisen juhlallisesti, ja hänen
kasvoillaan oli ilme, jota ei kenkään ennen ollut niissä huomannut.
-- Missä olet ollut, Sergei?
-- Mikäs tämä on! sanoi hän leväyttäen auki sormensa ja pani pöydälle
kaksi viiden kopekan rahaa, jotka oikein höyrysivät -- niin kovasti oli
hän puristanut niitä pienen, hikisen nyrkkinsä sisässä.
-- Mistä olet ne saanut? kysyi Olga Stepanovna levottomasti.
-- Mistä? Huomenna saan taas saman verran. Käskettiin vain tulla
aikaisemmin.
-- Mutta puhuhan sinä niin että voi ymmärtää, missä olet ollut, mitä
olet tehnyt ja kuka sinulle on antanut nuo rahat?
-- Eräs kasvitarhan omistaja. Täällä on kasvitarhoja. Minä tein työtä
maalla ja tiedän kyllä, mitä kasvitarhoissa on tehtävä. Minä pyysin
häneltä luvan tehdä työtä, ja hän sanoi: "miksei, koeta vaan; palkkaa
saat sen minkä työsi ansaitsee".
-- Mutta rakas poika, tokkos olet saanut mitään syödäksesi?
-- Kuinkas! Minä sain heillä puuroa ja voita sekä kaalikeittoa
suolakalan kanssa. Lähteköön Vanjka huomenna mukaan, on siellä työtä
hänellekin. Miksi syödä leipää ilmaiseksi? On se jo aika meidänkin
koettaa...
Pieni lapsijoukko kasvoi ja varttui terveenä. Näistä "kadulle
heitetyistä", jotka Sila Sampsonovitsh aikanaan oli korjannut, sukeutui
reimoja poikia.
-- Juuri niin, juuri niin, pojat -- riemuitsi vanha majuri. -- Olkaa
te järkähtämättä toinen toisenne puolesta, niin on Jumala meidän
kaikkiemme puolella!
-- Sinäpä olet tosiaankin Sila, ja Sampsonovitsh [sitä merkitsee
_voima_, Sampsonovitsh = Simsonin-poika] nimi on sinulla myöskin miestä
myöten! kehasi kauppias Jegorov häntä. -- Millaisen suurtyön olet
suorittanut!... Koettakoonpas toinen tehdä mitä sinä olet tehnyt --
siitä ei taitaisi tulla mitään!