Mananmatkalle seurakseen suin päin,
Ei hienoa vaatimus ole moinen,
Ja käytössä on tapa hieman toinen.
Maaorjia, renkejä liuta on sulla,
He matkaasi kyllä joutavat tulla.
Vaan rakkaita heimolaisiasi
Älä vaadi retkelle kerallasi.
(Lähtee.)
JOKAMIES:
Maaorjani, renkini, mitäpäs heistä,
Ma vaikka mukaani moiset saisin,
Ei lohtua heistä lähde laisin!
(Katsahtaa ympärilleen.)
Iloatria päättyikö, riemuko tuhkaa,
Ypöyksinkö jäin ja kuolema uhkaa?
(Hän astuu pöydän luo. Ne, jotka siellä vielä
ovat istuneet syömässä ja juomassa, huomaavat
hänet, kavahtavat pystyyn ja pakenevat.
Pöytä vajoaa.)
Näin onko nyt lopussa kaikk' avun lähteet,
Kaikk' onko jo murskana toivon tähteet?
Näin yksin, hylkynä elämän armaan
Ja tuomittuna kuoloon varmaan,
Joko Hän minut niin on saanut omaksi,
Putipuhtaaksi, mahdittomaksi,
Kuin nukkuisin jo haudassani?
Veri lämmin kiertäähän suoniani,
Ja renkejä mull' on ja taloja, maita
Ja arkkuja, aarteita arvokkaita.
Ylös, rengit! laiskottelette siellä,
Vaikk' isäntänne on Tuonen tiellä!
Ulos kaikki, hoi! ja joutuisaan!
Palokello paikalla kaikumaan!
(Vouti tulee muutamien renkien kanssa.)
JOKAMIES:
Heti paikalla pitkän matkan alan,
Ei ratsastain, ei vaunuin, vaan jalan.
Ei rengeistä pois saa jäädä kukaan,
rahakirstuni suuret myös otan mukaan.
Heti paikalla tänne ne kannettakoon
Ja sitte matkaan kuin ruttoa pakoon!
On matka tuima kuin sotaretki,
Siks aarteita tarvitsen joka hetki.
VOUTI:
Sen raskaan arkunko huoneesta tuolta?
JOKAMIES:
Niin, joutuin, ilman juttua, huolta!
(Renkejä kokoontuu enemmän, kahdeksan
heistä kantaa ulos raskaan arkun.)
Ma teidät myötäni matkalle vien,
Käyn kautta pitkän ja oudon tien,
Siks uskollisuutenne näyttäkää
Ja käskyni tarkoin täyttäkää.
On kaikki tehtävä hiljaa, jotta
Käy lähtömme salaa, huomiotta.
RENKI:
On kauhean raskas arkku tää.
VOUTI:
Mitä herranne käskee, täyttäkää.
JOKAMIES:
Nyt matkaan, miehet, hiljaa, salaa,
Ennenkuin sanansaattaja palaa!
(Kuolema astuu esiin etäämpää.)
ENSIMÄINEN RENKI:
Piru seisoo tuolla ja viittaa: seis!
VOUTI:
Ei, Kuoleman julma hahmo se on,
Se meitä uhkaa, armoton.
(Rengit jättävät arkun ja pakenevat,
samoin vouti.)
KUOLEMA:
Sua narria, kohta on eessäsi hauta,
Eik' ensinkään sua neuvot auta.
Sa järjetön, et tiedä kunne
Sa kääntyisit, et turvaasi tunne.
(Katoaa.)
JOKAMIES:
Ah! kuin mua kuolema kauhistaa,
Se tuskanhikeen ruumiini saa.
Se sielunko ruumiissamme murhaa?
Ah, onko nyt jo kaikki turhaa?
Tähän saakka, kun surujen hetket saivat,
Joku lohtu aina karkoitti vaivat.
En koskaan ollut neuvoa vailla,
En toiminut kurjan narrin lailla.
Jalansijaa jostain aina keksi
Surun, vastoinkäymisen suistimeksi.
Nyt onko kaikki voimani murtunut,
Ja niin jo mieleni onko turtunut,
Ett' on nimikin jo mielestä mennyt?
Ken olen, ken olin, ma tiedänkö sen nyt:
Jokamies, rikas, mahtava Jokamies!
Käsi tässä ja vaatteet nää, sen ties,
Ne on mun, ja tää rahakirstuni tässä,
Se on aarteeni, jolla ma elämässä
Kuin leikillä tahtoni voittoon vein,
Mihin ryhdyinkin, mitä toivoin, tein.
Hyvä olla on, tässä kun edessäni
Sen näen, sitä koittelen käsilläni.
Jos vain sen luona ma olla saan,
En kauhua tunne milloinkaan.
Mut ah! sain kutsun ma tutkinnolle,
Mun täytyy lähteä tuomiolle.
Sanansaattaja oottaa, ja kolkko on tie,
Pian Kuolema matkassaan minut vie.
(Heittäytyy kirstulle.)
Sua ilman en lähde, sun täytyy tulla,
Sua jättää en voi, ole seurana mulla!
Nyt saat sa muuttaa toiseen taloon.
Ylös siis ja astu päivän valoon!
(Kirstun kansi avautuu ja Mammona
nousee esiin valtavana.)
MAMMONA:
Kuink' on sun laitasi, Jokamies?
Mikä syynä on moisen kiireen ja vaivan,
On kasvosi liidunkalpeat aivan?
JOKAMIES:
Ken olet?
MAMMONA:
Etkö mua tunne, tiedä
Ja aijot kuitenkin kanssasi viedä?
Olen mahtisi, rikkautes maan päällä,
Sun kaikkesi maailmassa täällä.
JOKAMIES (katsoo häntä):
Ilomieltä ei mulle sun muotosi tuota,
En täyttä lohtua sulta ma vuota,
Vaan olkoon, sun täytyy kanssani tulla.
MAMMONA:
Hyvin tiedät sen, mikä valta on mulla.
Mitä tahdot, mikä painaa mieltäsi nyt?
Sana vain, niin käskys on täytetyt.
JOKAMIES:
Ei, toisin on laita, sen sanon nyt sulle,
Tuli muilta mailta nyt kutsu mulle.
MAMMONA:
Mistä —?
JOKAMIES (luo katseensa maahan):
Toi sanansaattaja tiedon juuri.
MAMMONA:
Sull' on kai eessä muutto suuri?!
No niin, mitäs muuta, lähde reisuun,
Ma peijaat maksan ja virrenveisuun.
Tuli lähtö sulle äkkiä, luulen,
Kosk' ensi kertaa ma siitä nyt kuulen.
JOKAMIES:
Sa kanssani käyt, sen tahdoin sanoa.
MAMMONA:
Ei, kiitos, sinne en tunne janoa.
JOKAMIES:
Olet omaisuuttani, rahaani, kultaa.
MAMMONA:
Sun omaasi! hah-hah — sinä olet multaa!
JOKAMIES:
Kapinoitko vastaani, kirottu! tavara!
MAMMONA (työntää hänet luotaan):
He, raivoa vain, on maailma avara!
Vaan toisin on silti sen seikan laita.
Olen jätti ma, kääpiö pieni sinä,
Siks oot sinä renki ja herra minä.
Jos sull' oli seikasta luulo toinen,
Perin narrimainen oli aatos moinen.
JOKAMIES:
Olit astinlautani, päätäsi polin.
MAMMONA:
Epäjumalas, sielusi valtijas olin.
JOKAMIES:
Sa seurasit minua aina, jos kukaan.
MAMMONA:
Sua tanssitin nuorassa tahtoni mukaan.
JOKAMIES:
Olit käskyläiseni, renkini, orja.
MAMMONA:
Ei, sinä olit hyppynukkeni norja.
JOKAMIES:
Mua kunniassa ja loistossa kannoit.
MAMMONA:
Sa itseäs nenästä vetää annoit.
Sa hölmö, narri, pölkkypää,
Jokamies, pahin narri, sa etkö nää,
Ken kuolee ja ken jälkeen jää?
Sa kaiken olet saanut multa,
On sulle kaiken tehnyt kulta.
Sun loistosi ja kunniasi,
Sun pöyhkä arvoasemasi
Ja hummaus hurja ja hekkumainen,
Mun avullani sait ne vainen.
Ja yksin kiiltävä kulta
Se nytkin vielä sulle antaa
Elinvoimaa ja jalkeilla sua kantaa,
Ettei ole anturat pystyssä sulta,
Ettet ole maassa jo nahkoinesi.
Kas, tässä on elämänrohkeutesi!
(Nostaa kirstusta kourallisen kultaa ja
antaa sen jälleen valua takaisin.)
Vaan kirstuun sillä on hoppu jälleen,
Ja onnesi sun on loppu tälleen.
Pian aistit sulta katoaa,
Etk' enää mua nähdä saa.
Elinaikanas sulle ma annoin lainaa,
Nyt en sua seuraa, olet kohta jo vainaa,
Ma tänne jään, sa lähdet kyllä,
Ypöyksin ja tuskin riepua yllä.
Ei auta kättenvääntelys,
Ei itkus, ei hammastenkiristys,
Niin paljaana käyt nyt Tuonen taloon
Kuin äitisi kohdusta päivän valoon.
(Kyyristyy, kirstun kansi sulkeutuu.)
(Jokamies on vaiti, pitkä äänettömyys.)
(Hyvät työt ilmaantuu näkyviin sairaan
naisen hahmossa, joka lepää kurjalla
vuoteella, kohoutuu puoliksi ja huutaa
heikolla äänellä):
HYVÄT TYÖT:
Jokamies!
(Jokamies ei kuule.)
HYVÄT TYÖT:
Jokamies, mua etkö kuule?
JOKAMIES (itsekseen):
Oli kuin joku kaukaa huutanut ois,
Kovin heikosti kyllä, vaan selvään sen kuulin,
Sitä ensin äitini ääneksi luulin.
Hän vanha on, pian kuolee pois,
Tään näyn hältä säästää vois.
Oi Herra, sääli mua kuolontiellä,
Suo, ettei ollut mun äitini siellä!
HYVÄT TYÖT:
Jokamies!
JOKAMIES:
Ken liekin, nyt ei ole aikaa moiseen,
Ma kuulun maailmaan jo toiseen.
HYVÄT TYÖT:
Mua etkö kuule, Jokamies?
JOKAMIES:
Joku sairas nainen, ei liikuta mua. —
Mitä hälle on mahtanut tapahtua?
HYVÄT TYÖT:
Jokamies, omas oon ma ainiaan,
Sun tähtesi oljilla maata saan.
JOKAMIES:
Mitä haastat? Tuota en ymmärrä lain.
HYVÄT TYÖT (kohoutuu puoliksi):
Hyvät työsi ma oon, elon sulta sain.
JOKAMIES:
Ma kohta kuolen, nyt pilkka pois!
HYVÄT TYÖT:
Sa etkö luokseni tulla vois?
(Vaipuu jälleen vuoteelle.)
JOKAMIES:
Sit' en tee mielisuosiolla.
Ma kohta seison tutkinnolla,
En töitäni nähdä tahdo nyt!
HYVÄT TYÖT:
Olen surkean heikko, mun täytyy maata,
Sen vuoksi en luoksesi rientää saata.
JOKAMIES:
En tahdo toisten vaivoja kantaa,
Omat tuskani kyllin jo taakkaa antaa.
HYVÄT TYÖT:
Mua tarvitset, on pitkä tie,
Eik' ilman seuraa hyvä lie.
JOKAMIES:
Sen tien ma yksin kulkea saan.
HYVÄT TYÖT:
Ma lähden kanssasi kunne vaan.
JOKAMIES (katsoo hänen puoleensa).
HYVÄT TYÖT:
Ma rampaama oon monen tuskan ja vaivan,
Sa kun olet unhottanut minut aivan.
Sun syyttäsi olisin nopsa ja norja,
En näin olis vaivainen vuoteen orja.
JOKAMIES (menee hänen luokseen);
Oi Työni, on huonosti laitani aivan.
On mieleni raskas ja toivoton,
Hyvät neuvot ja auttaja tarpeen on.
HYVÄT TYÖT (nousee vaivoin kainalosauvojensa varassa):
Jokamies, ma tiedän sielusi vaivan,
Sait Herralta kutsun tilille tulla,
On eessä ankara hetki sulla!
Jos tahdo et joutua kadotukseen,
Älä yksin käy kuoleman kurimukseen,
Sen sulle neuvoen, pyytäen sanon!
JOKAMIES:
Sa tahdotko kanssani tulla, jos anon?
HYVÄT TYÖT:
Ma tahdonko tulla, sa vielä kysyt,
Jokamies, sinä omanani aina pysyt!
JOKAMIES (katsoo häntä silmiin):
Mikä kaipaus katseestasi hohtaa,
En keltään muulta sellaista kohtaa.
Rakastettuni ei, ei ystäväin
Mua milloinkaan ole katsonut näin!
HYVÄT TYÖT:
Jokamies, oi, että silmäsi keksi
Näin myöhään sen sielusi autuudeksi!
JOKAMIES:
On kasvosi laihat ja kalpeat
Ja kuitenkin muita kauniimmat.
Minust' on kuin sun katseesi siunata voisi,
Kuin lempeän tuskan se sieluuni toisi,
Jot' en oikein ymmärrä itsekään.
Jos katseellas voit tunkeutua
Sa sieluuni näin ja valkaista mua,
Ois suuri onni ja siunaus varmaan
Osaksi tullut ystäväs armaan.
Vaan sinut ma unhotin maailman tähden
Ja siksi nyt kurjana täältä lähden.
HYVÄT TYÖT:
Sa oisit tullut huomaamaan,
Etten niin ruma ollutkaan,
Mun luonani oisit viettänyt aikaa
Ja karttanut maailman pahaa taikaa!
Lähemmäs tule, on ääneni heikko —:
Ois köyhälle ollut sun kukkaros avoin,
Hänt' oisit auttanut kristityn tavoin,
Ja maiset tuskat ja Herran piina
Ois rakkaammat olleet sulle kuin viina,
Ja sielus ois auennut ilolle taivaan.
Minäkin, näin kurja, kun jäin ma vaivaan,
Ma, sielusi kirkastunut peili,
Ma sulle oisin ollut armonleili,
Jumalallinen kalkki, josta vuotanut ois
ikiautuus, joka kuoleman karkoittaisi pois.
JOKAMIES:
Sua enkö mailmassa tuntenut oisi!
Niin sokaistuko olla voisi!
Mikä onkaan ihmislapsi, oi,
Kun tällaista hälle sattua voi!
HYVÄT TYÖT:
Olin kalkki, taivasta tulvillaan,
Pisaraakaan siinä ei saastaa maan,
Siks et mua nähnyt silmilläsi,
Ma vaikka seisoin sun edessäsi.
JOKAMIES:
Ah, kunpa ne päästäni repiä voisin,
Ma onnellisempi sokeana oisin,
Ne koska kadotusta kohti
Minut erhetysten tietä johti!
HYVÄT TYÖT:
Voi, nyt saat iäti kärsiä janoa,
Ylen myöhäistä nyt on armoa anoa!
Sa tahdoit maailmasta juopua,
Sait silloin sa armonkalkista luopua!
JOKAMIES:
Siks tunnen jo janoa kauheaa,
Mun suoneni kaipuun poltteessa sytee,
Ja raivo mun aisteissani kytee!
Sen palkan synneistänsä saa!
HYVÄT TYÖT:
Nyt eessä on sulla katumuksen päivät
Ja tuskat, jotka kärsimättä jäivät!
Ah, jospa ne sydämes vois uudeksi luoda
Ja autuuden meille kahdelle suoda!
JOKAMIES (heittäytyy maahan):
Ah, kun vois raueta tyhjyyteen,
Pois hukkua unhoon ikuiseen!
Sydän täynnänsä tuskanparkua on,
Hätähuutoa sieluni toivoton!
Ah, myöhään! paluu ei päinsä käy,
Yö musta, ei missään toivoa näy!
En uudelleen ma elää saa!
Nyt tiedän, mik' on elon hinta,
Kun rikkiraadeltu on rinta,
Nyt tunnen lauseen: maahan kaadu
Ja kuole, maanmato, multaan maadu!
HYVÄT TYÖT (polvillaan):
Noin palavan katumuksen valta
Mua eikö päästä taakan alta,
Ma enkö jalkeille nousta voi
Ja häntä auttaa, tukea, oi!
(Vaipuu maahan.)
Näin heikoksi, raihnaaksiko jään!
JOKAMIES:
Saa palkan kaikki aikanaan!
Voi, Työni, älä jätä mua kärsimään
Tähän tuskaan kuoleman kurimuksen!
Ma silloin sielulleni saan
ikipiinan ja varman kadotuksen!
Mua auta tilillä tämän kerran
Edessä elämän ja kuoleman herran
Ja ikuisuuden kuninkaan,
Palan pätsissä muuten ainiaan!
HYVÄT TYÖT:
Oi Jokamies!
JOKAMIES:
Mua auta, neuvo!
HYVÄT TYÖT:
Sisar mulla on, Usko nimeltään,
Jos tuskasi saa hänet heltymään,
Saat hänestä auttajan, suojan
Tilinhetkellä edessä ankaran Luojan.
JOKAMIES:
Hänet tänne kutsu! on hetkeni luetut!
HYVÄT TYÖT:
Jos hänkään ei sua puolla, auta,
Sua oottaa lohduton, synkkä hauta.
Vaan kun vain oikein puhut hälle,
Hän ei sua hylkää viettelijälle.
JOKAMIES:
Vaikk' ei ois kieltä laisinkaan,
Tää tuska saisi puhumaan!
USKO (tulee käyden).
HYVÄT TYÖT:
Älä huuda noin, saat ystävän hyvän,
Ma tunnen siskoni lähestyvän!
Sisar armas, mies polo nääntyy vaivaan.
Tue häntä kuolossa armolla taivaan.
Olen liian heikko, en jaksa huoltaa,
Enk' edessä Herran häntä puoltaa.
(Vaipuu maahan.)
USKO (Jokamiehelle):
Olet aina pilkaten hyljännyt minut
Ja sanaa Herran halveksinut.
Nyt käännyttääkö kuolema mielesi,
Nyt toista haastaako sun kielesi?
JOKAMIES:
Ma uskon — uskon —
USKO:
Sana tyhjä tuo!
JOKAMIES:
Oi, Herra, mulle armosi suo!
Ma uskon kaikki artiklat,
Ne oppia sain jo koulussa varhain,
Ja kaiken, minkä ne lausuvat,
Pidän pyhänä, totena jälkeen harhain.
USKO:
Se vaivaista on, ei vielä se riitä,
Ei kuoleman hetkellä turvaa siitä.
Sa etkö tunne suurempaa?
JOKAMIES:
Ma uskon — Luojan laupeuteen;
Ken ajoissa katuu, armon saa.
Olen vaipunut syntiin saastaiseen,
Ei Hänkään voi mua armahtaa.
USKO (astuu askeleen häntä kohden):
Niin hehkumaanko hukkunut olet,
Niin syvälläkö synnin liejussa polet,
Ettei tule huulillesi se,
Mikä tuottaisi autuuden sielulle?
(Kumartuu hänen puoleensa.)
JOKAMIES:
Ma uskon —
USKO:
Uskotko Vapahtajaan,
Isä jonka lähetti maailmaan,
Joka syntyi neitseestä ihmiseksi
Ja majan halvan asujaimeksi,
Joka kaikki maailman synnit kantoi.
Sun tähtesi ristillä henkensä antoi,
Ylösnousi, astui taivaasen
Sun suuret syntisi sovittaen?
JOKAMIES:
Niin! Uskon: Hän sen teki edestäin
Ja sovitti Isän vihan näin,
ikionnen hän ihmiskunnalle antoi,
Kun ristillä kaikkien synnit kantoi.
Vaan hyvälle vain ja valitulle
Se armo lankeaa, ei mulle:
He hyvillä töillä ja hurskaalla miellä
ikiautuuden ostavat elämäntiellä.
Kas, tuossa mun heikot työni on:
Mun ylleni vuori summaton
On kertynyt synnin saastaa maista,
Mua ei voi Herra armahtaa,
Jos tuomion Hän lukee laista.
USKO
Sa epäiletkö armoas
Ja unhotat: Herra on laupias?
JOKAMIES:
On kauhea kostonsa!
USKO:
Rajaton
Hänen armonsa on!
JOKAMIES:
Löi Faraon,
Löi Sodoman ja Gomoran, löi,
Löi!
USKO:
Ei, antoi poikansa maailman vaivaan
ihanuudesta, autuudesta taivaan,
Hänen antoi syntyä veljeksi meille,
Ett' ykskään ei joutuisi turman teille,
Ei ainoakaan, ei halvinkaan,
Vaan kaikki ikuisen elämän saisi.
»Ma tahdon sairaita parantaa,
Ei terveet tarvitse auttajaa.»
Sanat nää ovat hänen huuliltaan,
Jota ohjannut ei valhe, liha.
Jos uskosi on vankka tässä,
Saat anteeks syntisi elämässä,
Ja lauhtunut on Herran viha.
JOKAMIES:
Ah, sanasi lääkitsevät vaivan,
Ma olen kuin uudestisyntynyt aivan.
Nyt uskon: kautta Kristuksen veren
Avun saan ma aalloista synnin meren.
USKO:
Jollei sua epäilys enää estä,
Voit sielusi puhtaaksi synneistä pestä.
JOKAMIES:
Pyhä lähde sellainen missä oisi,
Jossa sielunsa synneistä pestä voisi?
(Munkki ilmaantuu näkyviin.)
USKO:
Hyvä auttaja oottaa tuolla sua,
Hänen luonaan voi sielusi puhdistua.
Saat vaatteen valkean yllesi sieltä,
Sinut ohjaan sitte ma synnin tieltä,
Ja voimistuneet Hyvät työs
Sua viime retkellä seuraa myös.
JOKAMIES (polvillaan):
Oi taivaan Herra, iankaikkinen, jalo!
Oi autuuden tie! Oi maailman valo!
Hätähuudolla puoleesi, Luoja, käännyn,
Mua auta, Herra, ma tuskaan näännyn!
Oi Vapahtaja, sa Isältä ano,
Hän että mua kuolossa armahtaa,
Mua helvetin herra kun vainoaa
Ja Tuonen viikatemies minut niittää,
Ett' autuaihin hän minut liittää.
Oi, rukoile häneltä, kun ma kuolen,
Ett' ottaa hän minut oikealle puolen,
Ett' auttaa kunniaansa hän lastaan.
Tää rukoukseni ota vastaan,
Niin totta kuin ristillä henkesi annoit
Ja kaikkien meidän syntimme kannoit!
(Hän lepää kasvoillaan syvään rukoukseen
vaipuneena. Urkujensoitto kuuluu voimakkaammin.
Samalla astelee alempana pimeässä ohi Jokamiehen
äiti ikäänkuin menossa aamumessuun, hänen
edellään lyhtyä kantava renki.)
RENKI:
Miks, arvon rouva, jälkeen jäitte?
Sairasko ootte, vai jotainko näitte?
Ehk' ois koti teille ja vuode parhain,
Ehk'ei sovi teille kulku näin varhain?
JOKAMIEHEN ÄITI:
Me oommeko liian myöhään tiellä,
Joko aamumessu on alkanut siellä?
Ma kuulen niin suloista soitantoa
Kuin enkel' äänien lauleloa!
RENKI:
Ei matkamme myöhän, vaan varhaisen puolla,
Enkä laulua kuule, en täällä, en tuolla.
JOKAMIEHEN ÄITI:
Ma kuulen ja tunnen sielussain:
Niin soivat taivaiset harput vain.
Niin lauletaan vain luona Herran:
Nyt pojalleni soi se kerran.
Nyt tunnen: täst' yöstä lähtien on
Hänen sielunsa terve ja tahraton.
Nyt ei viha Herran häll' ole tiellä,
Siks erkanen täältä ma riemumiellä.
On kuultu äidin rukous,
Ja kun saapuu kerran kutsumus
Mun astua Herran istuimen luo,
Hän poikani siellä mun nähdä suo.
Pian lasket, Herra, palvelijasi
Menemään rauhaan armossasi.
Amen.
RENKI:
Hyvä rouva, mitä teillä
On mielessä, kohta on kiire meillä?
(He käyvät ohitse.)
USKO:
Jokamies, sua Herra varjelkoon!
Niin totta kuin sinut uskonut oon
Ma huostaan Vapahtajamme nyt,
Niin olkoot tilisi päätetyt.
HYVÄT TYÖT (on heittänyt kainalosauvansa ja astuu heidän luokseen).
USKO:
Nyt rohkeutta rintaan myös,
Nyt saapuu luoksesi Hyvät työs,
Hän voimansa on saanut taas,
Sua seuraa rauhan valkamaas.
HYVÄT TYÖT:
Jokamies, olen tässä nyt, ystäväni,
Sua siunaan iäti syömessäni,
Olet tuskani poistanut, kallehin,
Käyn kanssasi, kunne kuljetkin.
JOKAMIES:
Oi Työni, kun äänesi kuulen näin,
ilokyynelet kihoo silmistäin.
USKO:
Surut nyt ja itkut joutaa loukkoon,
Nyt astut rohkeuden, ilon joukkoon,
Sua Herran silmä alati valvoo!
JOKAMIES:
Mun sieluni jo Herraa palvoo.
Te ystävät, täst' edes käymme kolmin,
ikiliiton ma teidän kanssanne solmin.
(Hän astuu ylemmälle lavalle ja seuraa
munkkia.)
HYVÄT TYÖT ja USKO (jäävät rukoilemaan).
PIRU (tulee juosten, huutaa ja viittoo jo kaukaa):
Seis, Jokamies! Vuota, Jokamies!
Vuota! Tänne, kumppani! Hoi!
Tulen sieluasi noutamaan.
Jokamies! Hän on kuuro korviltaan!
Hoi, Jokamies! Hän meni! Kas tätä!
Mit' on liällä siellä tehtävätä?
Sielt' en ma saa häntä mistään hinnasta!
Ma ootan siksi, kun pappien linnasta
Hän palaa, ja isken häneen kiinni.
Hänt' ehkä kauankin vuottaa saan,
Vähät siitä, kunhan saapuu vaan.
Minun on hän luineen ja karvoineen,
On varmasti ollut jo kauan, jos ken.
USKO:
Seis!
PIRU (ei kuule):
Täytyy päästä tuonne
USKO:
Ei! Pois!
PIRU:
Vaan mulla tärkeät toimet ois.
USKO:
Ei täällä tietä sun laisillesi.
PIRU:
Kova nainen! kierrän sivuitsesi!
(Aikoo kiertää.)
USKO (astuu uudelleen hänen tielleen ja sanoo):
Ei tietä täällä!
PIRU:
Ka, eikö saa virkatoimissa juosta,
Ma ootan muuatta ovesta tuosta,
Hänet matkassani vien ma sinne —
Kai itsekin kyllä arvaatte minne!
USKO:
En kanssasi keskusteluun ryhdy.
PIRU:
Ma kierrän siis, ettemme yhdy.
HYVÄT TYÖT:
Ei täällä tietä sulle.
PIRU (pitelee korviaan):
Kirkuvat!
Mua pilkkanaan pitävät!
HYVÄT TYÖT (astuu uudelleen hänen tielleen):
Ei tietä!
PIRU:
Ei tietä! Ei tietä! Eikö tietä täällä?
Eikö maata? Eikö mitään, jonka päällä
Voi seista, hyppiä, loikkia! Ei?
Kas tästä juuri mun tieni vei!
(Aikoo väkivoimalla lävitse.)
USKO (astuu häntä vastaan):
Vai nyrkkeillä sa tietä raivaat
Ja häirit harrasta rukoustamme?
Vaan itseäsi suotta vaivaat,
Kas meill' on myöskin auttajamme!
ENKELEITÄ (ilmaantuu ylemmälle lavalle).
PIRU:
Vai nuokin juonessa on myötä,
Heill' ei kai liene muuta työtä
Kuin kurkkia takaa tähtitarhain
Niin illalla myöhään, kuin aamulla varhain,
Kun toiset otsansa hiessä hyörii
Ja vaikeissa virkatoimissaan
Ylen uutterasti hyppää ja pyörii!
HYVÄT TYÖT ja USKO (eivät kiinnitä häneen mitään huomiota, vaan
rukoilevat kädet ristissä).
PIRU (istuutuu maahan):
Kysyn vain, täss' onko pelissä kieroa,
Tai muuten liukasta onkilieroa, —
Ei lainkaan, ei, niin totta kuin elän!
Suunvuoroa tahtooko teistä ken käyttää
Ja vasten naamaa toteen näyttää,
Ettei tää mies ole kuulunut mulle?
Suursyömäri oli hän ja viinanjuoja,
Viettelijä, avionrikkoja, ruoja,
Uskoton kuin pahin pakana ikään,
Eik' ollut hänelle pyhää mikään,
Niin tietämätönnä eli Herrastansa
Kuin karja hänen kedoillansa,
Lesket ja orvot ryösti tunnotonna,
Verenimijä, sortaja, vihaaja, konna!
(Hypähtää pystyyn.)
Ei sanoin häntä kuvailla tiedä!
Ja tämän he tahtovat multa viedä,
Etten saa hänen kimppuunsa juosta
Ja nujertaa hänen niskaansa tuosta
Ja kiskoa sielua ruumiista ulos,
Sekö kaiken vaivan ja puuhan on tulos?
Noin tyynnäkö vuotatte tästä selkoa,
Eikö raivoni tuota teille pelkoa,
Vaikka hammasta puren ja nyrkkiä puistan,
Ja vaikka laki ja oikeus on
Mun puolellani horjumaton?
USKO:
Sun puolellas ei ole vähäistäkään,
Perin menettänyt olet pelin tään.
Jokamiehen vaakaan Herra heitti
Oman tuskansa, uhrikuolemansa,
iankaikkisesti hän siten peitti
Velan syntiseltä piinallansa.
PIRU:
Miten? Koska? Kuinka käy se päinsä?
Miten hetkessä muuttaa voit hänet näin sä?
Ken ikänsä kaiken on palvellut Pahaa,
Hyvin täyttänyt työnsä ja koonnut rahaa,
Luja, viisas ollut ja harkitsevainen,
Ylin jolle on ain' ollut nautinto mainen,
Miten voi niin kunnon syntinen
Yhtäkkiä voittaa autuuden?
Miten leivotte näin hänet uudeksi pian?
USKO:
Katumuksen voima on voittanut vian,
Sen ahjossa synnin kuonat suli
Ja sielun puhdisti tuskan tuli.
PIRU:
Hah! Akkain juttua, senhän arvaa!
Pese turkkini, vaan älä kastele karvaa!
Suun pieksäntää ja lorua! Moskaa!
Ma syljen moiseen! Silkkaa roskaa!
Todistukseksi tuo sana yksikin ainoa,
Joll' edessä oikeuden on painoa!
USKO:
Edessä Korkeimman tuomarin lain
Sun vaatimukses on valhetta vain:
Petosta, harhaa, maallista hurmaa,
ikiaikaista piinaa ja sielun surmaa,
Se on sinun kylvöäs elämässä,
Sen alku ja loppu on ajassa tässä,
Vaan missä soi tämä kellojen taika,
(Sisustasta kuuluu kuolinkellojen soittoa,
Usko ja Hyvät työt lankeavat polvilleen.)
Siell' alkanut on iankaikkinen aika.
PIRU (pitelee korviaan):
No olkoon, menköön mun puolestani,
Ja syöttäkää hänet Herran tähden,
Mua iljettää, ma kotiin lähden.
USKO ja HYVÄT TYÖT (ovat nousseet ylös).
PIRU:
Perin selvä juttu, päivänkirkas!
Ja päättyi näin! Piru, huono virkas!
Käyn tänne vallan huoletonna
Ja toivossa on saada konna.
Vaan kenpä moista uskonut ois!
»Ei tietä, ei tietä!» ja »pois!» ja »pois!»
Ah! naiset! kunpa valtaani saisin,
Ma teidät kyllä kurittaisin!
On turkkilaisilla, kiinalaisilla
Ja maureilla muuan tapa — mutta
St! Siinä on kyllin oikeutta!
»Ei tietä, ei tietä!» Tää käy järjelle!
Ah, kunpa sais hänet hankonsa kärjelle!
Nyt valkopaidassa, vailla huolta,
Tekohurskaana, kainona saapuu hän tuolta!
Perin tyhmä on maailma, kahleitaan nuolee,
Väkivalta voittaa, oikeus kuolee.
Jos ken on suora, luottava, rehti,
Miten pitkälle kunnollaan hän ehti?
(Lähtee.)
JOKAMIES (astuu ylhäältä esille pitkässä, valkeassa paidassa,
Pyhiinvaeltajan sauva kädessä; hänen kasvonsa ovat kalmankalpeat, mutta
Kirkastuneet; hän astuu Uskon ja Hyvien töiden luo).
HYVÄT TYÖT:
Jokamiehen tunnenko lähestyvän?
Hän on se, nyt saan ma ystävän hyvän!
Ma aavistin hänen saapuvan kyllä.
On Herran rauha hänen sielunsa yllä,
Siks tunnen voimaini palanneen,
Nyt jaksaisin lentoon kaukaiseen.
JOKAMIES:
Kätenne ojentakaa tänne,
Sai sakramentin ystävänne.
Te siunatut, jotka neuvoitte sen
Ja annoitte mulle autuuden,
Ma teitä kiitän, että luottain,
Surussa, toivoen ja vuottain
rukoilleet ootte puolestani.
Nyt seuratkaa mua matkallani.
Käsi sauvaan tähän rakkahasti,
Ja saattakaa minut hautaan asti.
HYVÄT TYÖT:
En nosta kättäni sauvasta tästä,
Ennenkuin erkanen elämästä.
USKO:
Olen luonasi viime hetkehen,
Kuten Juudas Makkabeuksen!
(Astuvat alas.)
KUOLEMA (on astunut esiin ja kulkee heidän takanaan).
(He seisovat haudan ääressä.)
JOKAMIES (sulkee silmänsä):
Nyt hauta on eessä, se on musta kuin yö,
Mua armahda, Herra, kun hetkeni lyö!
USKO:
Olen luonasi, katson, kun katkee ties.
HYVÄT TYÖT:
Sua seuraan hautaasi, Jokamies.
JOKAMIES:
Oi Vapahtaja, auta mua,
Oi Herra, hädässäni huudan sua!
HYVÄT TYÖT (auttaa häntä hautaan ja astuu itse jäljessä):
Suo, Herra, lauha loppu meille,
Me käymme riemujesi teille!
JOKAMIES (haudassa, vain 'pää ja olkapäät näkyvät enää):
Oi Kristus, kallis lunastajani
Ja lohduttaja tuskissani,
Nyt ota sieluni varjelukseen,
Ettei se joudu kadotukseen,
Vaan viimeisellä tuomiolla
Kera autuaitten sais luonasi olla.
(Vaipuu.)
USKO: