Vihoissaan kulki Juhani herttua kiirein askelin edestakaisin
työhuoneensa lattiaa. Vaasa-suvun kuuma veri oli alkanut kuohahdella.
"Onko sinulla vielä muuta lisättävää", kysyi hän Rebekalta, jonka
silmät säihkyivät kostonhimosta. "Kuka takaa, että puhut totta?"
"Sanani", vastasi Rebekka rohkeasti. "Mistäs olisin ennättänyt saada
tietää ritarin ja hovineiden lähtevän Puolaan?"
Juhani oli ääneti hetkisen.
"Olet oikeassa, tyttöseni! Haa, konnamaisuutta! He tulevat jo."
De Montaigne ja Jadviga astuivat huoneesen upseerin ja parin vartian
seurassa. Rebekka loi kilpailijattareensa karsaan silmäyksen.
De Montaigne kirosi itsekseen.
"Mitäs juonia teillä on? Miksi käytätte väärin herranne luottamusta?
Tunnustakaa kaikki, minä tiedän kuitenkin miten asiat ovat! En olisi
koskaan voinut uskoa teistä semmoista, de Montaigne; myydä ketjut,
mitkä puolisoni urhoollisuuden merkiksi ripusti kaulaanne. Semmoinen
käytös ei sovi ritarille! Paitsi sitä oli aikomuksenne ennaltaan karata
neidon kanssa ja kenties vielä hyötyä kirjeistäni. Tässä seisoo
päällekantajanne! Mitä voitte vastata?"
Herttua viittasi Rebekkaan.
De Montaigne ja Jadviga lankesivat polvilleen. Edellinen lausui:
"Herttua, tahdoin päästä lähettilääksenne voidakseni samalla matkalla
vihkiytyä Jadvigan kanssa hänen kotilinnansa kirkossa, jossa saisimme
hänen vanhempainsa siunauksen. Toimitettuani tehtäväni hänen
majesteettinsa Puolan kuninkaan luona olisin puolisoni kanssa palannut
teidän ylhäisyytenne palvelukseen. Mitä kultaketjuihin tulee, olisin
vaan jättänyt ne pantiksi rahalainasta, jonka olisin maksanut tänne
palattuani, eräälle Aron-nimiselle kultasepälle, koronkiskurille ja
juutalaiselle, joka salaten heimoansa on tänne teidän pääkaupunkiinne
asettunut."
"Mutta annoinhan minä teille kylliksi matkarahaa", tiuskasi Juhani
herttua yhä vielä vihoissaan. "Asia on selville saatava, tuokaa tänne
Aron kultaseppä."
Yksi vartia poistui.
"Puhelin juutalaisen kanssa ennenkuin teidän ylhäisyytenne kutsui
minua!"
Herttua alkoi vähitellen leppyä.
"Nouskaa ylös, te molemmat!" virkkoi hän hetkisen mietittyään. "Ottakaa
takaisin miekkanne, de Montaigne! Nyt käsitän, miten olette rikkoneet:
rakkaus viehätti teitä liiaksi. Tämä neito sattui kuuntelemaan
puhettanne eilen ehtoolla linnan puistossa; olitteko tahtoneet tavata
häntä siellä?"
"En; päinvastoin lähetti hän luokseni vanhan palvelija-ämmän,
ilmoittaen tahtovansa sanoa minulle siellä jotain tärkeää. Jadvigakin
tahtoi tavata minua puistossa samaan aikaan. Kun tuo nainen näki meidät
puistossa, piilousi hän kuuntelemaan puhettamme."
Herttua kääntyi Rebekkaan, joka vaaleni.
"Onko sinulla mitään puolustukseksesi sanottavaa?" kysyi herttua
katsoen häneen karsaasti.
"Teidän ylhäisyytenne, hän on Aron-juutalaisen tytär", virkkoi de
Montaigne huomattuaan ilokseen, mihin suuntaan asia kääntyi.
"Ahaa! Nyt ymmärrän; isäsi käyttää sinua välikappaleenaan, saadaksensa
pauloihinsa aatelismiehiä ja voidakseen kiskoa heitä mielin määrin!"
jatkoi herttua.
Rebekan silmät säkenöivät vihasta.
"Se ei ole tosi!" virkkoi hän vakavalla äänellä. "Teidän armonne, tämä
ritari on jo kauan teeskennellyt rakastavansa minua ja -- --."
"Elä koettelekkaan valhetella!" keskeytti herttua. "Se ei auta
vähintäkään!"
Samassa toivat vartijat sisään Aronin, joka vapisi kuin haavan lehti.
"Polvillesi!" huusi herttua.
Vahdit nauroivat juutalaisen kurjalle näölle.
"Onko tämä tyttäresi?" jatkoi herttua.
"On!" änkytti juutalainen.
"Hyvä! Teidän tulee lähteä maasta vielä tänä päivänä; muuten joutuu
omaisuutenne takavarikkoon ja te itse joudutte vankeuteen. Oletko
ostanut tältä herralta mitään."
"Olen, teidän armonne", vastasi Aron peloissaan. "Ostin häneltä eilen
sormuksen sadasta Unkarin kultarahasta."
"Jätä se hänelle niin pian kuin voit. Rangaistukseksi luvattomasta
koronkiskomisesta et saa siitä mitään palkkiota. Viekää heidät pois!"
"Sormuksen möin tänään eräälle ritarille, joka läksi matkalle", änkytti
Aron, nousematta polviltaan. "Armoa, herra herttua, armoa!"
"Saat sakkoa kaksisataa kultarahaa, ja sitten pois maasta; sormuksen
hinnasta sovimme ritarin kanssa! Vahdit, viekää nämät juutalaiset
hökkeliinsä ja tuokaa sieltä tullessanne 200 kultarahaa!"
Aron ja Rebekka seurasivat trapantteja.
"Pitkittäkää nyt matkaanne, minä annan teille anteeksi", virkkoi
herttua lempeästi, ojentaen kätensä de Montaignelle ja Jadvigalle
suudeltavaksi. "Hyvästi, palatkaa linnaani onnellisina!"
Puolen tunnin kuluttua kiikkui Haukka Airiston selällä, kantaen kaksi
onnellista, jotka täten eivät tulleet näkemään niitä rauhattomia
päiviä, mitkä nyt Turun linnalle koittivat.