Riehuissa sodan, vaaroissaan,
Mi miehuus väellä tuolla,
Maa raukka, kuinka taisitkaan
Niin rakastettu olla,
Noin kallis kuinka olla voit
Kuin pettua vaan leiväks soit!
Näin laulaa kuolematon runoilijamme Runeberg Suomen kansasta, jonka
luonteen sodat, vainot, sorto ja nälkävuodet, sanalla sanoen kaikki
kärsimykset ja onnettomuudet ovat karaisseet. Monesti on kansamme ollut
häviämäisillään, mutta verivainioilla ja esi-isäin autioksi jääneillä
asuinpaikoilla kasvoi uusia sukupolvia, jotka alkoivat huomaamistaan
huomata tulevaisuutensa riippuvan kaikkein yhteisistä ponnistuksista.
Sentähden pakosta yhdyttyä, sota-aikain lähestyessä Suomenmaata,
tahtoivat Karjalaiset joka mies puolustaa maataan. Useimmissa sodissa
jäivätkin he oman onnensa nojaan, etenkin kun viholliset äkkiä
samosivat heidän kotitienoihinsa. Tällä tapaa olivat he etumuurina
Venäjän kasvavaa valtaa vastaan ja saivat siitä hallitukselta
palkkioksi kaikenlaisia etuja, mutta olivat velvolliset puolustamaan
valtakunnan rajaa. Sen lisäksi annettiin heille aseita ja upseereja,
jotka pitivät yleisiä aseharjoituksia. Siitä saivat alkunsa Karjalan
vapaajoukot, jotka muodostivat n.s. "Suomen sotilasrajan." Vuosisatojen
kuluessa kunnostivat nämät itseään, ja Karjalan suksimiehet ja
kivekkäät ovat saavuttaneet suuren maineen. Rajaseudut olivat siis
hyvin varustetut, ja kun 1808-09 v. sota syttyi, ryhtyivät Karjalaiset
innolla aseihin, suojellakseen synnyinseutuaan.
Saatuaan tiedon sodanjulistuksesta, pitivät pieliseläiset ja
nurmekselaiset kirkonkokouksen, jossa he muun muassa valitsivat
päälliköiksi talonpojan Olli Tiaisen ja nuorukaisen Iisakki Steniuksen,
jota kotiseudulla sanottiin "ylioppilaaksi."
Näiden ensi toimena oli hankkia miehilleen aseita. Pieliseläisillä oli
kyllä 130 kiväriä, joita säilytettiin kirkon parvessa, kahdessa
kirstussa. Edellisestä sodasta asti oli myöskin muutamia satoja
latinkia ja pari rumpua lähelle kirkkoa kaivetussa kuopassa. Kun tämä
ei riittänyt, läksi Tiainen Kuopioon Savon prikaatin ollessa siellä
ensikertaa tässä sodassa. Kronstedt antoi hänelle 100 kiväriä ja joukon
ampumavaroja ja nimitti hänet rajakatteiniksi. Uuden arvonsa merkiksi
sai Tiainen vaskisen hatussa kannettavan Karjalan vaakunan ja maata
laahaavan sapelin.
Heinäkuun keskipaikoilla v. 1808 marssi venäläinen päällikkö Aleksejeff
rajan yli 1,300 miestä muassaan ja saapui kohta Joensuuhun, jota
puolustamaan oli keräytynyt joukko talonpoikia. Mutta elatusvarojen
puutteesta läksi osa heitä kotiinsa, eikä puolustus siis ollut kyllin
tehokas.
Sivumennen oli Aleksejeff lähettänyt Tohmajärveltä Koveron kautta Enoon
päin majuri Scheenen johdolla 200 rakuunaa, kuuluttaen samalla Karjalan
kaikissa kirkoissa, ett'eivät asukkaat saisi ankaran rangaistuksen
uhalla ryhtyä aseihin. Vast'edes saamme nähdä miten Karjalaiset
vastasivat tuon venäläisen kenraalin kuulutukseen, joka ei tosiaan
tiennyt kenen kanssa hänellä nyt oli tekemistä.