Helle tuli kauhean rasittavaksi.
Kahden puolen tietä kasvoi matalia kuusia, vaunujen alla poltti hiekka
ja niiden päällä poltti aurinko. Matkamiehet vaunuissa ne läähättivät
raskaasti, ja ukko Swart rupesi laulamaan sitä laulua, joka oli ainoa
minkä hän osasi:
"Terve, kuu, sä vanha ystäväni!"
Ja vaikka aurinko loisti keskellä taivasta, rupesi koko matkajoukko
laulamaan:
"Terve, kuu, sä vanha ystäväni!"
Ja ylistäin ihanata kuuta polttavassa päivän paisteessa saapuivat he
Fürstenbergiin.
Täällä saivat hevoset vähän levähtää ja syödä, ja matkakumppalit
tulivat kaikki veljiksi ja helliksi ystäviksi. Suurempaa
yksimielisyyttä ei voinut vallita taivaassa, kuin Kalle Wepuppin
omnibusvaunuissa.
Niin lähenivät he Preussin rajaa. Ukko Wittin hampaat ja sääret
tärisivät. Tuskissaan tarttui hän Swartin käsivarteen.
"No, naapuri Witt, mitä sinä pelkäät? Ei suinkaan ne nyt sentään syö
sinua suuhunsa!"
"Mutta rahat, rahat", huokaili ukko Witt, "jos he saavat ne käsiinsä,
menee kaikki hullusti, rahaa ei saa viedä Preussiin, ja sitten he
punnitsevat meitä".
"Mitäs sinä puhut? Onhan se oikea kirottu kansa!" sanoi Swart
tarkastaen omaa "ruumiikasta" personaansa, "tullaavatko he meitä pala
palalta?"
"Tullaavat kyllä, naapuri", sanoi Witt, "nauloittain!"
"Eivät he mahda olla oikein viisaita", sanoi Swart, ja kohta rupesi hän
piiloittamaan rahojaan, minä puhun tässä vaan talonpojista,
musikanteista ei ainoakaan liikahtanut, heidän silmistäänkin saattoi
kohta nähdä, että heillä oli puhdas omatunto mitä rahoihin tuli.
Nyt tultiin tullihuoneen luo.
Viheriään takkiin puettu mies tuli ulos huoneesta ja meni vaunujen luo.
"Hyvää päivää!" sanoi hän kohteliaasti, "onko teillä mitään
tullattavaa?"
"On, herra Tulli", vastasi Swart, "242 naulaa. Saan nimittäin sanoa
teille, että kun minä tässä äskeisin vein villoja juutalaiselle
Josefylle Stawenhagenissa, tulin minä punnituksi samalla".
Mies nauroi hänelle vastoin naamaa ja sanoi:
"Hyvä ystäväni, sitä en minä tarkoita, eikö teillä ole muita tavaroita,
jotka ovat tullattavat?"
"Ei muuta kuin minä ja minun ainoa lapseni", sanoi Swart osoittaen
Fritsiä.
"Mitä noissa korissa on?" kysyi se viheriätakkinen mies, "näyttäkäät
minulle!"
Korit otettiin esiin ja tutkittiin. Ja hyviä herkkuja sitä nyt saatiin
nähdä: neljä tiua munia, kaksi kinkkua, läskiä, makkaraa, lihaa,
pannukakkuja, astiallinen paksuja herneitä, voita, nisuleipää,
ruisleipää, ja paljon muita makupaloja, joiden luetteleminen kävisi
tässä liian pitkäksi.
"Hyvät ihmiset", kysyi mies, "mihinkä te tarvitsette tämän kaikki?"
"Mihin?" sanoi Swart, "se tulee syötäväksi, se on meidän eväämme".
Mutta siihen selitykseen ei tullipalvelija tyytynyt, hän luuli Swartin
tahtovan tehdä pilaa hänestä, ja vasta sitten kun hänelle sanottiin,
mihin matka meni ja kun kaikki oli hänelle selitetty, tyytyi hän ja
sanoi:
"No, hyvästi sitten ja onnea matkalle!"
"Herra Tulli", sanoi Swart, "mitä me olemme teille velkaa?"
"Ei mitään", vastasi hän, "minä olen vaan tehnyt velvollisuuteni".
Nyt oli Swartin vuoro nauraa tullinpalvelijalle vasten naamaa.
"Tässä näyttää käyvän toisin kuin oikeuden edessä", sanoi Swart,
"semmoinen tuomari hän on myös mies, joka ainoastaan tekee
velvollisuutensa, ymmärtäköön nyt tätä ken voi! No, hyvästi vaan, hyvä
herra!"
"Tämäpä on kummallista", sanoi hän Wittille, kun he jälleen olivat
istahtaneet vaunuihin, "tuommoinen mies näkee kaiken tämän vaivan, ja
sitten sanoo hän: ei se maksa mitään! Voitko sinä tätä ymmärtää?"
"En" sanoi ukko Witt, "mutta siinä sinä olet aivan oikeassa, naapuri,
että se joka tekee minkä hän voi, ei voi tehdä enempää kuin minkä hän
tekee".
"Vai tämä se nyt on Preussi?" sanoi Swart katsellen ympärillensä.
"Onhan se vaan paljasta hietaa! Se on kai suuri maa?"
"Onpa niinkin", sanoi yksi musikanteista, "se ulottuu aina Sakseniin
asti!"
"Wo schöne Mädchen auf die Bäume wachsen!" [Jossa kauniita tyttöjä
kasvaa puissa] sanoi Kalle kohottaen kaulustaan.
"No, mihinkä me sitten tulemme?" kysyi ukko Witt.
"Itävaltaan", vastasivat musikantit, "jossa myös kuuluu löytyvän
kauniita tyttöjä".
"Ja sitten?" kysyi taasen Swart, "mihin me sitten tulemme?"
"No, sitten voitte tulla moneen eri paikkaan, jos te ajatte vasemmalle,
tulette te Unkariin ja Slovakiaan".
"Jaa sinnekö, missä ne tekevät niitä hirveitä rotanloukkuja?" sanoi
Witt.
"Aivan oikein! Niin, ja sitten tulette te Turkinmaalle".
"Ei, sinne en minä tahdo tulla", sanoi ukko Swart.
"Syöväthän ne omia lapsiaan", sanoi Witt. "Tuleeko meidän matkustaa
Turkinmaankin läpi päästäksemme Berliniin ja Belgiaan?"
Ja ukko Witt katsahti Kalleen päin, kuin jos joku turkkilainen jo olisi
tarttunut häneen ja ruvennut puremaan häntä niskasta.
"No no, naapuri", sanoi Swart, "älä nyt ole pöllö, ensin sinä hourailit
valtamerestä, sitten tullista ja nyt turkkilaisista. Eivät ne sinulle
tee rahtuakaan pahaa. Sinä pelkäät kaikkea ja kuitenkin uskallat kehua
olleesi sotamies. Kuinkas se sopii yhteen?"
"Sotamies minä olenkin ollut, piru vieköön", sanoi Witt. "Vuonna
kahdeksantoista sataa neljätoista alkoi sota. Minä olin majuri von
Vossin komennon alla, ja kun hän komensi: 'Katsokaat vasemmalle!'
täytyi meidän katsoa vasemmalle -- ei oikealle -- en minä nyt oikein
muista kuinka se oli -- no niin, me marssimme suoraan kohti Schweriniä
ja tulimme sinne kello yhdeksän aamulla. Vanha kenraali von Pressent
ratsasti edellä ja tervehti miekallaan ja painoi sen ales maahan päin,
ja Fredrikki Frans, joka silloin oli meidän herttuamme, hän seisoi
siinä nauraen, kun me marssimme ohi ja äkseerasimme puutarhassa".
"Mutta miksi hän nauroi sitten?" kysyi Swart.
"Kukas häntä voi kieltää nauramasta? Olihan hän herttua, eikö hän
voinut nauraa, jos hän vaan tahtoi?"
"Täytyikö sinun ottaa osaa sotaretkeen?" kysyi Swart.
"Ei, kiitoksia paljon", vastasi Witt, "niin viisas minä olin, etten
minä sotaan mennyt. Ei, seuraavana päivänä me lähdimme ja saimme
kaksinkertaiset annokset ruokaa palkinnoksi siitä, että olimme niin
hyvin marssineet, ja illalla me tappelimme kaduilla, niin että veri
virtana vuosi katu-ojassa, ja me emme antaneet emmekä saaneet mitään
armoa. Schweriniläiset kiittivät Jumalaansa, kun me seuraavana päivänä
marssimme pois kaupungista. Sitten me marssimme Wittenburgiin, kolme
penikulmaa yhtä mittaa, ja etunenässä ratsastivat meidän kapteenimme ja
majurimme. Kun me nyt marssimme sisään kaupunkiin, sanoi Kalle Haut,
joka oli minun esimieheni. 'Juhani', sanoi hän, 'tässä me ehkä löydämme
onnemme, jos olemme viisaat'. -- Ja kumppanit pataljonassa sanoivat:
'Sinä olet viisain meistä kaikista, ja voit puhua paraiten meidän
puolestamme, sentähden saat sinä ja Kalle Haut mennä majurin luo
esittämään asiaa hänelle'. No, sanottu ja tehty. Me menimme majurin luo
ja koputimme ovelle. Hän tuli itse avaamaan, käski meidän astua sisään
ja ojensi meille kättä. 'Hyvää päivää, Kalle! Hyvää päivää, Juhani!'
sanoi hän, 'mitä te tahdotte, pojat? puhukaat suunne puhtaaksi vaan'.
-- 'No', sanoin minä, 'me tahdoimme nyt vaan tulla käymään herra
majurin luona'. -- 'Sehän on hyvin tehty teiltä', sanoi hän ja nauroi
salaa, 'se minua huvittaa'".
"Miksi nauroi hän?" kysyi Swart.
"Miksi hän nauroi?" sanoi Witt. "Eikö hänellä ollut lupa nauraa niin
paljon kuin häntä vaan halutti. Olihan hän meidän päällikkömme, kukas
häntä voi kieltää nauramasta? No, kun hän oli nauranut loppuun, kysyi
hän, oliko meillä mitään valittamista".
"'Ei ensinkään', sanoin minä, 'kiitoksia paljon, herra majuri, kaikki
on kyllä hyvin. Mutta', sanoin minä ja Kalle Haut tuuppasi minua
kylkeen, 'me olemme vaan tulleet kysymään, ettekö te sallisi meidän
vähän ryöstää täällä' -- 'Mitäs te tahdotte?' kysyi hän ja näytti
siltä, kuin jos hän ei olisi tahtonut uskoa korviaan. 'Ryöstää vähän,
jos te sallitte', sanoin minä. Minä luulin hänen nauravan itsensä
kuoliaaksi. 'Mitä', sanoi hän, 'tahdotteko te ryöstää teidän omassa
isänmaassanne, kolme penikulmaa Schwerinistä?' -- 'Tahdomme', sanoin
minä, 'herra majuri, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan ja tahdotte
antaa meidän seurata omaa vapaata tahtoamme, niin me ryöstämme yks kaks
koko tämän pesän ja näytämme, että me olemme kelpo sotamiehiä'. Nyt
nauroi hän niin, että hänen täytyi istua nojatuoliin ja sanoi: 'Menkäät
nyt kotia kortteerinne, mutta jos te vielä kerrankin vaan pidätte
tämmöistä tyhmää puhetta, niin voi helposti käydä pahoin teille'. Me
menimme. Mutta meidän kapteenimme sai vihiä asiasta, ja näetkös,
naapuri, hän oli peijakkaan äkänen mies! Hän kutsui meidät luoksensa ja
sanoi, että me olimme tehneet pahan rikoksen. Hän heitätti sentähden
meidät putkaan, ja siellä me istuimme, kunnes äksiisi oli ohi, jolloin
me lähetettiin kotiin takasin, mutta sen minä sanon sinulle, naapuri,
että kun on kokenut näin paljon, niin saattaa sanoa itsestään että on
ollut sotamies, ja sotamies täydellä todella".
"No, ranskalaisia et sinä saanut nähdä?" kysyi Swart.
"Sainpa niinkin", puuttui Witt puheesen, "joka talossa niitä oli koko
joukko kortteerissa. Näillä hirviöillä on aivan omituinen luonto. Jos
heitä kohtelee hyvin, niin ei parempia ihmisiä maailmassa, ja silloin
sanovat he 'servitöör' ja 'sjövuprii'. Mutta jos he rupeevat sanomaan
'lesmatranki', mene silloin vaan pois tieltä, muuten voit saada aika
selkäsaunan".
"Mitäs se sana merkitsee?" kysyi Kalle.
"No, se merkitsee samaa kuin sinä sika, mitäs sinä meinaat! Mene kohta
hiiteen, muuten piru sinun korjaa!"
"Jos te niin mielellänne tahdotte nähdä ranskalaisia", sanoi basunin
soittaja, "saatte halunne tyydytetyksi Berlinissä. Siellä löytyy
ihmisiä kaikista maailman haaroista, sekä Itävallasta, Englannista,
Ranskasta, Espanjasta ja Amerikasta, itse Portugalin kuningaskin on
siellä tätä nykyä".
"Portulakin kuningas", sanoi Swart, "no, äläs nyt! Vai niin, asuukos
hän Berlinissä! sen miehen minä mielelläni tahtoisin nähdä, muista se
Frits! Berlin on kai suuri kaupunki?"
"On kyllä", vastasi soittaja, "siellä asuu hirmuisen paljon ihmisiä".
"Ja siellä saa käydä vapaasti ympäri katselemassa kaikkea?"
"Saa kyllä", vastasi soittaja. "Siellä on rautatie, uusi telegraafi,
Brandenburginportti, vanha Frits ja vanha Blücher, ja sitten on siellä
uusi museo, mutta sinne te saatte mennä ainoastaan silloin kun teillä
on puhdas paita ja hienot vaatteet yllänne. Kaikki tämä ei maksa
mitään. Mutta minä neuvoisin teitä ennen kaikkia käymään Krollin
teaatterissa ja suuressa teaatterissa, vaikka se maksaa rahaa".
"No siitä ei mitään hätää", sanoi Swart. "Mutta toisin on meidän
vaatteemme laita. Kalle saattaa näyttäytyä missä vaan, minun tyhmä
poikani käy myös laatuun, ja minä itse en myöskään tarvitse hävetä,
mutta sinä, naapuri! Hyi! enkö minä käskenyt sinua ottamaan
Manchesterhousut mukaasi ja kuitenkin otit sinä vanhat housusi, joissa
on nuo rumat paikat polvissa! Meidän täytyy hävetä sinua; näin et sinä
voi tulla museoon".
"Niin", sanoi ukko Witt surkeasti katsellen suuria housupaikkojaan,
"minä tahtoisin mielelläni tehdä itseni niin hienoksi kuin mahdollista,
mutta minkälaiset ne housut oikeastaan pitäisivät oleman? Pitkiä
housuja en minä voi käyttää siellä kotona ja kaapissa riippuu lyhyitä
ainakin puoli tusinaa".
"Minä ehkä voin auttaa teitä tästä housupulasta", sanoi
viulunvinguttaja. "Minulla on aivan uudet housut aivan uusinta muotia,
ne ovat kummilastiset ja oikein erinomaiset, milloin ovat ne pitkät,
milloin lyhyet, aina kuinka vaan haluttaa. Nyt minä näytän ne teille.
Katsokaas nyt! No, nyt ne ovat polvipöksyt, eikö niin? Nyt te
kiinnitätte jalkahihnat ja vedätte ne yli saappaan anturan, niin ne
venyvät pitkiksi housuiksi, eikä sitä ensinkään voi arvata kuinka se
tapahtuu".
"No, kaikkia ne keksivätkin", sanoi Swart, "oikeinhan tämä on kuin
silmänkääntäjätemppu!"
"Isä kulta", sanoi Kalle hiljaa, "ostakaat ne min..."
"Poika", sanoi ukko, "sinäpä sentään olet sangen tyytymätön. Sinulla on
ne kauniit keltaset housut ja se uusi takki ja kuitenkin tahdot sinä
vaan uutta. Ei, sinun vanha isäsi täytyy myös ajatella saada jotakin
yllensä".
Kun he tulivat seuraavalle majatalolle, pysähtyivät he siihen, ja
housuja koetettiin. Ne sopivat erinomaisen hyvin, ja kaupat tehtiin.
Ukko Swart ei voinut olla ihailematta näitä erinomaisia housuja, vaan
hän astuskeli ympäri Wittiä ja sanoi:
"Kuinka merkillisen hyvin ne istuvat! No näytäs nyt minulle kuinka ne
tulevat lyhyiksi".
"Luuletkos etten minä sitä osaa tehdä?" sanoi Witt avaten jalkahihnoja.
"Kas niin".
"No, tee ne taas pitkiksi".
"Sen minä kyllä voin sinulle tehdä".
Ja kaikki seisoivat siinä ukko Wittin ympärillä voimatta kyllin ihailla
housuja.
"Niin, ukko Swart", sanoi basunitorven soittaja, "näiden housujen laita
on sama kuin minun torvenikin, milloin on se lyhyt, milloin pitkä".
"Ja näissä sinä voit käydä vaikka missä", sanoi Swart. "Tässä kaupassa
et sinä ole tullut petetyksi, minä soisin että housut olisivat minun".
Ja sitten he jatkoivat matkaansa, mutta sillaikaa kuin he
matkustelevat, lähdemme me katsomaan mitenkä asiat ovat kotosalla.