Kuinka "se" esiintyykään hirmuisen sopimattomana silloin lähtöpäivän
aamuna! Niinä parina päivänä, jotka he olivat viipyneet täällä
tanssiaisten perästä, on "se" pikemminkin tuntunut jonain
kiihoittavana, jonain elvyttävänä, mutta kun nyt Untuvaisen on
lähdettävä, kun "se" huomaa, että sen täytyy todella loppua, ettei
sillä ole suoritettavana sen suurempaa osaa hänen elämässään, silloin
"se" jäykkenee raskaaksi, kankeaksi kuolon kylmyydeksi.
Tuntuupa kuin täytyisi Anna Marin laahata kivettynyttä ruumista
rappuja alas aamiaishuoneeseen. Tervehtiessään hän ojentaa raskaan,
kylmän kivikäden, hän puhuu kankealla kivikielellä, hymyilee kovilla
kivihuulilla. Se on raskasta, raskasta työtä.
Mutta ken voisi olla iloitsematta, ajatellessaan kuinka kaikki tänä
aamuna päättyy, kuten entisaikainen uskollisuus ja kunnia vaatii.
Patruuna Teodor kääntyy Untuvaiseen päin aamiaispöydässä ja selittää
eriskummallisen karkealla äänellä, että hän on päättänyt antaa
Mauritsille Laxåhyttan hoitajapaikan, mutta koska mainittu nuori
mies, jatkoi eno, koettaen ottaa tavallisen puheluäänensä, ei ole
erittäin perehtynyt käytännöllisiin tehtäviin, niin ei hän saa
astua virkaansa ennenkuin hänellä on vaimo rinnallaan. Onko mamseli
Untuvainen hoitanut myrttiänsä niin, että se voi antaa sekä kruunun
että seppeleen syyskuussa?
Untuvainen tuntee, kuinka eno istuu ja katsoo häntä suoraan
kasvoihin. Hän tietää, että eno tahtoisi yhden ainoan katseen
kiitokseksi, vaan hän ei katso ylös.
Maurits taas lennähtää pystyyn. Hän syleilee enoa ja meluaa
kauheasti. "Mutta, Anna Mari, miks'et kiitä enoa? Sinun täytyy, Anna
Mari, taputtaa Teodor enoa. Laxåhytta on ihanin paikka maailmassa.
Kas niin, Anna Mari!"
Nyt Untuvainen kohottaa päänsä. Silmät ovat kyyneliä täynnä ja niiden
läpi kohdistuu Mauritsiin katse, täynnä nuhteita ja tuskaa. Ettei
Maurits älyä sen vertaa, hänhän suorastaan tahtoo ilmivalkean kanssa
mennä ruutikellariin. Sitten Untuvainen kääntyy Teodor patruunan
puoleen, mutta ei kuten tähän asti, ujosti ja lapsellisesti, vaan
hänen käytöksessään on nyt jotain marttyyrimaista, jotain vangitun
kuningattaren kaltaista.
"Eno uhraa aivan liian paljon hyväksemme", hän vain virkkaa.
Niin muodoin on kaikki ratkaistu kunnian ja arvon vaatimusten mukaan.
Ei tuhlata ainoatakaan sanaa enää asiaan. Eno ei ole ryöstänyt Anna
Marilta luottamusta rakastettuunsa. Tyttö ei ole ilmaissut itseään.
Hän on uskollinen sille, joka on valinnut hänet morsiamekseen,
vaikkakin hän vain on köyhä tyttö syrjäkadun leipuripuodista.
Ja sitten saadaan ajaa kiessit esille, matkalaukut köytetään kiinni
ja eväspussit täytetään.
Teodor patruuna nousee pöydästä. Hän menee ja asettautuu seisomaan
jonnekin ikkunan luo. Aina siitä hetkestä, kun tyttö käänsi
kyyneleisen katseensa häneen, on hän kuin pois suunniltaan. Hän on
ruti hullu, hän voisi heittäytyä tyttöön käsiksi, haluaisi puristaa
hänet rintaansa vasten ja huutaa Mauritsille: "tule irroittamaan
morsiamesi, jos voit".
Eno seisoo kädet taskuissa. Puserretut nyrkit tutisevat kuin
suonenvedossa. Voiko hän sallia, että tyttö panee hatun päähänsä,
että hän sanoo vuorineuvoksettarelle hyvästit.
Siinä hän nyt seisoo Naksoon kalliolla ja tahtoo varastaa itselleen
rakastetun. Ei, ei varastaa! Miks'ei kunniallisesti ja miehekkäästi
astua esille ja sanoa: "Minä olen kilpakosijasi, Maurits. Morsiamesi
saa valita meistä. Te ette ole naimisissa, ei ole mikään synti
koettaa voittaa häntä sinulta. Pidä tarkka vaari hänestä! Aion
käyttää kaikkia keinoja."
Silloin Maurits olisi saanut varoituksen ja tyttö tietäisi menetellä
sen mukaan.
Nivelet rutisivat, kun hän pusersi nyrkkiään. Kuinka Maurits
rähähtäisi nauramaan vanhaa enoansa, jos tämä astuisi esille näin
puhuen. Ja mitä apua siitä olisi! Mahdollisesti hän pelästyttäisi
tytön niin, ettei vast'edes enää saisikaan auttaa heitä?
Mutta kuinka nyt käy, kun tämä lähestyy enoa sanoaksensa hyvästit?
Hän on vähällä huutaa tytölle, että tämä varoisi itseään,
pysytteleisi kolmen askeleen päässä hänestä.
Hän seisoo yhä akkunan luona ja kääntää selkänsä heille kaikille,
heidän täyttäessään eväspussia ja päälle pannessaan. Eivätkö he nyt
ikinä valmistu matkalle? Nyt hän jo on ehtinyt tuhanteen kertaan
kokea sen kaiken. Hän on tarttunut Untuvaisen käteen, suudellut häntä
ja auttanut hänet kiesseihin. Hän on tehnyt sen jo niin monta kertaa,
että luulee tytön olevan jo poissa.
Hän on myös toivottanut hänelle onnea. Onnea... Voiko hän tulla
onnelliseksi Mauritsin kanssa? Hän ei ole näyttänyt onnelliselta tänä
aamuna. No eihän vain, tietenkin on hän ollut onnellinen. Hänhän itki
ilosta.
Enon siinä seisoessa sanoo Maurits yht'äkkiä Anna Marille: "Sellainen
tyhmeliini olenkin. Kerrassaan olin unohtaa puhua enolle isän
osakkeista."
"Mielestäni olisi parasta, että jättäisit sen tekemättä", vastaa
Untuvainen. "Se ei kenties olisi oikein."
"Lörpötystä, Anna Mari! Osakkeet eivät tuota juuri sanottavaa nyt,
mutta kuka tietää, jospa tulee aika, jolloin ne kannattavat paremmin?
Ja sitä paitse mitä se enolle merkitsee sellainen pikkuseikka..."
Untuvainen ei puhu tavallisella lämmöllä, vaan melkeinpä kuin
tuskassa. "Pyydän sinua, Maurits, elä tee sitä. Tottele nyt minua
tämä ainoa kerta!"
Maurits katsoo häneen hiukan loukkaantuneena. "Tämäkö ainoa kerta,
ikäänkuin minä olisin sinun hirmuvaltiaasi. Sitä nyt en voi,
tiedätkö, tuon yhden ainoan sanan takia en voi noudattaa tahtoasi."
"Elä kiinny sanoihin, Maurits! Tässä on kysymys muustakin kuin vain
kohteliaisuudesta ja sievistä sanoista. Minun mielestäni et tee
kauniisti, koettaessasi petkuttaa enoa nyt, kun hän on ollut meille
niin hyvä."
"No vaikene jo, Anna Mari, vaikene jo! Mitä sinä ymmärrät
raha-asioista?" -- Mauritsin koko käytös on vielä ärtyisän tyyntä
ja ylpeää. Hän katselee morsiantaan kuin koulumestari parasta
oppilastaan, joka lausuu tyhmyyksiä itse tutkintopäivänä.
"Ettet sinä vähääkään ymmärrä mistä on kysymys!" huudahtaa tyttö ja
huitoo epätoivoisena käsillään.
"Totta tosiaan minun täytyy nyt puhua enon kanssa", virkkaa Maurits,
"jos ei muun vuoksi, niin vaan näyttääkseni, ettei tässä ole mistään
petoksesta kysymys. Sinä käyttäydyt niin, että eno voi luulla minun
ja isäni olevan todellisia roistoja."
Ja hän astuu patruuna Teodorin luo ja tekee selkoa noista osakkeista,
jotka hänen isänsä haluaisi myydä enolle. Patruuna Teodor kuuntelee
häntä minkä saattaa. Hän ymmärtää oitis, että hänen veljensä,
pormestari, on takertunut huonoon kauppaan ja tahtoo nyt pelastautua
tappiosta. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä? On varsin tavallista,
että hän tekee sellaisia uhrauksia kaikille sukulaisilleen. Mutta
oikeastaan ei hän ajattele sitä, vaan Untuvaista. Hän miettii mitä
piilee siinä vihastuneessa katseessa, jonka tämä heittää Mauritsiin.
Se ei juuri ollut rakkautta se.
Ja sitten keskellä hänen epätoivoaan tästä pakollisesta uhrauksesta
välähtää hänelle pieni toivon säde. Hän seisoo ja tuijottaa siihen
niinkuin aavehuoneessa makaava mies tuijottaa vaaleaan sumuun, jonka
hän näkee kohoavan lattiasta, tihenevän, kasvavan ja muodostuvan
nähtäväksi todellisuudeksi.
"Menkäämme huoneeseeni, Maurits", hän sanoo, "niin saat samassa
rahat."
Mutta puhuessaan hän kaiken aikaa tarkastaa Untuvaista, nähdäksensä
voidaanko aavetta viekoitella puhumaan. Mutta vielä ei näy muuta kuin
äänetöntä tuskaa tämän kasvoista.
Mutta tuskin hän on ehtinyt pulpettinsa ääreen huoneessaan, kun ovi
avautuu ja Anna Mari astuu sisälle.
"Teodor eno", hän sanoo lujasti ja päättävästi, "elä osta niitä
papereja!"
Kas, sitä untuvaista! Niin, kuka olisi tätä sinusta uskonut, joka
näki sinut kolme päivää sitten, istuessasi Mauritsin rinnalla
kiesseissä ja näyttäessäsi painuvan kokoon ja pienenevän joka
sanasta, jonka hän sanoi.
Mutta pian Untuvainen tarvitseekin kaiken rohkeutensa, sillä nyt
Maurits todella suuttuu.
"Vaiti", kähisee tämä hänelle ja karjuu sitten, jotta pulpettinsa
ääressä rahoja laskeva kuulisi tarkoin hänen puheensa: "Mitä olet
saanutkaan päähäsi? Osakkeet eivät nyt anna mitään korkoa, sen olen
sanonut enolle, mutta eno tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että ne
tulevat tuottaviksi. Luuletko että eno antaa minunlaiseni miehen
pettää itsensä? Eno kyllä ymmärtää paremmin nämä asiat kuin kukaan
meistä. Onko koskaan ollut minun tarkoituksenikaan kehua näitä
osakkeita hyviksi? Olenko sanonut muuta kuin että sille, joka voi
odottaa, voi tämä olla hyvä yritys."
Patruuna Teodor ei virka mitään, ojentaa vain setelitukun
Mauritsille. Hän odottaa, saako tämä jo aaveen puhumaan.
"Eno", virkkaa pieni lahjomaton totuuden julistaja, sillä sehän
on tunnettu asia, ettei kukaan voi olla järkähtämättömämpi kuin
nämä untuvapehmeät, nämä arat, kun he ovat totuuden puolella, "nuo
osakkeet eivät ole kolikonkaan arvoisia, eivätkä koskaan vastakaan
sitä ole. Sen tietää jok'ikinen kotipuolellamme."
"Anna Mari, sinähän kuvaat minut petturiksi!" --
Anna Mari mittaa katseillaan Mauritsia ikäänkuin hänen silmänsä
olisivat pari saksin terää, joilla hän pala palalta leikkelee rikki
kaiken sen komeuden, jolla hän on sulhasensa koristanut, ja kun hän
viimein näkee hänet koko hänen itsekkäisyytensä ja itserakkautensa
alastomuudessa, niin nyt tuo pieni, hirmuinen kieli langettaa hänelle
tuomionsa:
"Mitäpä muuta sitten oletkaan."
"Anna Mari!"
"Niin, mitäpä muuta me molemmat olemmekaan", jatkaa armahtamaton
kieli, joka kerran alkuun päästyään katsoo parhaaksi selvitellä
kerrassaan nämä asiat, jotka olivat vaivanneet hänen omaatuntoaan
siitä asti, kun hän oli alkanut ajatella, että myöskin tällä
rikkaalla miehellä, joka oli tämän talon omistaja, oli sydän, joka
voi kärsiä ja kaivata. Ja nyt, koskapa kieli oli jo niin oivallisesti
käynnissä ja kaikki ujous kerrassaan tuntui hävinneen, jatkoi hän
vielä:
"Kun istuuduimme rattaille siellä kotona, mitä ajattelimme silloin?
Miten me juttelimme matkalla? Sitä, miten voisimme petkuttaa enoa
täällä! 'Sinun tulee olla ylpeä, Anna Mari', sanoit sinä. 'Ja ole
sinä ovela, Maurits', sanoin minä. Me ajattelimme vain kuinka
mielistellä enoa. Paljon tahdoimme saada, emmekä antaa muuta
kuin teeskentelyä. Ei ollut aikomuksemme sanoa: 'Auta meitä, me
olemme köyhiä ja pidämme toisistamme', vaan me päätimme imarrella
ja hyväillä, kunnes eno ihastuisi sinuun tahi minuun, se oli
tarkoituksemme. Mutta me emme aikoneet mitään antaa vastineeksi, ei
rakkautta tai kunnioitusta, eikä edes kiitollisuuttakaan. Niin miksi
et matkustanut yksin, miksi piti minun tulla mukaan? Tahdoit näyttää
minut hänelle, tahdoit että minä, että minä..."
Patruuna Teodor nousee nähdessään Mauritsin kohottavan kätensä
morsiantaan kohti. Nyt on eno jo laskenut valmiiksi ja seuraa
tapausten kulkua sydän paisuen toiveista. Ja onpa kuin koko hänen
sydämmensä olisi lennähtänyt sepposen selälleen, ottaaksensa tytön
vastaan, kun tämä kirkaisten syöksyy hänen syliinsä, lennähtäen
vähääkään empimättä ja viivyttelemättä, aivan kuin hänellä ei mitään
muuta pakopaikkaa olisi koko maailmassa.
"Eno, hän aikoo lyödä minua!"
Ja hän painautuu lujasti, lujasti hänen syliinsä.
Mutta Maurits on jo taas tyyni. "Suo anteeksi pikaisuuteni Anna
Mari", hän, sanoo. "Koski kipeästi minuun kuulla sinun puhuvan niin
lapsellisesti enon läheisyydessä. Mutta enon tulee toki ymmärtää,
että sinähän vain olet lapsi. Kumminkin myönnän, ett'ei mikään, ei
edes oikeutetuin närkästyskään anna miehelle oikeutta lyödä naista.
Tules nyt tänne ja suutele minua. Sinun ei tarvitse paeta kenenkään
turviin minun vuokseni."
Tyttö ei liikahdakaan, ei edes katsahdakaan taakseen, puristautuu
vain likemmä enoa.
"Untuvainen, annanko hänen ottaa sinut?" kuiskaa Teodor patruuna.
Vastauksena on vain vavistus, joka myöskin värähtää kautta koko enon
ruumiin.
Mutta patruuna Teodor tuntee itsensä niin terveeksi, niin
virkistyneeksi. Hänenkin on nyt mahdotonta niinkuin ennen katsella
täydellistä veljenpoikaa koko tämän täydellisyyden kirkkaassa
valaistuksessa. Hän rohkenee laskea pilaa hänestä.
"Maurits", hän sanoo, "minun täytyy ihmetellä sinua. Rakkaus tekee
sinut heikoksi. Sinä voit noin vain yks' kaks' antaa anteeksi, että
hän kutsuu sinua lurjukseksi. Sinun täytyy heti purkaa kihlauksenne.
Kunniasi tähden, ajattele kunniaasi, Maurits! Ei mikään maailmassa
anna naiselle oikeutta loukata miestä. Kiipeä kiesseihisi, poikaseni,
ja matkusta täältä ilman tätä turmeltua olentoa! Sehän on suorastaan
pelkkä oikeutesi, sellaisen herjauksen kärsittyäsi."
Ja samassa kun hän on lopettanut tämän puheensa, laskee hän suuret
kätensä tytön pään ympärille ja taivuttaa sitä taaksepäin, niin että
voi suudella häntä otsalle.
"Hylkää tämä kadotettu olento!" lausuu eno yhä uudelleen.
Mutta nyt alkaa Mauritskin jo ymmärtää. Hän näkee kuinka Teodorin
silmissä ailakoi ja kuinka hymy toisensa perästä leijuu hänen
huulillaan.
"Tule, Anna Mari!"
Tyttö vavahtaa. Nyt Maurits häntä kutsuu niinkuin se, jolle hän on
luvannut itsensä. Tuntuu kuin hänen pitäisi mennä. Ja hän jättää
patruuna Teodorin niin äkkiä, ettei tämä ehdi estää häntä, mutta hän
ei kumminkaan voi mennä Mauritsin luo, vaan soljahtaa lattialle ja
jää siihen nyyhkyttäen istumaan.
"Matkusta kotiin yksin häkkikärreissäsi, Maurits", sanoo Teodor
patruuna tuikeasti. "Tämä nuori nainen vierailee talossani vielä
kauankin ja minä aion suojella häntä sinun hyökkäyksiltäsi."
Eikä hän sen enempää ajattele Mauritsia, vaan nostaa tytön lattialta,
pyyhkii hänen kyyneleensä ja kuiskailee rakastavansa häntä.
Ja Maurits nähdessään heidät niin, toisen itkien ja toisen
lohduttaen, huudahtaa: "Ahaa, siinä onkin liitto. Minut on petetty.
Tämä on ilveilyä. Minulta on ryöstetty morsiameni ja minua pilkataan.
Minun annetaan huutaa sitä, joka ei aio koskaan tulla. Toivotan onnea
sinulle tähän kauppaan, Anna Mari."
Ja ulos syöksyessään ja paiskatessaan oven kiinni hän huutaa:
"Onnenonkija!"
Patruuna Teodor tekee liikkeen kuin aikoen lähteä hänen jälkeensä
kurittamaan häntä, mutta Untuvainen pidättää häntä.
"Oi, Teodor eno, anna kaiken mokomin Mauritsin virkkaa viime sana.
Maurits on aina oikeassa. Onnenonkija, niin sitäpä juuri olenkin,
Teodor eno."
Hän hivuttautuu uudelleen tämän puoleen epäilemättä, kysymättä. Ja
patruuna Teodor on aivan pyörällä; juuri äsken Untuvainen itki ja nyt
jo nauraa, äsken hän oli aikeessa mennä naimisiin yhden kanssa ja nyt
jo toista hyväilee. Silloin tyttö kohottaa päänsä ja hymyilee: "Nyt
olen sun pikku koirasi. Et pääse minusta."
"Untuvainen", virkkaa patruuna Teodor tuimimmalla äänellään. "Tämän
olet sinä tietänyt kaiken aikaa!"
Tyttö alkoi kuiskailla: "Jos tämä olisi jäänyt veljeltäni
tekemättä..."
"Ja sinä tahdoit sittenkin, Untuvainen... Maurits on onnellinen, kun
pääsee sinusta. Sellainen tyhmä, valheellinen, petturi Untuvainen,
väärintekijä, pieni kaarnanpalanen, sellainen, sellainen..."
* * * * *
Oi Untuvainen, oi silkkikukkanen! Etpä liene ollut vain onnenonkija,
olitpa varmaan onnenantajakin, muutoin ei olisi jäänyt sinun
herttaista rauhaasi taloon, jossa asuit. Vielä tänä päivänäkin
varjostavat taloa upeat vaahterat, ja koivunrungot ylenevät puhtaina,
pilkuttomina juuresta latvaan asti. Vielä tänäpäivänäkin saa
kyykäärme kaikessa rauhassa virua auringonpaisteessa kummullaan,
ja puistolammikossa uiskentelee säyne, joka on niin vanha, ettei
kukaan henno onkia sitä. Ja sinne tultuani tunnen, että on ilmassakin
kuin juhla ja pyhäpäivä, ja tuntuupa kuin kukkaset ja linnut
liverteleisivät vieläkin ihania laulujansa sinusta.