SAIMA (Intomielisesti): Et usko, Torsti rakas, kuinka iloinen
todellakin olen saadessani olla täällä luonanne?!
ILTA (Vieläkin intomielisemmin): Ja minä, minä vieläkin enemmän — saada
istua tässä vieressäsi, puristaa kättäsi ja (heittää kätensä Torstin
kaulaan) syleillä sinua täydestä sydämestäni, näin!
TORSTI (Hiukan väistellen): Minä kiitän, minä kiitän, rakkaat ystävät!
Tuntuuhan se kovin hyvältä minustakin.
SAIMA (Samaan sävyyn): Varsinkin, kun näen sinut näin tyytyväisenä ja
hyvällä tuulella!
ILTA (Samaan sävyyn): Ja kilttinä ja rakastettavana meitä kohtaan!
TORSTI: Kuinkapa minä muuta voisin ollakaan?! Tämähän todellakin on
niin hauskaa meillekin!
SAIMA: Oo, kuinka hienotunteinen sinä olet!
ILTA: Ei pahaa sanaakaan sinulta kuule!
TORSTI: Miksikä niin — pitäisi?
SAIMA: Älä sano! Älä sano!
ILTA: Onhan sinulla niin äärettömän paljon syytä.
TORSTI: Tehän saatatte minut ihan ymmälle.
SAIMA: Kun tämmöisen liudan vieraita näin tyynenä ja tasaisena siedät
talossasi!
ILTA: Eikä sinussa huomaa hermostumista vähääkään, ei vähääkään.
TORSTI: Mutta, rakkaat ystävät, enhän minä toki raakalainen ole!
SAIMA (Suuttumuksella): Mutta sitä ovat nuo, jotka kehtaavat tällä
lailla toisen talon täyttää.
ILTA (Samoin): Tällä lailla pyytämättä tulla ja kääntää kaikki
ylösalasin!
SAIMA (Samoin): Ja pilata toisten ihmisten kesäilon kokonaan!
ILTA: Niin että tästä kaikesta voit vielä uudelleen sairastuakin!
TORSTI: Ehkäpä joutua hullujenhuoneeseenkin! Niin. Vaan minkäpä minä
nyt sille voin? Neuvokaa te!
SAIMA: Anna heille hieno viittaus!
ILTA: Älä anna heille ruokaa!
TORSTI: Se olisi kyllä hieno viittaus!
ILTA: Mutta silloin emme saa itsekään syödä.
SAIMA: Minä laitan kyllä meille voileipiä valmiiksi ja me syömme
salassa.
TORSTI: Minä pahoin pelkään, että meidän kaikkien pakostakin hyvinkin
pian täytyy panna hampaat naulaan.
ILTA: Kuinka niin?
SAIMA: Onko täällä niin vaikea saada ruokatarpeita?
TORSTI: Kyllä se niin hullusti on — näin keskellä kesää.
SAIMA: Sittehän teidän on ihan sietämätöntä täällä asua?!
ILTA: Ja siinä tapauksessa täytyy se ilmoittaa kaikille suoraan.
SAIMA: Ja mekin lähdemme pois.
TORSTI: No, no, ei nyt mamman niin tarvitse pelästyä.
SAIMA: Täällähän ei muutenkaan voi liikkua askeltakaan: minne vain
käännyn, niin näen tuon vanhan variksenpelättimen Eulalian käsikädessä
Feedi Klinkovströmin kanssa kävelevän.
ILTA: Ja sitte vielä lapset ja koirat ja kissat — aina joka nurmella,
minne vain tahtoo heittäytyä.
TORSTI: Minusta se vain on kovin hauskaa näin vähän vaihteeksi
keskikesän raukeassa hiljaisuudessa.
SAIMA: Mutta minusta ei. Eulalian ja noitten muitten on lähdettävä
pois. Joko he, — —
ILTA: — — taikka me.
TORSTI: Minun täytyy tunnustaa, rakkaat ystävät, että asetatte minut
kovin vaikeaan välikäteen.
SAIMA: Niinkö?
ILTA: Sitä en olisi uskonut.
TORSTI: Niin, niin, ymmärtäkäähän minut oikein!
SAIMA: Et siis tiedä, kummanko joukon mieluummin tahtoisit pitää täällä.
ILTA: Heidätkö vai meidät? Kiitos, Torsti!
TORSTI: Tietenkin minä mieluummin antaisin heidän jäädä tänne — ja
kuolla nälkään (levittää kätensä syleilyä varten) saadakseni pitää
teidät hengissä, rakkaat ystäväni.
SAIMA (Tarttuen Torstin käteen): Vai sillä lailla. Se oli kauniisti!
ILTA (Juosten Torstin kaulaan): Nyt minä ymmärrän. Rakas, rakas Torsti!
TORSTI: Mutta, kuulkaapas!
SAIMA ja ILTA: No? No?
TORSTI: Minulla on eräs tuuma, eräs suuri suunnitelma, jonka kovin
mielelläni soisin toteutuvan.
SAIMA: Ja se on?
ILTA: Mikä se on?
TORSTI: Ajattelin, että ennenkuin tuo odotettu nälkäkuolema tapahtuu,
täällä pitäisi saada sovinto aikaan mamman ja täti Eulalian välillä.