JUUDIT. (Tulee ulkoa reippaan näköisenä, hattu päässä, riisuen
hansikkaitaan. Niina tulee sisäovesta, huomattuaan Juuditin hätkähtää,
näyttää haluavan vetäytyä takaisin, on kalpea ja väsyneen näköinen.)
Terve, sisko, ja terveisiä suuresta maailmasta! Tiedätkö, siellä
ulkona on oikein kontinentaalista! Sähköä ja jännitystä! Suunnattomia
väkijoukkoja on liikkeellä. Oletko ollut katsomassa, Niina.
NIINA. (Haluttomasti.) En.
JUUDIT. Sinun pitäisi mennä. Se reipastuttaa mieltä. Tänään on aivan
kuin kaikki ihmiset äkkiä olisivat heränneet jostakin pitkästä unesta.
Ja niin ovatkin. Ajatteles, tuhansia vuosia ovat ihmiset alistuneet
tahdottomiksi murhakoneiksi, hävittäneet mielettömästi elämää ja
elämänarvoja, luoneet määrätöntä kurjuutta ympärilleen ja ihannoineet
sotaa. Ja nyt vasta huomataan, että sota on inhimillisen järjen ja
omantunnon vararikon tunnustus. Nyt vasta herätään huutamaan: »Pois
sota!» Rauhanystävien mielenosoituskulkueet olivat suurenmoisesti
järjestetyt. Ja samaan aikaan toisaalla sotaväen paraati! Se asettaa
ehdottomasti jokaiselle kysymyksen: kumpaanko armeijaan tahdot liittyä,
uuteen vaiko vanhaan? Lähdepäs katsomaan. Se on todellakin virkistävää!
NIINA. Ei minulle. Minulle on kaikki tuollainen vastenmielistä.
Joukkojen mellastus, puolueintohimot...
JUUDIT. Miten sinä olet vanhanaikainen, rakas sisko! Et lainkaan tunne,
missä aika menee ja että meidän on pysyttävä ajan tasalla, jos mieli
pysyä elävien kirjoissa...
NIINA (Hieman katkerasti.) Sinä olet liian uudenaikainen, Juudit.
Ehk'et kylläkään tälle »edeltäjäkansalle», joka haluaa kokeilla
kaikilla maailmaa mullistavilla aatteilla, mutta minulle ... (Äkkiä
purskahtaen.) Kuule, Juudit, sinun ei pitäisi sekoittaa Johannesta
noihin hommiin. Kunkin täytyy saada pysyä omalla alallaan...
Politikoijat hoitavat kyllä politiikan.
JUUDIT (Naurahtaen.) Sinun politiikanpelkosi on kerrassaan naurettava.
Eihän tässä ole kysymys muusta kuin puhtaasta ihmisyydestä. Ja
runoilijan jos kenenkään tulee olla elävä ihminen ja kiinni elävässä
elämässä.
NIINA. Sinä olet ollut niin kauan poissa. Et tunne meidän olojamme.
Kaikki muuttuu täällä puolueriidaksi ja panetteluksi. Johannes tahtoo
pysyä sellaisesta erillään. Siitä koituisi hänelle vain ikävyyksiä.
Yhteiskunta kahlitsee.
JUUDIT (Äänessä pieni ivan väre.) Mutta että koti ja perhekin voi
kahlita, sitä sinä kait et koskaan ole tullut ajatelleeksi?
NIINA. Onko hän sanonut sinulle, että minä kahlitsen häntä, minä,
joka.. (Kamppailee mielenliikutustaan vastaan. Kiivaasti.) Olkaa niin
vapaat kuin tahdotte! Tehän kaksi oikeastaan kuuluttekin yhteen...
Johannes on niin muuttunut, sen jälkeen kuin sinä tulit... Minä en
tahdo olla kahle...
JUUDIT. Mutta rakas lapsi, mikä sinun on? Mitä sinä puhut? (Tarttuu
molemmin käsin Niinan päähän, nostaa sen puoleensa.) Lapsi, etkö sinä
enää luota minuun? Katsohan toki minuun! Mutta minkä näköinen sinä
olet! Aivan harmaa...
NIINA (Hiljaa.) Anna minulle anteeksi... Olen tänään niin hermostunut.
En ole oma itseni.
JUUDIT. Mitä sinulle on tapahtunut? Kerro minulle! (Niina vaikenee.)
Tai sitten sitä tavallista taas ... olet valvonut viime yön ja
odotellut.
NIINA (Hätäisesti.) Ei, ei. Ei se ole sellaista...
JUUDIT. Sisar kulta, miksi olet niin arka minunkin suhteeni? Tiedänhän
minä. Sinä kannat kuormaa, jonka tahdot salata kaikilta. Hoidat
Johannesta kuin sairasta sylivauvaa. Mitä se hyödyttää? Hemmoittelet
hänet piloille ja tapat itsesi. Jätä hänet omiin heteisiinsä,
anna hänen remuta, jos häntä huvittaa, ja saada kolauksia, jos on
tullakseen; se tekee hänelle vain hyvää.
NIINA (Päätään pudistaen.) Sinä et tunne häntä. Hän ei kestäisi
sellaista. Hän on liian herkkä...
JUUDIT. Hän on heikko, kuuluu se minun kielelläni, ja heikkoutta ei
paranneta hemmoittelemalla vaan karaisemalla. Päästä raikkaat tuulet
häntä vähän pudistelemaan!
NIINA. Nimitätkö sinä raittiiksi tuuliksi kaupunkiyhteiskunnan
myrkytettyä ilmaa, kaikkea sitä raakuutta ja niitä vaaroja, joille
ihminen siellä ulkomaailmassa joutuu alttiiksi?
JUUDIT. Mitä sinä, ystävä pieni, tiedät ulkomaailmasta? On muutakin
ilmaa kuin tämä lähin, on muutakin elämää kuin tämä porvarillinen
karsinaelämä, jota sinä luulet niin varmaksi ja vaarattomaksi, tämä
Kontiala & Kumppanien avulla saatu työrauha! Eivät ole hekään niin
luotettavia ystäviä! »Yhteiskunnan» tämänpäiväisessä numerossa ei
Kontiala ainakaan muista olla erikoisemman kiitollinen kotinne
vieraanvaraisuudesta...
NIINA (Säpsähtäen sisäisesti.) Mitä siinä on?
JUUDIT. Ainoastaan pieni häväistyskirjoitus Petraa vastaan
»Rauhanystävien lippulaulun» johdosta. Kuten saattoi arvatakin!
NIINA (Vieden käden silmilleen.) Oh!
JUUDIT. No älä nyt toki niin säikähdä! Mitä joutavasta! Se on
terveellistä vain! Avaa vähän silmiä suuntaan ja toiseen. Tietenkin
taantumukselliset mesenaatit kimmastuvat, kun heidän suojattinsa
yrittää kulkea omia teitään.
NIINA. Mitä minä siitä!
JUUDIT. Mutta sinä pelkäät taloudellisen selkänojan menetystä. Ei
hätää! Maine tästä vain kasvaa ja sen kera yleisö ja sen kera kaikki
muu.
NIINA (Kuin itsekseen.) Että Kontiala voi!
JUUDIT. Koskeeko se sinuun niin kovasti? Onko hän sinulle niin tärkeä?
— Mitä? Ethän vain — rakasta häntä?
NIINA (Huudahtaen.) Minä vihaan häntä!