VIRVA. (Silittelee Mummun hiuksia.) No, pikku Mummu, mitä meille nyt
oikein kuuluu? Onko Mummu pikkuinen taas murheellinen ja muistelee
kaikkia niitä muinaisia?
MUMMU. (Huojutellen vartaloaan.) Muinaista ja nykyisiä. Jo sitä
on ehtinyt tällä iällä karttua muistelemisia. Mutta kukas niistä
Mummun murheista välittää (Itkunsekaisella heltymyksellä.) Voi voi
tuota kulta-lasta! Jos ei Virvaa olisi, niin mikä minut perisi tässä
talossa. Kaikkien jaloissa olen. Ja niin olen outo kaikille, omalle
lapsellenikin. Lieneekö tuo kymmentä sanaa sanonut minulle tänäkään
vuonna. Vaikka vähäpuheinenhan se aina on ollut, Johannes, omissa
oloissaan nuhertanut... Ja nyt kun siitä on tullut vielä tuollainen
suuri herra, ajatustohtori, mikä lie oikein... Eipä silti. Enhän minä
tahdo valittaa. Ei ole valittamista. Hyvä herrahan se on, pappanne. Ei
ole yhtään pahaa sanaa elämässään sanonut, vaikka olenkin tällainen
oppimaton huppelo. Ei ole maantielle ajanut, ei... Ja leivässä ja
vaatteessa on pitänyt ... niinkuin lapsena lupasi... onhan se...
VIRVA. (Istuutuen Mummun viereen.) Miten lupasi? Kertokaa, rakas Mummu.
Mummu (Naurahtaa hyvillä mielin.) Onhan Virva sen asian jo ennenkin
kuullut. Kun se, näes, pappanne, silloin pienenä aina rakenteli niitä
myllyjä sinne torpan taa metsäpuroihin ja sanoi, että sitä varten minä
niitä sinne rakentelen, jotta, kun tulen suureksi, niillä äidille
jauhoja jauhatan. Niin se silloin entueli, pienenä ressuna. Ja toteen
on käynyt kaikki. Ei ole leipää kieltänyt, eikä ole jauho loppunut
hänen myllystään, Jumalan kiitos. Kunhan vain eteenkinpäin riittäisi
(Huokaa.) Hohhoo — jaa. Mitäs niistä lapselle kaikkia kertoo...
Riittäähän se, kun Jumala suo. Leivässä on pitänyt. Ja mitäs siitä
muustakaan enää vanhalle, kun ei jaksa enää työtäkään tehdä...
VIRVA. (Mairitellen.) Mummu-pikkuinen. Kuulkaas, eikö teidän sentään
joskus tee mieli jotain muutakin?
MUMMU. Onhan minulla kaikki ruumiilliset tarpeet, Jumalan kiitos.
Sielun laita on kyllä huonosti. Mutta ehkä taivaallinen isä suuressa
armossaan minuakin vaivaista syntistä armahtaa. Korjaa pian pois
luokseen täältä ihmisten jaloista (Kuiskuttaen.) Juuri tänä iltana,
kun vähän nukahdin, kuulin selvästi kirstun lautoja naulattavan tuolla
porstuassa (Viittaa eteiseen.) Omiani ne olivat. Kuolemaa se tietää,
vaikka en tohtinut siitä rouvalle mitään virkkaa, hän kun aina niin
tuskastuu sellaisesta ja nuhtelee taikauskosta...
VIRVA. Sitä se onkin, Mummu pieni. Te elätte ainakin sadan vuoden
vanhaksi, siitä annan vaikka pääni pantiksi. Ja minä tiedän, mikä
teiltä puuttuu. Kuulkaas, Mummu! (Veitikkamaisesti, yllättävästi.)
Eikö teidän joskus tee mieli — omaa rahaa? Teillä on kaikki mitä
elatukseen ja vaatetukseen tarvitsette, mutta ei mitään yksityisiin
mielitekoihin. Sen olen pannut merkille. Ja se tekee elämän ikäväksi.
Isä ja äiti ovat niin huomaamattomia siinä suhteessa, unohtavat
välistä minutkin ilman. He luulevat, että me lapset, joiksi he meitä
nimittävät, kasvamme maasta vain itsestämme kuin pensaat. He pitävät
meitä kasveina, elätteinä, holhotteina, syytinkiläisinä, epäyksilöinä,
puoli-ihmisinä. Se teitäkin vaivaa, Mummu, vaikk'ette tiedä sitä itse.
Mutta tästä lähtien minä otan asian hoitooni (Ottaa Mummua kädestä
ja luettelee.) Hankin teille ensiksi oman kukkaron ja siihen vähän
rahan roskaa, joka ei koskaan lopu... Jolla voitte ostaa itsellenne
vaikka uuden virsikirjan ja postillan tai unikirjan tai makeisia —
tai Sannille jonkun lahjan — tai vaikka teatteripiletin ja pääsylipun
juoksukilpailuihin! (Nauraen.) No mitäs sanot, Mummu-pikkuinen?
MUMMU (Kyynelherkästi.) Herra siunatkoon tuota lasta. Kaikkea se
ajatteleekin. Lukee aivan ihmisen ajatuksetkin, niinkuin Herran enkeli.
Ei kukaan tässä talossa pidä minun puoltani kuin Virva...
NIINA. (Oven takaa.) Ettekö vieläkään ole nukkumassa? Heti paikalla
vuoteeseen molemmat!
VIRVA. (Nousten.) Nyt meidän täytyy pian käydä nukkumaan, muuten äiti
suuttuu.
MUMMU. (Nousten.) Hohhoojaa. Ei taida se pappa vieläkään olla kotona.
Se Kalle-vainaakin oli sellainen yökyöpeli, ja raudoissa tuotiin
kotiin...
VIRVA. (Saattaen Mummua käsipuolesta portaita kohti.) Nykyaikana
käytetään yöt parempiin asioihin kuin tappeluihin. Yön hiljaisuudessa
kypsytetään suuria aatteita, jotka mullistavat maailman. Sanomalehdet,
runot, kirjat ja kaikki sellaiset uudenaikaiset asiat, joista Mummu
ei tiedä mitään, tehdään yöllä. Ei siinä ole mitään suremista. Eikä
siinäkään Sannin asiassa. Hän on oikein kunnon ihminen ja on yksin
kasvattanut molemmat poikansa kunniallisella työllä. Kunnia se on eikä
häpeä. Ja sellainen viisas ja hieno poika tuo Matti. — Eikä teidän sitä
Kalle-vainaatakaan pidä muistella. Mitäs tuosta, jos hän nyt vähän
kolautti toista Kallea päähän. Pääsitte hänestä siten eroon. Paha mies
kun kerran oli. Tiedättekös, Mummu, että nykyään jos nainen saa huonon
miehen, niin ottaa hän hänestä eron.
MUMMU. (On pysähtynyt portaiden alapäähän.) Siunatkoon, sellaistako
niissä nykyajan kouluissa opetetaan! Ei sitä ennen semmoista saanut
ajatellakaan. Oli vain otettava vastaan, minkä Jumala avioliiton kautta
kullekin oli säätänyt — oli se sitten iloa tai surua.
VIRVA. (Alkaen taas taluttaa Mummua ylös portaita, keveästi
laverrellen.) Hyvähän on ollut kaikki, mikä on tapahtunut. Älkää
sille Kalle-vainaallekaan liikoja kaunaa kantako (Kuin lapselle.) Jos
ei olisi ollut Kallea, ei olisi isääkään, eikä minua. Ja jos hän ei
olisi kolhaissut kalloon toista Kallea, ette nyt olisi täällä meidän
luonamme, eikä meillä kahdella olisi näin hauskaa yhdessä...
(Häviävät sisään eräästä yläparvekkeen ovesta.)