MUMMU. (Huokaillen ja itsekseen höpisten.) Ei siellä ketään ollutkaan,
korvat vain haarovat... Voi hyvä Jumala sentään! Kun korjaisi edes
pois...
NIINA. (Kääntyen, teennäisen reippaasti.) Mitä se Mummu kummittelee
keskellä yötä? Miks'ette nuku? Mikäs teillä nyt on?
MUMMU. (Salaperäisesti.) Mikäkö on? Mikäs rouvalla sitten on? Täällä
vain kuukuilee itsekseen pimeässä. Ylhäällä istuu yökaudet, yökaudet...
Jaa-a, kyllä siinäkin kohdassa on kärsimistä. Kyllä Mummu tietää,
vaikka ei luulla. Kyllä Mummu näkee, vaikka on sokeakin. Voi hyvä
Jumala tätä elämää! Ei tämä ole hyvän edellä. Ei ole tässä talossa
kaikki asiat niinkuin olla pitäisi. Taaskin rouva siinä yksinään. Jaa—
jaa. Ei taida herra olla kotona — jaa jaa, hoh hoh.
NIINA. (Hieman kärsimättömänä katkaisten.) Voi voi Mummu, älkää
nyt taas kuvatelko joutavia. Minä tässä vain tätä uunia kiinni
pannakseni... Ja tietäähän Mummu, että Johanneksella on sellaisia
toimia, jotka vaativat olemaan myöhään ulkona...
MUMMU. Niinhän ne nykymaailman aikana... ne kirjatohtuorit ja muut...
Kunhan vaan ei tuotaisi vielä raudoissa kotiin, niinkuin isäänsä,
Kalle-vainaata. Ei se Johanneskaan syle lasiin ... Isäin pahat teot
etsiskellään lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...
Rautoihin tai lautoihin täällä vielä joku joutuu. Sanokaa minun
sanoneeni. Sellaiset merkit on korvissani joka yö, aivan kuin silloin,
kun Kalle-vainaata vietiin...
NIINA. Älkää, Mummu, älkää nyt aina noita entisiä muistelko...
Nuoruutenne aikaisia asioita. Eihän tässä kukaan rautoihin tule. Ihan
kaamoittaa tuollainen...
MUMMU. (Vähän täsmällisemmin, ikäänkuin heräten jokapäiväiseen
elämään.) Vähänkös niitä on rautoihin lyöty nykyään. Se Sanninkin
vanhin poika, missä virunee. Sekin se Sanni tekee sydämen niin
raskaaksi. Ei se ole helppoa köyhän ihmisen elämä. Koskee niin, kun
se sentään on oma lapsi, tässä sydämen alla kasvanut. Vaikka se onkin
sellainen. Ja lapsia latoo tien oheen. Isäänsä tulee. Minun sukuni on
kunniallinen suku. Hävettää, että on senkin kurjan maailmaan saattanut.
(Salamyhkäisesti, ääntään alentaen.) Kävi se tänäänkin tuolla oven
suussa seisoskelemassa. Mitäs minulla olisi ollut antamista, kun
itsekin olen toisten armoilla. Enkä minä vierasta tavaraa toki rupea
hävittämään. (Niina tekee tuskastuneen ja kyllästyneen eleen.) Häviää
se tällä menolla muutenkin. Voi sitä Johannesta! Ei syle lasiin
sekään.. (Kuin joltakin olemattomalta kysyen.) Ei ole tainnut isäntä
vieläkään tulla kotiin?
NIINA. (On noussut seisomaan, kääntynyt selin Mummuun, äärettömän
kiusaantuneen näköisenä. Puoliääneen.) Aina tuota samaa jankutusta.
Eihän sitä mikään jaksa kuulla.