Ja kantelensa,
Mi ohell' äänteli,
Helmaan nostaa,
Ja romun rakkaan,
Ruosteen syömän
Ja sammalen peittämän
Puhtaaks huhtoo
Ja kirkkaaks kylpee
Kyynelin kallein
Kanteloisen
Ja kansan huolista
Itketyin.
Ja sairaan kielen,
Särjetyn, sortuneen
Hän irti kiertää,
Ja hellämielin
Harmajan hapsen,
Hopeahiuksen
Kietoo naulahan kiiltävään.
Ja polvell' urhon
On niinkuin kuuluisi
Kantelosta
Hyminä vieno,
Ilonhellä ja huolenkaunis,
Kuin haastelu neidon,
Mi sulhon polvella
Iloja, suruja itkee.
Ja suruhun samaan
Ja ilohon yhteen
Yhtyen Väinö
Kieliä koskee:
Ja hyminä vieno,
Tuo ilonhellä ja huolenkaunis
Helkyks yltyy,
Soinnuks suortuu,
Saapi soitoksi somaksi,
Taikalauluks tenhoisaksi,
Jok' on virtana valuvi,
Koskena kohaelevi,
Myrskysäänä mylleröivi
Ilmahan ilottomahan,
Surman yöhön surkeaan:
Se soipi synnystä Suometarten,
Kuin valot taivahan kosi heitä,
Ne syntyi valoa suurta varten,
Ne lempi tähtien kaukoteitä.
Ja silloin rinnoista Suomi-äidin
Joi Ahti kaihovan kaukomielen,
Ja suortuvistahan Suomen neidin
Loi Väinö kantelon kaunokielen.
Tää esiheimo se lempi suurta,
Se kuulutöillä jo kulki ammon.
Se oli ylhästä alkujuurta,
Se tutki synnyt, se teki Sammon --
Ja Väinämön laulu tenhokas,
Mi muistutti muinais-aikaa,
Se vierii metsät ja harjanteet,
Se yltää salot ja siniveet,
Ja kallioissa se kaikaa!
Se kertoo kansasta urhakkaasta,
Ja kuink' on kuulu sen alkuveri,
Ja Suomenniemestä, sankar'maasta,
Min esi-isiltä lapsi peri.
Se kertoo surujen suurten öistä,
Ja vainotulien välkynnöistä,
Ja tuhatmääristä taistotöistä,
Turmista nimettömistä,
Surmista sanattomista,
Joiss' oli seissyt Suomen kansa,
Kestänyt Kalevan kansa
Vuotta seitsemän satoa
Yhdeksän yrön ikeä,
Taikkapa tuhannen vuotta,
Ehkä siitäki enemmän,
Seissyt, kertoo, sortumatta,
Kestänyt katoamatta --
Sana niinkuin leimaus lennähtää,
Tai niinkuin tuulosen kuiske!
Sen säveltä laulaa laine ja puu,
Ja rannat ja rastas helkkysuu,
Ja hiekka ja heinän huiske!
Se kertoo halloista harmahista,
Kun tuoni taaton ja veikon niitti.
Se kertoo äityen parmahista,
Kun tuskin lapselle turvaks riitti,
Ja leikkilehdoista armahista --
Se on laineiden laulua lempeiden,
Siks sairas terveeks saapi!
Se on maineiden laulua menneitten,
Ja siks se niin liikuttaapi!
Soitti sitten viimeiseksi,
Lauloi laulunsa lopuksi:
Nouse pois makoamasta,
Kansa kaunis nukkumasta!
Et syntynyt, Suomen kansa,
Kasvanut, Kalevan kansa,
Kuolemahan kunnioitta,
Kaatumaan kadehtijoitta.
Siks olet sukua suurta,
Suometarten alkujuurta,
Sepon rautaisen rotua,
Lasta kuulun Lemminkäisen,
Heimoa oman emoni!
Kunis muistan muinaistani,
Sinis ma sinua muistan:
Nuorna sa norosta nousit,
Suosta sorjana ylesit,
Kun sanoivat kuolleheksi,
Kertoivat kadonneheksi. --
* * *
Kiitos julkisen Jumalan!
Viel' oli kansassa Kalevan
Henkeä hivenen verta
Elämäksi elpymähän,
Hereelle havahtumahan
Soittoon Väinön soittamaan.
Kiitos julkisen Jumalan!
Viel' oli suuressa suvussa
Toivoa tomusen verta
Voimaksi virittymähän,
Kunnoksi kasuamahan
Louhen loihdun voittamaan.