Eräänä kirkkaana syyskuun päivänä sähkövaunu lähti suhisten kiitämään
Humlegårdin ääreltä, ja moniaiden minuuttien kuluttua se jo
poimutteli Djursholman kauniita lehdikkomaisemia.
Sinä päivänä oli luonnossa erityinen juhlatunnelma. Koivut ja lepät
laaksojen rinteillä olivat minusta sypressejä, ja oli kuin niiden
latvoissa olisi suhahdellut outo, leppeä tuuli. Ohi vilahtavan virran
polvekkeessa uiskenteli tyttö, ja sille lauloi aallotar tuttua laulua:
Väna barn, ännu i hågen
lika kyligt frisk som vågen,
skönsta aeckros, som jag gungat skär
och hvit på bölja sval!
Blott en tid, och da skall drömma
drömmur underliga, ömma,
medan jemt sig lik min källa sorlar
under björk och al.
Ja kun puro edempänä, tuokioksi kadottuaan, jälleen kimalti esiin
tuolta puiden lomista, tunsin minä siinä Kastalian laineet, ja rannalla
seisoi Hermione puettuna laakeriseppeleeseen, tulevaisuutta kyselevä
katse tummissa silmissään.
Svea-tien risteyksessä vaunu pysähtyi. Vasemmalla kohoavalle
kukkulalle kierteli polku puiden alla, ja siellä ylhäällä oli matkani
määrä, Ekeliden. Mutta noustessani ylös kukkulan käytävää, tuntui
mielessäni, kuin olisin astunut vanhan Parnasson harjanteita ja siellä
nähnyt Kryysanteun, filosoofin, suremassa helleeniläisen hengen
häviötä...
Ja kohta olikin, Ekelidenin verannalla, edessäni hän, Viktor Rydberg,
tämä pohjoismaiden Kryysanteus, tämä kaunisajatuksisen Gudmund-sepän
jalo isä, sanomassa minulle sydämelliset: tervetuloa!
Hän vei minut työhuoneeseensa. Minä katselin häntä ihastuksella
ja kunnioituksella, joka yhä suureni, mikäli hänen puheissaan,
katseissaan ja jaloissa piirteissään minulle selvisi täydellisin
sopusointu henkilön ja kirjailijan välillä. Hän puhui paljon
Suomesta, kansanrunoudestamme ja nuoresta kirjallisuudestamme, joista
hänellä oli ihmeteltävän tarkat tiedot. Kertoi Indian ja Skandinaavian
muinaistaruista, joista oli luonut oman syvämielisen, kauniin
käsityksensä. Jutteli kohtia oman elämänsä ja teoksiensa historiasta --
kaikkea hienoudella, vaatimattomuudella ja sydämellisyydellä, joka
sai minut paljon unohtamaan siitä, _mitä_ hän sanoi, ja kiintymään
vain siihen _kuka_ sanoi ja _miten_ sanottiin. Mutta erittäin muistan,
kun hän, suomenkielisistä sivistysriennoista puhuessaan, lausui:
"Minusta on kaikki, mitä tehdään suomenkielen eduksi, rakkauden työtä".
Ja hän, joka oli rehellisempi kuin muut totuuden etsinnässä, jalompi
kuin muut rakkaudessaan osatonta kohtaan, hän, isien perinnön ja
entisyyden muistojen suuri suojelija -- hän saattoikin niin sanoa.
Huolimatta ikävuosistaan, oli hänen ryhdissään ja kaunismuotoisissa
kasvoissaan pojan ilme. Ja kun hän, kertoessaan isästään, vanhasta
soturista, oli vaipunut lapsiaikojensa muistelmiin, juoksimme me
yhdessä lahdelle viettävällä viheriällä nurmikolla! Silloin,
nuoruuden säteily silmissään, kuvittelin häntä Deksippoksena
puhumassa Ateenan nuorisolle:
Hvad vår verld är kallt förståndig, hvad vår
verld är fåvitskt klok!
ooh hon lönas för sin klokskap med ett bly-
tungt träldomsok:
verldens klokskap föder henne sorg och feghet,
skam och svek.
Fyll vårt land, o Zeus, med gossar, mod och
tro och lust och lek!
* * * * *
Kaksi viikkoa senjälkeen olin Kööpenhaminassa varustanut
matkalaukkuni kotimatkaa varten. Viktor Rydberg oli, lähtiessäni,
kehottanut minua palaamaan Tukholman kautta ja luvannut silloin kutsua
luoksensa myöskin pari ystäväänsä. Olin jo päivät pitkät elänyt
tuon luvatun, minulle suuren juhla-illan iloisessa kaipuussa. Astuin
ravintolan lukusaliin ja otin käteeni sanomalehden; mutta siinä oli
suuri musta risti, ja alla kirjoitettuna: Viktor Rydberg.
Kuinka paljon olisin vielä tahtonut kysyä häneltä, ja kuinka paljosta
häntä nöyrästi kiittää!