Missä määrin käy mahdolliseksi vapauttaa nämä kansalliset varustelut
kansallisen kontrollin alta, sitä ei vielä voi sanoa. Amerikka, joka on
yhtä suuressa määrin kapitalismin demoralisoima kuin mekin, mutta
paljoa vapaampi militarismista nyt, kun eversti Roosevelt on menettänyt
sijansa etupenkillä, Amerikka on jo luvannut useille Europan
valtioille, ettei ryhdy sotaan niitä vastaan, ennenkuin riidanalainen
asia on ollut vuoden ajan kansainvälisen tuomioistuimen käsiteltävänä.
Maailmassa ei ole eikä luultavasti tulekaan olemaan ainoatakaan
sotilasmahtia, joka olisi kyllin voimakas estääkseen Amerikkaa
kohtelemasta näitä sopimuksia, kuten Saksa on kohdellut v:n 1839
sopimusta, joka takasi Belgian puolueettomuuden. Sen vuoksi
militaristit julistavatkin, etteivät nämä sopimukset ole edes sen
paperin arvoisia, joille ne on kirjoitettu. Mutta he voisivat yhtä
hyvin sanoa, että koska on olemassa rikoksia, joita ihmiset voivat
rankaisematta tehdä umpimähkäisen rikoslakimme vuoksi, niin ihmiset
tekevät niitä aina. Epäilemättä kansakunnat tekevät, mitä niiden etu
vaatii. Mutta koska jokaisessa kansassa on joukko suuriäänisiä,
siveellisesti vajavaisia hölmöjä, jotka eivät voi älytä, että
kansakunnille on suunnattomassa määrin edullisinta luoda ja pitää yllä
kansainvälistä luottamusta ja suojella omia vekseleitään yhtä
tunnollisesti kuin nuo siveellisesti vajavaiset hölmöt maksavat typerät
pelivelkansa ja taistelevat hulluja kaksintaistelujaan, niin
käsittääkseni ei meidän pidä luopua kaikista muista kansainvälisistä
takeista kuin haupitseista. Johan itse preussilaisetkin militaristit
parjaavat meitä siitä, että olemme tehneet juuri niin kuin heidän omat
militaristi-saarnaajansa olettivat meidän luonnollisesti tekevän, nim.
olemme hyökänneet Preussin kimppuun välittämättä europpalaisen
sivistyksen eduista, kun yllätimme sen epäedullisessa asemassa Ranskan
ja Venäjän välissä. Mutta meitä olisi hävettänyt tehdä niin, ellei
se olisi -- olettamalla, ettei sellaista seikkaa kuin häpeätä
(= omaatuntoa) ollut olemassakaan -- pelästyneenä hyökännyt Ranskan ja
Belgian kimppuun, jolloin häpeän tunto vaati meitä viipymättä
puolustamaan niitä. Tätä idioottimaista ominaisuutta olla välittämättä
ihmissielun korkeimmista luovista voimista, joiden puserruksetta ei
sivistyksen kutomus -- kenties kaikkein vähimmän juuri saksalainen
sivistys -- voisi pysyä koossa ainoatakaan päivää, pitäisi todellakin
käsitellä Europan mielisairashoitoloissa eikä taistelutantereilla.
Me voisimme kaikki varsin hyvin aloittaa siten, että Amerikan lailla
lupaisimme Haagin tuomioistuimelle olla tarttumatta aseisiin mistään
syystä, joka on ollut sovintolautakunnan harkittavana vähemmän kuin
vuoden ajan, ja kohdella jokaista läntistä valtaa, joka kieltäytyy
antamasta tätä lupausta, vierottuna ja epäluotettavana jäsenenä
Europan klubissa. Sellaisen lupauksen rikkominen olisi samaa kuin
maantierosvous; ja maantierosvouksen ehkäisemisen tarpeellisuudesta ei
kannata edes keskustellakaan.