Benjamin Constant kuuluu niihin harvinaisiin kirjailijoihin, jotka
yhdellä teoksella luovat itselleen pysyväisen sijan kirjallisuuden
historiassa. Romaani _Adolphe_ on tuon aikoinaan kuuluisan ranskalaisen
poliitikon, puhujan ja sanomalehtimiehen ainoa kaunokirjallinen tuote,
mutta siksi merkittävä, että sen tekijää sen pohjalta voidaan pitää
koko nykyaikaisen psykologisen romaanin kanta-isänä ja uranuurtajana.
Benjamin Constant de Rebecque syntyi Lausannessa v. 1767
protestanttisista ja alkuaan ranskalaisista vanhemmista, joista
Nantes'in ediktin peruutus oli tehnyt sveitsiläisiä. Hänen erinomaiset
hengenlahjansa ilmenivät jo aikaisin, ja isä, Hollannin palveluksessa
oleva upseeri, antoi pojalleen mahdollisimman huolellisen tietopuolisen
kasvatuksen Oxfordin, Erlangenin ja Edinburghin yliopistoissa, johon
viimeksimainittuun hänet lähetettiin jo 13 v:n ikäisenä. Tällöin on
hän jo pikkuvanha maailmanmies, varhaiskehittyneine elämänvaistoineen,
jotka selvästi kuvastavat samaa epävakaista ja puolinaista luonnetta,
joka on hänelle tunnusmerkillinen koko elämän ijän ja jota hän niin
mestarillisesti on kuvannut _Adolphessa_. Äly ja tunteenherkkyys
on hänessä kehittynyt tuntuvasti tahdon kustannuksella. Häntäkin
painaa tuo monipuolisesti lahjakkaiden henkilöiden tavallinen
kirous: keskityskyvyn puute, joka esiintyy hänessä tarmottomuutena,
herkuttelevana ja samalla epätoivoisena toimettomuutena,
elämäänkyllästymisenä, hienona itse-ivana ja samalla myrskyisenä
alttiutena vaikutelmille, vaihtelun ja nautinnon haluna, rakkauden
janona, jota on mahdoton tyydyttää, herkkähermoisena levottomuutena,
epämääräisenä toiminnanviettinä, jota este kiihoittaa, mutta jonka
menestys kuihduttaa, aiheettomana murhemielenä ja rajattomana
kaipauksena, älyn ja tunteen ainaisena, ratkaisemattomana ristiriitana.
Toisin sanoen: Constant on jo lapsesta pitäen n.s. "vuosisadan
sairauden" tartuttama. Sisäisen särkyneisyyden ja jäytävän epäilyn
kalvetustauti on tähän aikaan ilmassa, ja korkeimmat kirjalliset
saavutukset 1800-luvun alkupuolella luodaan näissä merkeissä.
Rakkaudella on tietysti tärkeä sijansa tässä "maailmantuskaisessa"
melankoliassa. Samoin kuin Byron ja Musset, ei Constant'kaan voi elää
naisten kanssa eikä ilman heitä. Hän suhtautuu rakkauteen elähtäneenä
kyynikkona, armottomana, terävänäköisenä havainnoitsijana, mutta
samalla hän on herkistyneessä hellämielisyydessään sen armoilla kuin
lapsi.
Ensimäinen nainen, jolla oli syvempi vaikutus Constantiin, oli rouva
de Charrière, lahjakas ja ennakkoluuloton sveitsiläinen kirjailijatar.
Tutustuessaan tähän itseään 20 vuotta vanhempaan naiseen oli Constant
vasta 19-vuotias, mutta heidän välilleen syntyi ikäerosta huolimatta
lämmin ystävyyssuhde, joka kesti rouva de Charrière'n kuolemaan
asti. Ne täysin avomieliset kirjeet, jotka Constant kirjoitti tälle
luotettavalle ystävättärelleen, kuvastavat juuri parhaiten hänen
nuoruuden aikaista sieluntilaansa. Vallankumouksen ensimäisinä vuosina
oleskeli Constant Brunswigissa hallitsevan herttuattaren kamariherrana.
Tällöin hän meni naimisiin, mutta erosi heti kuherruskuukausien
jälkeen ja rakastui heti taas erääseen toiseen naiseen, Charlotte
v. Hardenbergiin, josta monta vuotta myöhemmin tuli hänen toinen
vaimonsa. Mutta rakkaus oli hänelle toistaiseksi leikintekoa, kunnes
hän vihdoin v. 1794 tapasi kohtalonsa rouva de Staëlin hahmossa. Heti
alunpitäin tunsivat nämä molemmat rikassieluiset poikkeusolennot
vastustamatonta vetovoimaa toisiinsa ja pian muodostui tuon silloisen
Ranskan lahjakkaamman naisen, keisariajan etevimmän kirjailijattaren ja
sen hienohermoisimman, henkevimmän ja säkenöivimmän kaunosielun välille
syvä ja kohtalokas lemmensuhde, jota eivät mitkään esteet voineet
katkaista, ei rakastavien oma tahtokaan, eivät uudet avioliitot toisten
kanssa. He tarvitsivat toisiaan alati sielunsa hedelmöittäjiksi; heidän
keskustelunsa ja henkinen seurustelunsa oli loistavan ja kimmoisen
luomisvoiman ja yhteisymmärryksen siivittämää; heidän rakkautensa
sensijaan myrskyisää, kiduttavaa, monivaiheista, tuskaisesti
vangitsevaa. [Kts. lähemmin L. Onerva: Madame de Staël. Merkkimiehiä.
Elämäkertasarja. N:o 22.] Mutta he olivat välttämättömiä toisilleen.
Constant oli rva de Staëlin ainainen seuralainen milloin Parisissa,
milloin tämän maatilalla Coppet'ssa, milloin maailman matkoilla.
Rva de Staëlin ilmakehässä kiintyi Constantin mieli yhä enemmän
politiikkaan, jolle alalle hänellä, ollen sukkela, teräväkielinen
väittelijä, kouluutettu, kekseliäs kynänkäyttäjä ja mainio puhuja,
oli mitä loistavimmat edellytykset. Pian joutuivatkin rva de
Staël ja Constant yhdestä puolin taistelemaan Napoleonia vastaan,
joka karkoitti molemmat maasta. Tätä maanpakoa kesti kymmenkunta
vuotta. Napoleonin kukistumisen jälkeen, heti kun Ludvig XVIII oli
julkaissut perustuslakinsa, kiiruhti Constant jälleen Parisiin, jossa
hän julkaisi mestarillisia pikku kirjoitelmia ja niitti mainetta
valtiollisena puhujana ja kansanedustajana, mutta otti siitä huolimatta
myös sangen huomattavalla tavalla osaa satapäiväisen keisarikunnan
järjestyspuuhiin. Saadakseen anteeksi tämän hairahduksen sepitti hän
Waterloon taistelun jälkeen kaunopuheisen armonhakemuksen kuningas
Ludvigille. Kun hänelle ilmoitettiin, että kuningas oli sen luettuaan
tullut vakuutetuksi hänen mielenmuutoksestaan, virkahti hän: "Sen kyllä
uskon, melkeinpä olin itsekin sitä lukiessani tulla vakuutetuksi siitä"!
Constant oli yhtä häilyväinen ja luonteeton politiikkansa
yksityiskohdissa kuin yksityiselämässäänkin, seuraten kaikessa
sitä periaatetta, jonka hän oli ottanut tunnuslauseekseen: _sola
inconstantia constans_. Hän oli periaatteellinen epäilijä, mutta
pääsuunta oli hänellä kuitenkin aina sama: elämänsä loppuun asti
hän pysyi valtiollisena liberaalina ja kuului parlamenttaariseen
vastustuspuolueeseen, yksilöllisen vapauden etuvartiostoon. Hän
ei ollut luonteeltaan ehjä eikä puhdas, mutta hän saattoi olla
ylevämielinen ja lennokas. Kun v. 1830 muuan ystävä kirjoitti hänelle:
"Täällä pelataan hirvittävää peliä, päät ovat vaarassa, tuokaa meille
omanne!" ei hän hetkeäkään epäröinyt, vaan astui uljaasti heinäkuun
vallankumouksellisten riveihin. Samana vuonna hän kuoli koko Ranskan
nuorison rajattoman ihailun esineenä. Kun hänet haudattiin, riisuivat
ylioppilaat hevoset hänen ruumisvaunujensa edestä ja vetivät ne
kunniasaatossa Père-Lachaisen hautausmaalle.
Constantin poliittiset ja uskonto-filosofiset kirjoitelmat sellaiset
kuin _Cours de politique constitutionnelle_ (1817-20, 4 nid.),
_Mémoires sur les cent jours_ (1822), _Du polythéisme romain considéré
dans ses rapports avec la philosophie grecque et la religion
chrétienne_ (1833, 2 nid.), _Mélanges de littérature et de politique_
(1829) ovat tyystin joutuneet unhoon, samoin hänen suuri teoksensa
uskonnon kehityksestä, _De la religion considérée dans sa source, ses
formes et ses développements_, jota hän kirjoitti kolmisenkymmentä
vuotta ja joka oli tarkoitettu Chateaubriandin _Le Génie du
Christianisme'n_ veroiseksi, mutta joka ei oppineisuudestaan ja
ennakkoluulottomasta otteestaan huolimatta kykene vakuuttamaan ketään.
Aivan toisella tavoin mielenkiintoisia ovat Constantin jälkeenjääneet
päiväkirjan sivut _Journal intime_ psykologisine paljastuksineen ja
ennen kaikkea myös taiteellisessa suhteessa verraton itse-erittely
_Adolphe_, jota voi pitää uudenaikaisten sieluntutkimusten ensimäisenä
esikuvana. Sellaisena se merkitsee tärkeää kirjallisuushistoriallista
merkkipylvästä, joka ei ole vaivatta pystytetty, johon päästäkseen
yksilöllisyys, henkilöllinen erikoisuus on saanut taistella itselleen
elämänoikeutta halki pitkien vuosisatojen.
XVIII:n vuosisadan ranskalainen kirjallisuus on vielä ankaran
sovinnaista ja ulkokohtaista. Vähitellen XVIII:lla vuosisadalla alkaa
tämä yleisinhimillisiä tyyppejä ihannoiva kirjallisuuden suunta, s.o.
Corneillen, Racinen ja Molièren klassillisen kolmikon ylivalta järkkyä.
Jo Lesagen Gil Blas ja vielä enemmän Abbé Prévost'n _Manon Lescaut_
ja Marivaux'n _Marianne_ osoittavat siirtymistä yksilöllisyyden
tarkkaamiseen. Kuitenkaan eivät vielä nämäkään kirjailijat ole
itsekohtaisen kirjallisuuden varsinaisia edustajia. Vasta XIX:n
vuosisadan alussa, jolloin Rousseausta alkunsa saanut uusromanttisuus
ja sitä seuraava "maailmantuska"-runous puhkesi esiin ja rajumyrskyn
tavoin levisi kaikkialle Europpaan, vasta silloin voi sanoa voimakkaan
minä-kirjallisuuden alkaneen. Omat kokemukset tulivat taiteellisen
luomistyön ainoaksi pohjaksi ja kirjailijan oma henkilöllisyys siksi
polttopisteeksi, jonka läpi jokaisen elämänilmiön tuli heijastua.
Kaksi neroa, Goethe ja Byron, iski ilmoille tämän valtavan liikkeen
alkukipinät, ja yht'äkkiä oli koko maailma Wertherin sieluntuskien
kaikupohjana, ja Byronin räiskyvän satiirinen uhma imeytyi
nihilistis-pessimistisenä myrkkynä ajan vereen.
Ja nyt astuu kirjallisuuteen uusi tyyppi, sortuva haaveilija,
parantumattomasti väsynyt ja kaihoonsa riutuva, pettynyt ja epäilevä,
voitettu taistelussa jo ennen taistelua, sama "vuosisadan sairauden"
kuluttama kalvas ja kiihkeän levoton rotu, jota Goethe kuvaa
_Wertherissä_, Byron koko tuotannossaan, etenkin _Child Haroldissa_,
Rousseau _Yksinäisen vaeltajan haaveiluissa_, Musset _Vuosisadan lapsen
tunnustuksen_ erinomaisessa johdannossa, Chateaubriand _René'ssä_ ja
jota myös Constant edustaa sekä ihmisenä että kirjailijana. Heine,
Leopardi ja Musset muodostavat maailmantuskaisen minä-runouden
kansainvälisen lyyrillisen kolmiapilan. Toiselta puolen taas kehittyy
suorasanaisessa esityksessä se intohimon luonnonhistoria, jota jo
Rousseaun _La nouvelle Héloïse_ ja Abbé Prévost'n _Manon Lescaut_
kuvaavat, yhä tiukemmaksi proosatyyliksi, yhä monipuolisemmaksi
sielulliseksi tutkimusalaksi; rakkauden runous muuttuu todelliseksi
rakkauden psykologiaksi. Tässä suhteessa on Constantilla
kiistämättömät ansionsa. Adolphe on laatuaan ensimäinen teos, jossa
tuntuu uudenaikaisen analyytikon kaunistelematon, terävä ja samalla
muotokiinteä ote, tuo melkein tunteellinen mielenkiinto ilmiöihin, tuo
ehdoton totuuden taju, jotka ominaisuudet myöhemmin ovat synnyttäneet
Ranskalle niin monta suurta psykologista kirjailijaa.
_Adolphen_ henkilöt ovat ei ainoastaan todenmukaisia, vaan tosia
aivan sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Adolphe on lahjomattoman
rehellinen luonteenkuva tekijästä itsestään ja Ellénore on
toisinto rva de Staëlista. Samoin kuin Musset ja George Sand, tuo
toinen kuuluisa ranskalainen kirjallinen rakastajapari, kuvasivat
onnetonta rakkaustarinaansa tuotannossaan, samoin myös rva de
Staël ja Constant ikuistivat toisensa kirjallisesti. Sielulliselta
kokoonpanoltaan, joskaan ei käsittelytavaltaan, on Adolphe
sangen läheltä Chateaubriand'in Renén ja Senancourin Obermannin
hengenheimolainen, aikakauden ilmiö samoin kuin ne. Ellénoren
kanssa sensijaan tekee kokonaan uusi naistyyppi, n.s. 30-vuotias
nainen, tuloaan kirjallisuuteen: miestä vanhempi, kokeneempi,
voimakkaampi, intohimoonsa sortuva, jollaisiksi Balzac myöhemmin
kernaasti kuvaa sankarittarensa. Adolphe on ainesosiinsa jaoiteltu
sielu, monisäikeisyydessään, liikaälyllisyydessään ohut, heikko ja
kelmeä. Hän on yhteiskunnallisten sovinnaisuuksien vanki. Ellénore on
niiden uhri; hän on jonkinlainen nais-Werther, intohimossaan ehjä,
ehdoton. "Kaikki tulivuoret ovat vähemmän tultasyökseviä kuin tämä
nainen", on Constantin mainesana ystävättärestään, rouva de Staëlista,
ja samaa luonteenpiirrettä korostaa hän myös Ellénoressa. "Häntä
katseli kuin ihanaa myrskyä." Mutta hän oli luotu sortumaan täydessä
voimassaan ja kukoistuksessaan, sillä hän oli noussut yhteiskuntaa
vastaan. "Yhteiskunta on liian voimakas. Onneton siis se nainen, joka
luottaa sellaiseen tunteeseen, jota kaikki yksistä tuumin koettavat
myrkyttää ja jota vastaan yhteiskunta silloin, kun se ei ole pakotettu
kunnioittamaan sitä laillisena, asestautuu kaikella sillä, mitä
ihmissydämessä suinkin on pahaa, masentaakseen kaiken mikä siinä on
hyvää!" Siinä kirjan aatesisältö.
_Adolphe_ on pieni mestariteos. Se on elävä ja voimakas rakkaustarina,
jonka tehoa aika ei ole heikontanut, ja samalla on se tutkielma
yhteiskunnan ja yksilön keskinäisestä suhteesta. Se on palanen
todellista sielunelämää, joka luo lisävalaistusta kahden tunnetun
kirjailijan luonteenkuvaan. Se on lähtökohdaltaan siis hyvinkin
itsekohtainen, mutta samalla se tuo silmiemme eteen kaksi ajan tyyppiä,
jotka muunnoksina ovat kulkeutuneet kirjailijalta toiselle ja siten
muuttuneet kirjallisuushistoriallisesti yleispäteviksi. Ja lisäksi on
romaanin yksinkertaisesti sommiteltu juoni lukemattomine sielullisine
vivahduksineen kerrottu sillä muototaituruudella, sillä klassillisella
kirkkaudella ja keveän hienolla ilmehikkyydellä, mihin ainoastaan
gallialainen henki ja gallialainen kieli täysin pystyvät.
Helsingissä elokuulla 1920.
_Suomentaja_.