Ajo kävi Ilomantsin Hattuvaaran takaliston pohjattomia saloja pitkin.
Kyttä-Lari oli yöpynyt Kumukankaan autiossa tukkilaistuvassa. Sieltä
hän ensimäisen päivänkajon kera oli koirineen painunut edellisenä
iltana jättämilleen jälille, ja nyt alkoi helmikuun päivä taasen olla
iltaan päin menossa.
Koko päivän oli Lari hiihtänyt ainutta kertaa levähtämättä. Hän toivoi
ilveksen lopulta väsyvän pehmeässä, upottavassa lumessa tottuneen
koiran ahdistamana. Oikeastaan hän jo eilen oli sitä toivonut, mutta
ilves ei ollut väsynyt eilen, eivätkä merkit tänäänkään vielä siihen
viitanneet.
Oli kyllä päivän kuluessa haukku joskus tuntunut pitkät ajat kuuluvan
samasta paikasta, ja silloin, oli Lari hiihtänyt kuin riivattu
joutuakseen antamaan pedolle surmanluodin. Mutta aina oli kuulo
pettänyt. Ne olivat nämä tämän tienoon loppumattomat mäet, jotka
panivat haukun kaikuna kiertämään, niin ettei siitä lopulta voinut
sanoa, mistä se tuli.
Ja ilveskin näkyi olevan vanha veijari. Se vyyhtesi mäkiä ylös, mäkiä
alas, pujahti välillä läpipääsemättömiin korpiryteiköihin ja kartteli
visusti kangasmaita ja suoselkiä. Sillä tavoin se tiesi saavansa sekä
koiran että miehen pikemmin väsymään. Sitäpaitsi se lurjus sellaisista
metsistä sai kiireisellä pakomatkallaankin aina kaapatuksi yhtä ja
toista pientä riistaa pahimman nälkänsä sammutteeksi. Kun siihen sijaan
hänen ja koiran ‒ ‒
Lari tunsi hiukaisevaa mojotusta vatsansa pohjassa. Hän puraisi
hammasta ja survaisi molemmin sauvoin suksensa menemään pienestä
myötämäestä, jossa ei näyttänyt olevan sanottavia esteitä laskua
haittaamassa.
Vaikka pakkanen oli aamusta ollut helisevän ankara, ei aurinkoa
koko päivänä kunnolla näkynyt. Se oli sellaista usvapakkasta, joka
tavallisesti ennustaa ankaraa ja pitkällistä pyryä. Näytti siltä kuin
aurinko olisi vain hyvin työläästi kahlannut tuon koko ilmapiirin
täyttävän usvameren läpi, ja siinä kahlaamisessa se lopulta takertui
usvaan, niin ettei koko päivänkehrästä näkynyt muuta kuin kelmeä,
heikosti kumottava kajastus.
Iltapäivällä lauhtui pakkanen jonkun verran, mutta se teki asian vain
pahemmaksi. Usva tuli yhä sakeammaksi ja aurinko hävisi kokonaan.
Vaikka sen Larin arvelun mukaan olisi vielä pitänyt olla jonkun
korennon mitan taivaanrannan yläpuolella, niin näytti jo miltei
hämärtävän.
Sen lisäksi oli metsä pitkän tyynen jäleltä ihan sietämättömän luminen
ja huurteinen. Heikommat puut ja oksat olivat suorastaan katkeamassa
kasaantuneen kuormansa alle, ja mielihyvällä ne pudottaa lupsauttivat
tuon kuormansa hiihtäjän niskaan, jos tämä alaitse mennessään vain
sattui hiukkasenkin nykäisemään niitä.
Lari ei noista lumiannoksista enää paljon välittänyt; hän oli jo
yltäpäältä niin luminen ja kuurainen, ettei pieksujen varsista ylöspäin
tarkimmallakaan etsimisellä olisi löytänyt kohtaa, josta ulkoapäin
olisi varmuudella voinut sanoa, mitä tuon jäätyneen lumikuoren alla
oikeastaan oli.
Lari hiihti ilman takkia. Sen oli hän kääräissyt myttyyn ja sitaissut
yhteen nippuun selkäreppunsa kanssa. Liivien asemasta oli paidan päälle
kääritty leveä lankavyö. Ruumiista kohoavasta lämmöstä oli tämä vyö
ensin saanut päälleen vahvan kuurakerroksen, joka sitten vähitellen
hartioilla sulavan, puista putoilleen lumen kera kerrostui ja kovettui
epätasaiseksi, röysteiseksi, paikoin halkeilleeksi jäätahmaksi.
Samanlaista tahmaa muodostui väljästi sitaistulle, paksulle
kaulahuiville, jonka alaitse osa ylhäältä tulevasta lumesta sulaneena
solui pitkin hartioita ja rintaa alaspäin, tuntuen sietämättömän
ilkeältä hikisellä, lämmenneellä iholla. Kasvoja ja leukaa peittävä
lyhyenpuoleinen täysparta oli niin jäätynyt, että sen väristä oli
mahdoton selvää saada. Suun ympärillä riippui heiluvia ja toisiinsa
kalisevia jääpuraita, joita Lari välistä riipi pois vasemmalla
kädellään, pidellen sen aikaa molempia sauvojaan oikeassa kädessä.
Yksin tein hän hieraisi koukkuun puristetulla etusormellaan myöskin
silmiään, joiden ripset pyrkivät kokonaan kiinni jäätymään. Päässä oli
Larilla puoliksi alas käännetty ja korville vedetty lammasnahkainen
hattureuhka, jonka reunoja kiersi vahva jäinen päärme, mihin pitkä,
sakea tukkakin oli korvallisilla ja niskassa kiinni takertunut,
niin että hattua oli enää mahdoton saada päästä pois muuten kuin
sulattamalla.
Selässä oli Larilla pitkäpiippuinen, sirotekoinen rihlaluodikko, jonka
suu ja lukot olivat huolellisesti peitetyt nahkatupilla. Luodikon
piippuun oli muodostunut ohut, kiiltävä jääkuori, joka vain selän
kohdalla, missä metsästyslaukku ja takki sitä yhtenään hankasivat, oli
lohkeillut ja poiskulunut, jättäen kostean teräksen näkyviin. Luodikon
rinnalla riippui vielä laukun kannattimessa pieni kirvesnysä.
Lari hiihti vahvasti kumarassa, lyhyt jänterä vartalo tahdikkaasti
nytkähdellen. Sauvojaan hän piti kiinni tavattoman alhaalta, aivan kuin
painautuakseen siten vielä matalammaksi ja päästäkseen vaivattomammin
hiipimään lumen painamien ryteikköjen alaitse. Välistä hän ankeammilla
paikoilla oikaiseutui suoraksi, otti muutamia voimakkaita potkuja,
sysäten yhtaikaa molemmilla sauvoillaan, mutta painautui sitten
heti taas entiseen kumaraiseen hiihtoasentoonsa. Silmät seurasivat
tottuneesti pehmeässä lumessa olevia jälkiä, tähystellen hyvän matkaa
eteenpäin. Missä jälet tekivät pienempiä mutkia, siinä Lari oikaisi
suoraan, vältellen samalla sakeimpia näreryteikköjä, missä se vain
suinkin oli mahdollista jälkiä kokonaan kadottamatta.
Vähitellen alkoivat jälet tulla epätasaisemmiksi. Peto, jonka
pyöreät jälet hyvin erottuivat koiran jättämistä syvemmistä jälistä,
oli juoksunsa lomassa usein istahdellut. Tästä teki Lari sen
johtopäätöksen, että ilves lopultakin oli ruvennut väsymään.
Jospa se vain olisi kaikonnut pois kuusikkokorvesta, niin silloin olisi
sille pian tullut kiire puuhun, sillä kyllä hongikkoselkosella tai
aukealla suoselällä koira olisi sen heti ahtaalle pannut. Väsynythän
se kyllä oli jo koirakin, mutta sisu oli sillä Sepellä jäähtymätön.
Pitkää, tasaista laukkaa oli se koko ajan pannut; nähtävästi oli se
ollut jo aivan lähellä petoa ja tuntenut kuonossaan sen hajun ihan
elävänä saaden siitä uutta kiihkoa vereensä.
Mutta mitäs tuossa oli? — Lari yritti jo hiihtää ohi, mutta pysähtyi
sitten tarkastelemaan kuusen juurelle, jossa oli lunta enemmän
tannerrettu.
Aivan oikein! Siinä se vietävän peto oli taas saanut napatuksi maassa
jalottelevan oravan. Kuuseen oli pihkanokka yrittänyt kaapaista pakoon,
mutta vain jonkun sylen korkeudelle oli ennättänyt. Ilveksen kynsien
raapaisemat jälet näkyivät selvästi kuoressa, ja hangella oli oravan
häntätupsu jäännöksenä ateriasta.
Lari tarkasteli sitä; se tuntui vielä melkein lämpimältä. Pitkää aikaa
ei ollut kulunut siitä, kun orava oli joutunut ahmatin kurkkuun.
— Kiroten viskasi Lari häntätupsun ja läksi kahta kiihkeämmin
painaltamaan jälkiä pitkin, jotka nyt läksivät nousemaan pitkää, loivaa
kuusikkorinnettä ylöspäin.
Vastamaassa oli hiihto raskasta ja kovasti pani se Larin huohottamaan.
Jo oli hän kuitenkin pääsemässä mäen päälle, josta alkoi tasainen
hongikkoselkonen. Lari iloitsi jo etukäteen, että jos Sepe hyvinkin
oli päässyt ilveksen aterian aikana niin lähelle, että oli saanut
ahdistetuksi sen pois kuusikosta tuonne pohjoiseen päin. Siellä ei
ollut muuta kuin hongikkoa, tasaista ja solkevaa, vain viidentoista
sylen korkeudella latvassa oksatupsut. Siellä hiihti kuin
pilarikäytävällä, ei tarvinnut pelätä lumen sisässä piileviä haaroja ja
vasten kasvoja iskeviä lumisia oksia.
Lari sysi viimeisiä vihaisia sysäyksiä päästäkseen vastamäestä. Mutta
silloin vihlaisi äkkiä hänen sydänalaansa outo vihlaisu, ja samassa
huimasi pahasti päätä. Lari oli vähällä lentää nokalleen suksiensa
päälle.. Yhdellä hipaisulla hän tunsi polviensa menevän kokonaan
hervottomiksi, ja koko ruumiinsa kuumentuvan ja käyvän vapisemaan.
Ei ollut yrittämistäkään eteenpäin. Lari kyyhähti suksilleen istumaan
ja alkoi molemmin käsin painaa sydänalaansa. Siellä tuntui vielä pari
kipeätä vihlaisua, aivan kuin olisi polttavalla raudalla viilletty
kylkiluiden välitse, ja sitten alkoi etoa niin ilettävästi. Korvissa
rupesi myös humisemaan, poskia poltti ja silmät iskivät säkeniä.
Lari arveli ensin että se oli nälkä. Hän oli aamulla haukannut vain
palasen leipää ja hiukan kuivattua hirvenlihaa. Vielä oli hänellä kyllä
repussaan hiukan leipää, vaan sen hän oli aikonut säästää illalliseksi,
kun nähtävästi ensi yöksikin pitäisi jäädä salolle.
Nälkää ei se etominen kuitenkaan ollut, siitä tuli Lari pian
vakuutetuksi. Siinä oli jotakin outoa, jota hän ei koskaan ennen
muistanut tunteneensa. Hän koetti hetkisen perästä, kun etominen oli
hiukan asettunut, nousta seisalleen, mutta silloin huimasi taas päätä,
ja joka jäsen tuntui niin merkillisen raukealta ja voimattomalta. Koko
maailma tuntui heiluvan ja soutavan ympärillä, vain vaivoin jaksoi hän
pysyä jaloillaan.
Silloin muisti Lari että hänellä oli repussaan tilkkanen
kuusenjuurikasta, jota hän joskus piti pitemmillä hiihtomatkoilla
vilustumisen varalta. Ehkäpä se auttaisi; eteenpäin tästä täytyi
päästä, tuli mikä tuli!
Vapisevin käsin päästeli Lari jäätyneen repun selästään, avasi sen ja
kulautti pullostaan pitkän siemauksen. Siihen jäi vielä joku suuntäysi
ja sen päätti Lari säästää pahimman varalta.
Ryyppy alkoi vähitellen kierrellä suonissa ja etominen sydänalassa
lakkasi. Lari veti jäätyneen lankavyönsä tiukemmalle rintansa
ympärille, pani reppunsa takaisin selkäänsä ja nousi suksilleen
jatkaakseen matkaansa.
Mutta merkillisen heikoksi hän tunsi itsensä. Vaikka mäen päälle oli
enää matkaa puolisenkymmentä syltä, niin sen nouseminen pani ihan
hikoilemaan.
Onneksi läksivätkin jälet siitä vetämään suoraan pitkin selkosta. Vaan
vaivaloista oli siinäkin hiihto, aina vähän päästä yritti Lari tupertua
nokalleen hankeen. Ainoastaan sauvojensa nojassa hän pysyi suksillaan,
eivätkä jalat tuntuneet ensinkään tekevän tehtäväänsä. Ne olivat
lyijynraskaat ja jaksoivat vain vaivoin laahata suksia eteenpäin.
Lari puri kiukustuneena hammasta ja koetti ajatella, että turhaa
nahjustelemista oli ruveta heittelehtimään längilleen parin päivän
hiihdon perästä. Oli hän satoja kertoja mokomia hiihtoja suorittanut
ja pitempiäkin. Oli hiihtänyt neljäkin päivää yhteen katkuun, hiukan
vain yösydännä levähtäen ja aamuin illoin leipäpalan haukaten. Nytkö
muka jo toisena päivänä väsymys tapaisi. Ei ikinä se saisi tapahtua!
Ei mokoma ilvesreuhka vielä ennenkään ollut häneltä karkuun päässyt,
kun oli kerran jälille lyöttäytynyt. Eikä pääsisi nytkään! Ehkä se
jo kyyköttikin puussa ja katseli sieltä oksien lävitse vihaisilla
kissansilmillään juurella teuhaavaa Sepeä, katseli ja murisi syvällä
kurkkuäänellään, korvat luihussa ja niskakarvat pystyssä. Piti vain
ponnistaa eteenpäin!
Mutta eteenpäin menosta ei tahtonut mitään tulla. Kohta alkoi taas
Larin korvissa humista niin oudosti, tuntui kuin kymmenet erilaiset
äänet olisivat soitelleet. Siinä oli sekaisin kaukaista kosken kohua,
myrskypuuskien vihellystä, kirkonkellojen kumahtelua ja koirien
vihaista haukuntaa.
Mitä? eikös se ollutkin Sepen haukunta, joka sieltä kuului? — Lari
pysähtyi ja kuunteli, mutta silloin hävisi taas koiran ääni ja alkoi
kuulua lehmänkellojen kalkatusta ja vihaista härän mylvintää. — Ei,
kyllä hänen korvissaan nyt pelasi outo pelaaja.
Ja vähitellen alkoi myös oikein todenperästä hijottaa. Larin koko
ruumis kuumentui kuin saunan löylyssä, ja hänen teki mieli viskata
pois lankavyönsä. Hiukkasen Lari sitä löyhdyttikin, mutta se ei
asiaa parantanut, saattoi vain paremmin tuntemaan, miten läpimäräksi
hijostunut paita ilkeästi liimautui ihoa vasten.
Ja pääsikös hän ensinkään eteenpäin? — Larista tuntui, että nuo samat
hongat siinä vain koko ajan seisoivat ja katselivat, ylväitä latvojaan
pudistellen, hänen hyödytöntä ponnisteluaan. Ne eivät näyttäneet
ensinkään siirtyvän taaksepäin.
Lari sysäsi oikein vihanväestä molemmilla sauvoillaan yhtaikaa, mutta
silloin yritti taas lentää pois suksiltaan. Pääpuoli tuntui niin
raskaalta, sitä viipotti ja veti maahan päin, ja jalat eivät pystyneet
tasapainoa ylläpitämään. Jollei olisi ollut molemmissa käsissä sauvoja,
niin varmasti hän olisi mennyt suoraan pää edellä hankeen.
Laria ihan pakkasi naurattamaan oma avuttomuutensa. Mutta silloin tunsi
hän äkkiä lähtevänsä kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin. Hongat ihan
vilisemällä vilisivät hänen ohitseen, ja korvissa vinkui jälelle jäävän
ilman viima. Larin koko ruumis tuli yhtäkkiä niin köykäiseksi, tuntui
kuin viidenkymmenen talven lumi olisi pudonnut hänen hartioiltaan,
ja hän hiihtää painaltaisi taas kaksikymmenvuotiaana, verevänä
nuorukaisena. — Ja tuolla, tuolla hänen edellään juoksi huohottava
hirvi, ponnisteli viimeisiä voimiaan, kompasteli vähän perästä ja
hoippui paksuissa kinoksissa.
Mitä, hirveäkös hän hiihtikin? Eikös se ollut ilves — vanha
suurkäpäläinen koirasilves? Mitenkäs se niin äkkiä hirveksi muuttui?
Mutta samapa se, kunhan vain pääsi eteenpäin! — Lari sysäsi
innostuneena molemmilla sauvoillaan ja suistui hankeen.
Kun hän siitä tovin perästä selvisi ja oli syleskellyt lumen
kurkustaan, alkoi hän ihmetellä, näkikö hän unta vai oliko valveilla.
Ilta alkoi hämärtyä, ja honkien latvoissa kuului tuulen tohina
ennustaen pian alkavaa myrskyä. Sen kuullessaan Lari äkkiä muisti missä
oli ja alkoi hätääntyneenä tarkastella hangenpintaa.
Ilveksen ja koiran jälet olivat kadonneet. Hän oli hiihtänyt kuin
unessa minne päin lie hiihtänytkään, ja jälet olivat tipotiessään.
Lari tunsi epätoivoista masennusta mielessään, ja samassa palasi taas
herpaiseva raukeus hänen jäseniinsä. Hän istahti puutuneena suksilleen
ja alkoi mitään ajattelematta kuunnella nousevan lumimyrskyn huohotusta.
Silloin hänen korvansa oli erottavinaan koiran haukunnan tuulen tohinan
seasta. Lari arveli taas korviensa pettävän ja rupesi joka hermo
äärimmilleen pinnistettynä kuuntelemaan tarkemmin. Ja varmasti hän
kuuli haukuntaa, terävää ja äkäistä, eikä se tuntunut olevan lopen
kaukanakaan. Hongikko vietti siitä alaspäin, ja sieltä alhaalta se
kuului.
Lari katseli lähemmin ympärilleen ja hänelle selvisi, että hän oli
lähellä suuren Kiimasuon reunaa, joka monen peninkulman pituisena
halkoi saloja. Sillä seudulla oli suo aivan aukea, ja nähtävästi oli
ilves kavunnut johonkin viimeisistä kuusista, uskaltamatta lähteä
suonselälle.
Saadakseen paremman varmuuden, että Sepe se siellä tosiaan haukkui,
pani Lari kätensä torvelle suunsa eteen ja huusi kaikin voimin:
— He—hei Sepe, Sepe! Oletko siellä?
Vastaukseksi kuului raju, iloinen haukunta, niin että metsä kajahteli.
Tämä haukunta pani Larin sydämen rajusti sykkimään, se nostatti hänen
luontonsa kuin äkisti lyövä sähkövirta. Mikään painajainen ei nyt
enää voinut häntä pidättää, Sepen kutsu sai hänet unohtamaan kaiken
nääntymyksensä. Joka jäsen vapisten ja väristen kuin horkassa hän
kompuroi suksilleen ja alkoi hiihtää haukkua kohti, huutaa huikaten
samalla:
— Kyllä tullaan, kyllä tullaan, Sepe poikaseni! Pidä sinä vain se
luihukorva siellä puussa sen aikaa, kun minä joudun!
Muutamien sysäysten perästä Lari taasen lankesi ja oli vähällä
kolhaista päänsä honkaan. Hänen hervottomat polvensa eivät ensinkään
pystyneet tasapainoa ylläpitämään, mutta hänen päänsä oli sentään nyt
selvä. Sepen haukunta oli siitä kaikki houreet karkottanut, ja kun
korvissa taas rupesi humisemaan ja sekomaan, piti Lari epätoivoisesti
kiinni yhdestä ainoasta mielikuvasta: Sepe ja ilves — Sepe kiertää
vimmatusti kuusen ympäri ja ilves istua luihottaa alaoksilla, liikahtaa
silloin tällöin ja tarkastelee leimuavin silmin Sepeä sekä murisee koko
ajan vihaista murinaansa.
Ja hän, vanha kyttä, hän, joka oli elämänsä varrella ampunut satoja
ilveksiä, ei jaksa hiihtää sinne, vaikka matkaa on vain parisen
kivenheittoa. — Lari nauroi raivostuneena ja nousi vapisten ja horjuen
kuin juopunut suksilleen.
Ja nyt koetti hän hiihtää äärimmäisen varovasti, siirsi vain
hitaasti jalkojaan eteenpäin, pitäen samalla koko ajan molemmat
sauvansa tanakasti vastassa. Joka liikkeellä sittenkin pyrki viemään
nurinniskoin, mutta Lari terästi luontoansa huutelemalla kehottavia
sanoja koiralleen.
Sietämättömän hitaasti kului Larin mielestä matka. Tuntui kuin
iankaikkisuuden olisi Sepen haukunta jo kuulunut samasta paikasta,
eivätkä vieläkään suon reunalla kasvavat kuuset näkyneet. Yhä vain oli
hänen ympärillään honkia, ikuisia honkia, samannäköisiä ja yhtä pitkiä.
Yksitoikkoisesti ne tohisivat ja lauloivat yhä yltyvän myrskyn käsissä.
Lopuksi Lari menetti kokonaan malttinsa. Vaikka päätä viipotti ja
maailma tuntui pyörivän kuin karuselli hänen silmissään, koetti hän
hiukan, vain hiukan parantaa vauhtiaan, mutta — tupsis! Siinä piehtaroi
hän taasen hangessa kuin sokea, avuton koiran penikka.
Ei, tosiaan ei hiihtämisestä tullut mitään, se täytyi Larin itselleen
myöntää. Mutta hän tahtoi päästä perille, vaikka jalat tuhannesti
olisivat kieltäytyneet häntä tottelemasta. Hän tahtoi ampua ilveksen,
jota hän jo kaksi pitkää päivää oli ajanut. Aivanhan Sepekin rupeaisi
häntä halveksimaan, jollei hän kykenisi sitä tekemään, ja kaikkein
enimmän hän jo itse halveksi itseään.
Mutta hyvä, hän näyttää! Kun ei päästä hiihtämällä, niin mennään
muuten! — Lari haparoi hämärässä suksiaan, tarttui vapisevin käsin
niiden varpaallisiin ja alkoi niiden varassa ryömiä eteenpäin. Lumi
kyllä sittenkin upotti pohjaa myöten: tuntui kuin imevä kurimus olisi
vetänyt Larin jalkoja, tahtonut ne juututtaa ikutielleen sekä viedä
koko miehen mukanaan. Ne tarttuivat kiinni lumen sisässä piileviin
katajan haaroihin ja juuriin; Lari taisteli kuin heikkoon jäähän
pudonnut, pitäen suonenvedon tapaisesti kiinni suksiensa varpaallisista
ja syleskellen lunta suustaan. Hän kävi huohottamaan, hiki juoksi
virtoina hänen kasvoiltaan. Hän lepäsi suksiensa varassa hangella
maaten ja ponnisteli taas eteenpäin.
Ei Lari voinut tarkalleen arvioida, kuinka kauan tätä menoa kesti.
Hän yritti välillä monta kertaa mennä tajuttomaksi, mutta silloin hän
painoi päänsä lumihankeen, vilvotellen sillä tavoin polttavaa otsaansa
ja se auttoi hetkiseksi. Välillä hän huuteli Sepelle, ja kun tämä
vastasi iloisella haukunnalla, kykeni hän taas hiukkasen hivuttautumaan
eteenpäin.
Mutta vihdoin seisahtui meno kerrassaan. Lari tunsi ylhäältä päin
jonkun pitelevän häntä hellittämättä kiinni selästä. Hän koetti monta
kertaa nyhjäistä itsensä irti. Se pitelijä antoi hiukan perään, mutta
veti sitten hänet armottomasti takaisin. Pitkän aikaa Lari mietti, mikä
kumma se mahtoi olla, mutta sitten hän muisti, että hänellähän oli
pyssy selässään, ja se oli nähtävästi tarttunut johonkin esteeseen.
Hän kääntäysi varovasti toiselle kylelleen, katseli yläpuolelleen, ja
huomasi joutuneensa sakeaan näreikköön, jonka oksat olivat sotkeutuneet
pyssyn kantohihnaan.
Suurella työllä sai Lari kiskotuksi pyssynsä irti ja alkoi iloisin
mielin urria eteenpäin. Hän tiesi nyt olevansa lähellä päämääräänsä,
koska kerran hongat olivat loppuneet ja hän oli näreikössä. Vielä
tovin ponnisteltuaan hän näki edessään näreikössä poikittain tuulen
kaataman suuren kelohongan. Joku otus liikkui hämärässä edestakaisin
hongan runkoa pitkin. Lari tarkkasi sitä hetkisen: Sehän oli Sepe, Sepe
ilmielävänä!
Hän oli perillä!
Hän huikkasi Sepelle. Sepe hyppäsi alas hongan rungolta, nuolaisi
hyväillen Larin kasvoja, mutta kiepsahti sitten samassa takaisin
korokkeelleen ja alkoi vimmatusti haukkua nokka ylöspäin ja niskakarvat
pystyssä.
Siellä se siis oli ilveskin! — Lari katseli ylöspäin ja näki edessään
jättisuuren kuusen, melkein viimeisen aukean suon reunassa. Hetkisen
tarkasteltuaan hän näki kuusen lumisilta oksilta ilveksen. Se oli
melkein alimmilla oksilla, makaavassa asennossa. Sen pää kurottautui
alaspäin, sen silmät välähtelivät hämärässä ja sen kurkusta kuului
vihainen, katkonainen murina. Se oli pelottavan suuri votkale,
nähtävästi aivan harvinaisinta lajia. Se oli vaarallinen otus; Larin
mielestä oli ihme ja kumma, ettei se ollut jo viskautunut sieltä alas
koiran niskaan. Se sen mielessä kuitenkin paloi, sitä varten se oli
asettautunut aivan alimmille oksille.
Lari alkoi hätäisesti päästellä pyssyä selästään. Hänen kätensä
tutisivat nääntymyksestä, mutta hän sai sentään vähitellen rihlansa
ampumakuntoon. Mutta minkä nojalta ampua, että saisi varmasti sattumaan?
Lari istui suksiensa päällä selkä näreeseen nojaten. Hän tunsi
aivojensa työskentelevän nyt selvästi, mutta hänen kätensä olivat niin
heikot, ettei hän uskaltanut edes ajatella käsivaralta ampumista. Jospa
hän olisi pysynyt edes seisallaan, jos olisi uskaltanut nousta tuohon
hongan rungolle, niin olisi hän melkein voinut koskettaa pyssynsä
suulla petoa. Mutta siitä ei tullut mitään, täytyi keksiä toinen keino.
Varovasti alkoi Lari hivuttaa suksia altaan ja asetti ne sitten
eteensä. Kun hän asettui niiden päälle ryntäin, sai hän pyssylleen
hyvän tuen hongan rungosta.
Mutta juuri kun Lari oli valmistumassa ampumaan, alkoi peto liikahdella
ja kiivetä ylöspäin. Vaisto sanoi sille, ettei koira ollut sen
päävihollinen, vaan tuo olento, joka ryömi siinä maassa näköjään niin
avuttomana.
Ei se kyllä kauas kiivennyt, parisen oksaväliä vain, mutta siinä olikin
tarpeeksi. Alaoksat tulivat väliin, ja sitäpaitsi oli jo niin pimeä,
että ilves vain hiukan häämöitti sieltä oksien lomasta. Larin täytyi
taasen muuttaa asentoa ja hän tunsi käsiensä alkavan yhä enemmän
vapista.
Hän koetti tähdätä, mutta siitä ei tullut kerrassaan mitään. Hän
muisti kyllä monasti ennen ampuneensa miltei sysipimeässäkin ja
paljon pienempiä otuksia. Oli useasti ampunut aivan paljaan vaistonsa
opastamana ja osannut aina pettämättömästi. Mutta nyt, hän ei luottanut
itseensä. Hän tunsi etukäteen, että jos ampuisi, niin se menisi ohi.
Oli aivan kuin joku näkymätön vieras olisi kuiskannut sen hänen
korvaansa.
Silloin tunsi Lari pohjattoman masennuksen ja epätoivon hiipivän
mieleensä: Hän oli taistellut ja ponnistellut niin paljon päästäkseen
perille, ja kaikki ponnistukset näyttivät nyt rauenneen turhaan.
Hänenkö täytyisi kokea se nöyryytys, että otus, jota hän oli ajanut
kaksi pitkää päivää, menisi aivan hänen käsistään, aivan niin läheltä,
että hän ulottui sitä koskettamaan miltei pyssyn piipulla.
Lari koetti pinnistää näköään äärimmilleen, hieroi otsaansa kylmällä
lumella, ojenteli vuorotellen käsivarsiaan saadakseen ne herkeämään
vapisemasta, koetti asetella pyssynsä niin, että se pysyisi
mahdollisimman tanakasti. Kaikki tuloksetta. Hän oli jo näkevinään,
miten laukaus menee ohi, ehkä hiukan raapaisee pedon selkäkarvoja,
parahiksi sen verran, että tämä pelästyy ja kiipeää puun latvaan. Ja
siellä se sitten on häneltä piilossa, mennyt!
Larille pyrki karvas itku kurkkuun kohoamaan, kun hän tätä ajatteli.
Hän tunsi koko luontonsa nousevan pohjiaan myöten napisemaan tätä
kohtalon kovuutta vastaan. Hänellä oli vain hämärä käsitys jumalasta
ja yliluonnollisista voimista. Hän oli aina koettanut elää omillaan,
anelematta niiden voimien apua. Mutta jos ne nyt asettuivat hänen
tielleen, niin tunsi Lari kärsivänsä sanomattoman vääryyden.
Ja hän päätti uhmata, päätti ampua ja osata! Hän puri hampaansa yhteen
ja tähtäsi kauan, hyvin kauan. Se ääni korvassa kuiski: Jätä huomiseen!
— Mutta Lari ajatteli:
— Ei, se on myöhäistä! Tänään, nyt juuri sen täytyy tapahtua!
Ja kun hän oli saanut tämän loppuun ajatelluksi, tunsi hän selvästi
näkevänsä pimeyden läpi pedon. Sen joka jäsen vapisi raivosta ja
pelosta siellä ylhäällä oksalla, sen silmät liekehtivät, sen ilkeät,
hampaat irvistivät ja kurkun alusnahka liikkui hiljaa murinan tahdissa.
Lari näki tuon kaiken vain silmänräpäyksen, kuin salaman välähdyksessä.
Hän laukaisi.
Kuului vihlova rääkäisy. Ilves köyristäysi kokoon oksallaan. Sitten
se horjahti, tarrasi kynsin hampain kiinni, mutta retkahti samassa
hervottomaksi ja vierähti alas, pudoten raskaasti mätkähtäen hankeen.
Samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Sepe sen kimppuun. Syntyi lyhyt
kamppailu. Ilves koetti pehmeässä lumessa sukeltautua koiran vatsan
alle, mutta tämä heittäytyi syrjään ja iski samalla sivuuttain
hampaansa pedon kurkkuun. Sen vihainen rääkynä tukehtui vähitellen
kurluttavaksi murinaksi, sen potkivat käpälät oikenivat vavahdellen.
Sitten se oli hiljaa...
Lari makasi paikallaan hangessa pyssy yhä tähtäysasennossa. Hän näki
kuin unessa ilveksen putoamisen ja kamppailun edessään lumella. Hän
tunsi itsensä sanoin selittämättömän onnelliseksi hyvin tähdätystä
laukauksestaan. Mutta häntä väsytti, tuskin jaksoi enää selvästi
ajatellakaan. Hän kääntyisi hiukan sivulle; siinä oli pieni näre, johon
voi niin mukavasti nojata selkänsä.
Lari kuuli tuulen ryskeen yläpuolellaan puiden latvoissa; ja näki
lumituprujen lentävän ilmassa. Mutta ne eivät häntä liikuttaneet, hänen
oli lämmin ja pehmeä olla siinä kuusikon suojassa.
Äkkiä johtui Larin mieleen, että jospa hän oli nähnytkin unta, jos
ilves ei ollutkaan pudonnut alas. Hän päätti ottaa siitä selvän ja
huusi Sepelle:
— Sepe, Sepe poikaseni, tuo tänne se otus, tuo joutuin!
Sepe vastasi iloisesti haukahtaen ja alkoi vetää retuuttaa raskasta
saalista perässään. Sepen täytyi kiertää pitkän matkaa päästäkseen
edessä olevan hongan ympäri, mutta tuokion perästä ilmestyi se toiselta
puolen innostuksesta heiluva häntä edellä ja raahasi ilveksen aivan
isäntänsä viereen.
Lari taputti Sepeä, joka hyväillen pujahti hänen kainaloonsa ja alkoi
nuoleskella hänen käsiään ja kasvojaan.
Tunnustelevasti siveli Lari ilveksen turkkia. Se oli vielä aivan
lämmin, ja miten tuuhea se oli! Kerrassaan suuremmoinen! Ja hän oli sen
ampunut, vaikka kova onni koetti panna kaikin voimin vastaan.
Lari hymyili ylpeänä.
Mutta sitten häntä rupesi nukuttamaan. Silmät pyrkivät kiinni ja
ajatukset sotkeutuivat niin kummallisesti. Lari tunsi kuin keinuvansa
pehmeällä alustalla. Hämärästi liikahti syvällä aivojen komerossa
ajatus, että hänen pitäisi tehdä jotakin. Lari koetti muistutella mitä
— tultako?
Mutta hänenhän oli niin lämmin, että ihan hikoili. Rakovalkea tuntui
paahtavan siinä ihan vieressä niin unettavasti ja hyväillen. Ei häneltä
puuttunut mitään.
Lari oli jo nukahtamaisillaan, mutta silloin irtautuivat ajatukset
äkkiä ja lähtivät liitelemään kuin lennossa. Lari tunsi kuin kirkkaan
aamun valkenemisen aivoissaan. Kaikki hänen pitkän elämänsä tapahtumat
sukelsivat esille hämärästään loputtomana sarjana. Lari katseli niitä
ihastuneena, eli ne uudestaan.
Hän oli olevinansa pieni poika, pahanen paitaressu vain, mutta jo
silloin veti häntä riistan ajo. Hän juoksenteli kotimökkinsä pihalla
paitasillaan ja ajeli heidän ainoata kanaansa, joka juoksi siinä hänen
edessään kaakottaen. Lari oli jo saamasillaan kanan kiinni, mutta
silloin se lehahti lentoon aivan hänen nokkansa edestä. Sitten kana
unohtui ja Lari eli ensimäisen metsästysmatkansa. Pieni oli hän vielä
silloinkin, vain kahdeksan vuoden vanha. Mutta hänellä oli jo yksi
ansa, oma virittämänsä rihmanen kotimökkinsä riihen takana olevalla
selkosella suuren muurahaispesän vieressä. Siinä tapasivat teiret käydä
muurahaispesässä kylpemässä, ja siihen oli Lari isänsä opastamana
ansansa asettanut ja itse vihinkin kuusen- ja katajanoksista laittanut.
Ja hän juoksi sitä katsomassa kaksi kolme kertaa päivässä. Ja kun hän
taas kerran juosta vilisti sinne paljas paita leiskuen, niin katso:
rihmasessa pelmuaa teiri, suuri elävä teiri! Silloin hyppäsi Larin
sydän, hän hyökkäsi kuin kissa teiren kimppuun ja kuristi sitä hyvän
aikaa vielä senkin jälkeen, kun se oli jo aivan hiljaa. Laria pelotti,
että jos se tekeytyi vain kuolleeksi ja aikoi lentää tiehensä, jos
hän hellittäisi. Mutta kuolluthan se oli, Laria aivan nauratti nyt
turha pelkonsa. Miten lapsekas hän silloin olikaan ollut! Mutta ylpeä
hän oli, kun hän sitten teiri sylissään palasi kotiin. Se oli kyllä
naarasteiri, semmoinen harmaa, mutta teiri joka tapauksessa. Ei mikään
pahainen pyy eikä noituva riekon rehvana.
Lari muisteli edelleen. Kuva kuvan perästä vilisi hänen sielunsa
silmien editse. Hän metsästi, metsästi. Ensin isänsä kera, sitten
yksinään. Ensin ansoilla, sitten pyssyllä ja ansoilla yhtärintaa. Ensin
pienempää riistaa, sitten yhä suurempaa ja suurempaa.
Lari eli kaikki metsästysretkensä uudestaan.
Lari ajoi kuusitoistavuotiaana ensimäistä hirveään. Hurja oli se ajo
eikä Larilla ollut koiraa mukanaan. Se oli iso uroshirvi ja pakeni
pitkän aikaa kuin nuoli laskematta Laria ampumamatkan päähän. Se pakeni
kauas salolle, mutta hän ei hellittänyt; hän seurasi yhä hirven jälkiä,
vaikka nälkä ja väsymys panivat polvet tutisemaan. Sitten hän tavotti
sen suurella aholla, jossa kasvoi nuoria, miehen korkuisia mäntyjä.
Hirvi pureskeli niiden latvakerkkiä ja alkoi vihaisena mylvähdellä
hänet nähtyään. Lari ei silloin vielä ymmärtänyt, että iso uroshirvi
oli vaarallinen, kun se alkoi sillä tavoin mylvähdellä. Hän tähtäsi
rohkeasti ja ampui. Kuula oli kuitenkin liian pieni niin isolle
otukselle, se ei tappanut paikalla. Ja silloin hyökkäsi hirvi häntä
kohti sarviansa viskoen ja sieraimet raivosta pärskyen. Lari luuli jo
tuhonsa tulleen, sillä hänen pyssynsä oli suusta ladattava, joten oli
mahdoton saada siihen uutta panosta kyllin nopeasti. Hirvi oli jo aivan
lähellä, Lari näki selvästi sen pienten silmien vihasta leimuavan.
Onneksi sattui suuri puu siihen lähelle. Lari kaapaisi siihen kuin
orava ja pääsi juuri parahiksi korkealle, kun hirven suuret kaviot
iskivät puun kylkeen aivan hänen allaan. Kuori sinkoili kauas sen
potkun edessä, vaikka puu olikin paksukaarnainen kuusi. Ja sitten alkoi
hirvi mylviä, tanssia ja potkia siinä kuusen ympärillä. Mutta nyt Laria
naurattivat sen hassunkuriset liikkeet, sillä hän ei ollut hellittänyt
pyssyään, vaikka oli ollutkin niin turkasen kiire.
Hän latasi siellä puussa uudelleen, huolellisesti ja varmasti.
Ja sitten hän tähtäsi suoraan sen vihaiseen tiirusilmään, kun se
parhaillaan katsoa killisteli häntä kohti. Ja se laukaus tehosi; vain
pari kertaa hirvi enää viskasi päätään, sitten alkoi horjahdella ja
kaatua rojahti lopuksi mylvähtäen. Se oli mahtava saalis, siitä tuli
lihaa, maukasta lihaa pitkäksi aikaa koko perheelle.
Sitten Lari metsästi kaksikymmenvuotiaana lintuja ja hänellä oli koira
mukanaan. Hän pani tuhat, kaksi, kolmetuhatta ansaa. Lähes viikkokauden
kesti kierros, kun hän kulki niitä kokemassa. Runsas taakka tuli joka
päivä lintuja, sillä hän ampui siinä sivulla koiran haukulta. Linnuille
teki Lari lavat ylös suuriin puihin, sillä mahdoton hänen oli niitä
sieltä monien peninkulmien päästä joka päivä kotiin kantaa. Jokaisen
Larin vakituisen yöpymispaikan luona salolla oli sellainen lintulava.
Sitten ensimäisellä talvikelillä ne kelkan kera vedettiin kauppiaalle,
ja silloin saatiin paljon rahaa ja hyviä kulijauhoja. Itsellä ei
kasvanutkaan viljaa, vain vähän perunoita niissä karuissa, kivisissä
peltotieroissa. Mutta kun linnuilla saatiin jauhoja, ja sitten talvella
ammuttiin vielä hirviä, niin oli hyvä elää.
Ja talvella Lari tappoi vielä saukkoja pitkistä salopuroista. Ne
asustivat niissä mielellään, kun kuusenjuurten ja komojen alla oli
paljon onttoja paikkoja, joissa ne voivat piileskellä. Mutta hän
tukkesi puron ja vahti sitten nousureijällä. Viisas lurjus se saukko
kyllä oli ja varovainen, niin hemmetin varovainen. Voi tirkistellä
tuntimääriä siinä nokka reikänsä suulla, ennenkuin kömpi ylös ja.
läksi toiselle purolle. Mutta lopulta sen sentään oli pakko lähteä, ja
silloin — piu! Se oli rahakasta riistaa. Kahdella saukonnahalla sai
kokonaisen jauhokulin ja lisäksi vielä ruutia ja muita hyviä tavaroita.
Ja sitten eleli Lari yksin torpassaan, ei ollut enää isää eikä äitiä.
Ja Larilla oli ikävä, hän viihtyi paljon paremmin metsässä kuin kotona.
Hän nukkui parhaasta päästä rakovalkean ääressä ja ajatteli siellä
kaikenlaisia asioita. Mutta sitten tuli mieleen niin kummia ajatuksia,
oli ikävä sielläkin.
Ja sitten — sitten tuli Aune, ja he elelivät kahden torpassaan. He
olivat onnellisia, ja sitä kesti kauan, monta vuotta. Heillä oli jo
kolme lasta, ja heillä oli oma lehmä, muutamia lampaita ja porsas. Aune
hoiti lapsia ja karjaa kotona, kutoi kangasta ja ompeli vaatteet. Ja
Aunella oli aina lämmin keitto valmiina, kun Lari monen päivän perästä
palasi salolta kotiin. Lämmin keitto ja sauna, höyryävä sauna. Oli
niin suloista kaudella siellä kohmettuneita, väsyneitä jäseniään. Ja
vielä suloisempaa oli sitten saunan jälkeen istua Aunen ja lasten kera
pirtissä.
Mutta sitten — Lari liikahti tuskallisesti — sitten katosi Aune ja
lapset ja kaikki. Lari koetti muistutella, mihin ne menivät ja hän
muisti:
Ne vietiin hautaan — ensin lapset ja sitten Aunekin, melkein
perätysten, sinä suurena tautivuonna, jolloin kuoli paljon ihmisiä
kylissäkin. Ja sitten oli niin tyhjää ja autiota kotona, ei saunan
lämmittäjää, ei lämmintä keittoa, ei Aunea, ei jokeltavia lapsia, ei
mitään. Aina vain yksin, yksin.
Ja sitten Lari painui takaisin metsään, eli siellä, metsästi päivät
ja nukkui yöt nuotiolla. Hongat humisivat hiljaa ja viihdyttävästi,
suuri yksinäisyyden tunne haihtui vähitellen. Joskus se palasi pitkinä
syysöinä, kun uni ei tahtonut silmään tulla. Silloin Lari itki yksin
nuotiollaan, itki hiljaa ja ajatteli, miksi Aune ja lapset oli
häneltä riistetty. Kohtalo oli ollut hänelle liian kova, hän ei olisi
mielestään sitä ansainnut. Hän olisi antanut vaikka mitä, jos edes Aune
olisi, tullut takaisin. Ja mikä kumma — kun hän oli itkenyt aikansa
ja sitten lopulta vaipui uneen, niin Aune tuli ja tulivat lapset ja
kaikki, ja he elivät taas yhdessä ja olivat onnelliset.
Näin vierivät vuodet, eikä Lari enää tarkoin tiennytkään, miten
kauan siitä oli, kun Aune kuoli. Ei Lari sitä ajatellut eikä siitä
välittänyt, kun hän näki Aunea öillä. Se oli niin kummallista, mutta
hyvä hänen oli olla, ei hän enää yksinäisyyttä pelännyt.
Nytkin Lari näki Aunen. Aune viittoi hänelle mökin veräjältä, kun hän
käveli lintutaakka selässään ahoa pitkin kotiin. Hän läksi juoksemaan
ja jalat lennättivät häntä niin kevyesti. Mitä, juoksiko hän? — hänhän
lensi!
Niin, hän lensi korkealla ilmassa. Hän näki kaikki tutut salot allaan,
ja kevätaamun aurinko rusetti ja heitti ensimäisiä sädekimppujaan
tuolta kaukaa Rajavaarojen takaa. Ja sieltä kuului kuin kaukaisena
huminana teirien kuherrus. Ne olivat siellä soitimella, ja Aune viittoi
sieltä kutsuen, kiirehtien.
Lari lensi sinne. Hongikot ja suot ja ahot vain vilahtelivat hänen
allaan. Hän lensi keinuen. Ja sitten suli kaikki sinertäväksi
autereeksi.
Tuli suuri hiljaisuus...
Myrsky rytisi metsässä ja villit vihurit ajoivat hurjina tanssivia
lumipyörteitä suonselällä.
Sepe, joka oli loikonut ilveksen vieressä, nousi varovasti. Nuuski
ja nuoleksi kauan Larin kylmennyttä kättä. Painautui sitten hänen
kainaloonsa ja vinkua niiskutti valittavasti.