Yöt' ei, päivää ei ole koskaan ollut;
maailmaa ei, kohtalon kätt' ei liioin;
ihmist' ei oo tavattu; ihmisyyttä
koskaan ei ollut.
Hiljaisuus vain, humisten, pyörremyrskyn
lailla kiitää, hulluna, juopuneena.
Näätkö kuin sen tunnoton, vaisu katse
unias vaanii!
Nouskoon laulu — turhista kaikkein turhin,
vertes painon ruokkima hetkest' hetkeen,
oikku kaiken-kieltäjä, kaiken-luoja,
hyödytön laulu —
niinkuin suihkukaivo, mi yksiksensä,
itsekkäänä, painolla synkän tahdon,
tuulten leikin vietäväks' piirtää ylvään
välkkyvän oodin.