Mikä pauhu kattavi maata!
Miten valo on räikeää!
Vuoks melun en kuulla saata,
valon paljoudelta en nää.
Pois täältä. Toivottomuuteen
hukun, jos vain tänne jään.
Pois, syvälle, hiljaisuuteen,
maan povehen himmeään. —
Nyt ylläni pauhata sietää.
Ja pyytehet raivotkoon.
Niist' en nyt aijo ma tietää;
nyt syvällä, syvällä oon.
Minä kaivan karua maata,
teen tunnelit syvyyksiin;
minä tahdon rauhani taata,
ja en luota ma ihmisiin.
Niin, heille, tuoll' yläpuolla,
mun muistoni kuolkohon.
He ei voi minulta kuolla.
He yhäti luonani on.
Yhä seuraan kaikkia heitä
joka tiimoin ja tuokioin.
Minä valvon elämän teitä.
Minä maata vartioin.
Ne on luonani juurillansa
pien' korsi, ja vahva puu,
joka korskalla kruunullansa
päin pilviä kurkottuu.
Saan tuntea kuinka ne varttuu;
solukasvun kuulla saan;
ja nähdä voin, miten tarttuu
ne maahan juurillaan.
Voin tuntea elämyksen
mitä herkimmän, salaisen,
tuta siinäkin kärsimyksen,
koko kohtalon ihmisen.
Maan elämän kohtaloissa
yhä mukana elävä lien,
mut pinnan tuulista poissa,
pois parvista meluajien.