Meren aallot, ne suuret, ne voimakkaat,
mua heikkoa kantaa ne, kantaa.
Meren aallot, ne nälkäiset, raivokkaat,
ne mun veikaten leikkiä antaa.
Käsvarteni lyön yli aallon tuon,
sen harjalta vaahtoisen maljan juon
ja mun ruumiini jäsenillä
sitä syleilen, lämpöisillä.
Meri, kuohuta kylmintä vaahtias,
te ahmivat aallot, te lyökää
ihon pintaan hampaanne raivokas
ja mun lihani kalvaen syökää.
Olen tullut leikkikin uhkapäin.
Olen kapinan tuntenut veressäni,
joka pilkkaa kylmyyttänne
ja julmaa leikkiänne.
Yli pään, yli vartalon, aalto, lyö,
sylinantisi kirpeä anna,
pien' lämpöni juo, pieni voimani syö,
mut kanna, mun riemuni kanna!
Olen hehkunut sylissä maan tytärten,
olen kiihkeä, hullu ja kylläinen,
olen juopunut riemusta voitokkaasta.
Olen tullut maast', olen tullut maasta.
Hyvin, aalto ahnas, jo rinnassain
sun tunnen nälkäisen hampaas;
sua rakastan, mut sulle nauran vain
— en ole sun uhrilampaas.
Sua syleilen, puren, sua suutelen, lyön,
sun lävitsesi ma itseni syön.
Olen tullut maast', olen tullut maasta.
Olen juopunut lämmöstä voitokkaasta.
Ilohuutoni aallolta aallolle käy
yli vihreävaippaisten aavain
ja naurujen parvet ne lennättäy
kuin lintujen, siiville saavain.
En tiedä, minne ne matkalla lie,
mut aaltojen läikky ne leikkikin vie.
Ne karkurit! Niillä on uskallukset!
— ne pienet, nauravat Ikarukset.