Yli taivaan väräjävät yössä revontulien liekit. Syvänä pimeytenä
peittää tunturin varjo laakson. Tuon varjon yläpuolelta häämöittää
tunturin huippu.
Pienen rautatieaseman edustalla levenee asemasilta puhtaana ja
lumettomana. Siellä minä kävelen verkalleen edestakaisin. Pakkasessa
jäätyneet lankut narisevat jalkojeni alla.
Siitä ei ole vielä kauvan kulunut, kun tuo kaikki tapahtui, josta olen
pimeinä talvikuukausina koettanut kirjoittaa itseni vapaaksi. Tuskin
vuottakaan on siitä päivästä, jolloin jäin yksin lapseni kanssa. Ja
kuitenkin minusta tuntuu se aika pitemmältä kuin muuten kymmenen
vuotta. Ei yhtään päivää ole kulunut, etten olisi saanut kokea jotain
uutta.
Kun hain tätä vaatimatonta virkaa ja sain sen, niin ihmiset kohauttivat
olkapäitään sellaiselle virkamiehelle, joka turmeli menestyksensä.
Siunattu olkoot ne äänet, jotka ajoivat minut pois. Siunattu se hetki,
jona tottelin niitä.
Erämaita täällä juna kiitää. Niin hiljaista täällä on, että sen jyminä
kuuluu laajalta. Kuusikosta, joka varjostaa laaksoa, se syöksyy esiin,
ja kun se on mennyt ohi, lepää savu raskaana pilvenä tunturin kupeella.
Juna tulee kaksi kertaa vuorokaudessa. Nyt on yö ja minä odotan
sitä sytytetyin lyhdyin. Huomenna päivänvalossa minä tervehdin sitä
punaisella lipullani. Siitä mailmasta, jonka jätin, minulla on vain
menevät ja tulevat junat jälellä. Enempää en tarvitsekaan.
Pitkiä ovat ne kuukaudet olleet, joina en ole aurinkoa nähnyt. Sehän
häviää täällä pohjosessa toisinaan, ja sille hyvästisanoessaan ei voi
aavistaakaan kuinka pitkäksi se aika tulee, jolloin ikävällä odottaa
jälleennäkemistä.
Mutta huomenna se taas tulee takaisin. Kellonmäärä on kalenterissa ja
minä puolestani aion olla varuillani katsomassa sitä. Silloin se nousee
kapeana, punakeltaisena raitana tunturin kupeen yli, ja alas laaksoon
valuu ensi kerran oikein kimputtain valoa. Silloin minä toivotan sen
tervetulleeksi, ja tätä ajatellessani minä värisen ilosta.
Mutta sen tultuakin, kun päivät pitenevät ja aurinko sulattaa maan,
silloinkin minä tulen selvin mielin jälleen ajattelemaan talviyön
pitkää hämärää.
Sen antoi minulle autio tunturi ja syvän laakson varjo, metsän musta
rinne valkeaa lunta vaste, ja sen yli kaartuva ääretön tähtitaivas.
Aurinko ennätti saada minua unhoittamaan mitä etsein ja löytää
yksinäisyydessäni.