Ei, Julien, en lähde kanssasi, onneni, elämäni on kuollut, ja
rakkautemmekin kuolisi.
Harhailevana ja vapaana, päivänpaisteessa, sinun luonasi, olisi
nunna haihtuva varjo. Nunna, ystäväni, soveltuu olemaan kammiossa,
toukokuun yönä ristiinnaulitun kuvan ääressä, puksi-puun oksan lähellä,
vihkivesiastian ja pienen avonaisen rukouskirjan ääressä.
Hän soveltuu olemaan öisin valkoisessa hiljaisessa kammiossa, kun
liikkumaton kello uneksii, ja kappelin rauhaisuus nousee ovenraoista
käytäviin saakka...
Nunnaa himoitaan siksi, että hän joka kerta vastaa: "En voi siihen
tottua, se on liian suuri synti".
Mutta tiedät, että häntä ei kuunnella.
Nunnaa, jonka kasvot eivät enää ole kapeat eivätkä muistuta hopeaisessa
kehyksessä olevaa peiliä ja joka, kuten Jeanne, käyttää paimenhattua
ja metsän pientä kettua kauluksenaan, nunnaa, joka kävelee Paussa,
Tarbesissa, Bayonnessa, joka käy teidän teattereissanne, joka sanoo:
"Kun olin nunna"; häneen ei kiinnitetä lainkaan huomiota, hän ei ole
mitään, hän on kuollut.
Lähteäkö? Lähteäkö?
Miten voisin matkustaa? Oi kaunis musta juna, joka kiireesti riennät,
miten oletkaan kaunis kiitäessäsi mäen huipun yli! miten kaunis olet
liikkumattomille sydämille, pensasaidalle, pienelle pengermälle,
portinvartijan puutarhassa olevalle auringonkukalle.
Julien ei tule minua tapaamaan kahdeksaan päivään. Olen saanut hänet
sen lupaamaan.
On hetkiä, jolloin tahtoo olla yksin, jolloin tuntee haluttomuutta,
joka on kuolemata pahempaa.