Mikä mielenliikutus! Olen nähnyt puutarhassa, pienellä
valkopyökkipensaitten varjossa olevalla pöydällä, painavan kirjan,
jossa on kullatut ha'at; avasin sen, se oli äiti priorittaren kirja,
johon hän kirjoittaa muistojaan ja ajatuksiaan.
Luin viimeiset sivut; ja lyijykynällä kirjoitin ne muistiin: ne saivat
mieleni lempeäksi, ne liikuttivat minua kuten äiti priorittaren kasvot;
-- näin ne kuuluivat:
"He olivat minun pikkuserkkujani, -- minua nuorempia, -- ja he
rakastivat minua. Leikimme yhdessä kodissani. Kun jo olin päättänyt
mennä luostariin, tunnuin heistä voimakkaalta ja sopusointuiselta.
"He olivat viidentoista, kuudentoista, seitsemäntoista vuoden vanhoja;
he rakastivat minua.
"Muistan Madeleinen, hänen ystävyytensä oli kuin rukoiluun vaipunut
kukkanen, ja hänen palava katseensa oli suloinen ja näytti sanovan:
'Sinä, sinä, sinä!' Näen Suzannen, jonka pää oli hieman taaksepäin
taivutettu, komean, raskaan, punaisen tukan tähden, -- ja hän kulki
aina yksin, mutta aina niin onnellisena, niin tyytyväisenä, että
näytti siltä kuin olisi hän nauttinut rakkautta ilman rakkautta; --
näen Elisabethin, joka aina pelkäsi, oli pelkäävinään, siksi että hän
rakasti heikkouttaan; Simonnen, joka oli kaunis, ja niin onnellinen,
niin varovainen kauneutensa suhteen, ettei hän nauranut eikä itkenyt,
ja kesällä hän oli suuren auringonvarjon alla; mutta kun hän kerran
tunsi rakkauden intohimon, kävivät hänen kauniit kasvonsa rumiksi ja
muistuttivat nälkää ja kuolemaa. Muistan äsken naineen Marien, jolla
oli pieni lapsi, jota hän nukutti polvellaan; hän ei silloin uskaltanut
hengittää, eikä koskaan enää ajatellut lainkaan itseään.
"Ja kaikki he luottivat minuun ja antoivat kannettavakseni surunsa,
ilonsa, sielunsa rauhan, siksi että olin voimakas ja tyyni.
"Tänään, kun sydämessäni näen teidän rakkaat kasvonne, ajattelen
millainen teidän kuolemanne olisi, jos kuolisitte nuorena.
"Kahdenkymmenenviiden ja kahdenkymmenenkuuden vuoden vaiheissa olevat
naiset, jotka aina olette pieniä tyttöjä, ajattelen teidän tuntematonta
kuolemankamppailuanne.
"Heräättekö sängyssänne keskiyöllä kauheassa tuskassa, tuntien että
loppunne on lähellä, tartutteko voimattomilla käsillänne niihin, jotka
ovat teidän ympärillänne, etsittekö heitä silmillänne, jotka ovat
laajenneet ja hurjakatseiset, huudatteko: 'Keksikää toki vielä jotakin,
minä pyydän teitä, rukoilen teitä'.
"Vai nojaatteko, taudin uuvuttamina, puolisonne käsivarteen,
hänen puhuessaan teille matalalla äänellä, yhtä alamaisina kuin
avioliittonne ensi iltana, jolloin jalkanne olivat niin väsyneet
pitkistä juhlamenoista, että niitä särki, ja jolloin sielunne jo tunsi
pettymystä?
"Haluatteko ehkä saada nähdä pienen lapsenne, joka teille tuodaan, ja
joka, teidän katsellessanne sitä rakkaudesta riutuvin silmin, alkaa
leikkiä pienillä, pöydällä olevilla lääkepulloilla ja -rasioilla? --
vai mietittekö ehkä moittien, pitäessänne kättänne rakkaimman sisarenne
kädessä: 'Minä menen pois, ja sinä jäät, sinä, joka olet syntynyt minun
kanssani, joka olet leikkinyt, kasvanut, tehnyt työtä, nukkunut yhdessä
minun kanssani'.
"Vai ojennatteko, huulet yhteenpuristettuina ja silmissä hulluuden
kiilto, käsivartenne, enemmän sanovina kuin huuto, häntä kohtaan, jonka
nimeä ette uskalla lausua, ja joka on samassa kaupungissa kuin te,
mutta jota ette voi kutsua luoksenne, joka on sydämenne voima ja häpeä,
teidän ystävänne, teidän veljenne, teidän todellinen puolisonne?
"Kuvitteletteko mielessänne, maatessanne siinä hiljaisten verhojen
varjossa yölampun levittämässä öljynkäryssä, liinavaatteiden ja
lääkekeitosten tuoksussa, viimeistä ihanaa, aurinkoista kesäkuuta,
jolloin te huumautuneina, kesän huumaamina, kuulitte veren suonissanne
laulavan aron purojen lailla?
"Tai jos olette maaseudulla ja on lämmin ilta ja te ikkunan
lävitse nautitte koko ihanasta puutarhasta, ja jos pääsky silloin
lentää ohitse, niin ehkä ajattelette, kun taisto on vähentänyt
vastustuskykynne: 'Tänä iltana, pieni lintu, olen kohoava kanssasi
taivaisiin...'
"Houraus ja korvienne suhina saavat teidät ehkä luulemaan, että
kuulette kellojen soiton pienestä kylästä, iltakellojen, jotka panevat
kummun ja laakson sydämen itkemään?...
"Oi pienet tytöt, joita olen rakastanut, tuntenetteko te kuolinhetkellä
surumielisyyttä -- surumielisyyttä, joka uuvuttaa enemmän kuin
ammottava haava, josta kaikki verenne juoksee kuiviin?..."