En tunne lainkaan suurta tuskaa, en levottomuutta, joka raastaisi ja
riuduttaisi. Mutta sydämeni yllä on surun, hiljaisuuden ja väsymyksen
huntu; en ole enää kuin muut, olen erilainen kuin sisareni. Tämä
pitkällinen hiljainen huuma murtaa minut. Minä turvaudun sisar
Jeanneen, joka on vanha, kulunut ja kuuro; mutta ennenkuin hän tuli
tänne, oli hän naimisissa; siitä on nyt enemmän kuin neljäkymmentä
vuotta; halveksimme häntä hieman, siksi että tunsimme hänen olevan
erilaisen kuin me. Ainoastaan häntä voin lähestyä.
Oi, sisar Catherine, koskematon, yksinäinen kuin sulettu malja
kuin ehtoolliskalkki, jonka päältä pappi nostaa pois valkoisen,
kultakoristeisen silkkipeitteen, en ole enää kyllin arvokas olemaan
sydäntäsi lähellä, tulemaan liki käsiäsi, joita ylenkatsoin, jotka
nöyryyttivät minua sinun puolestasi, kun ne rakkauden takia vuodattivat
verta jumaloitavista, puhtaista suonistasi...