Herra, oi kuinka levottomana käännän silmäni sinun puoleesi, katso,
miten sairas olen. Kun vastaanotan sinut sydämeeni, en tunne iloa
kuten ennen, en pyhää vakavaa kunnioitusta; en tunne mitään muuta kuin
välinpitämättömyyttä; ja kun saan Herran ehtoollisen, tarkastelen
rippi-isäämme, havaintoja tehden ja selvästi, ja ajattelen: "Miten hän
on kömpelö!"
Tämä kylmyys, joka sydämessäni vallitsee sinua kohtaan, on demooni;
olen sairas, pelkään.
Ystäväni, joka illoin tulee puutarhaan, on vienyt kaiken hehkuni; hän
on hyvä ja uskon häntä siksi että hän puhuu.
Puhu sinä myöskin, Herra.
Oi! tiedän että on syntiä kaikki mitä teen, kirjeet, kohtaukset hänen
kanssaan, mutta en voi olla ilman tätä onnea. Ajattelen, että aika
on lyhyt, että aika kuluu, ja että minä jonakin päivänä tulen sisar
Jeannen kaltaiseksi, joka on ruma ja jonka kanssa en koskaan juttele,
siksi että hän on vanha.
Ei nunnastakaan vanhana välitetä, ei häntä enää oteta lukuun, ei
hänellä enää ole syntiäkään, ei omaatuntoa; jos hän syyttäisi itseänsä
jostakin, niin naurettaisiin ja sanottaisiin: "Sisareni, katselkaa
itseänne, olette puhdas, olette puhdas kuin lapsi!"
Minä en tahdo olla puhdas, Herra; minä en ole puhdas, tunnen alati että
sieluni on ruumiissani, ja kuinka sieluni palaa.
Se on intohimoa.
Yksinpä yölläkin, nukkuessani, sydämeni heltyy ja antautuu ja
käsivarteni ojentautuvat.
Minä lepään ojentuneena kuin sinä, Herra, ristilläsi.
Olen ahdas laakso, jonka ääretön huokaus on täyttänyt...