Hiljentykäämme muistamaan.
Hän on laskettu hautaan, ihmisenpoika. Kaikki nuo käytännölliset
toimenpiteet, jotka kuolema elämään jääneille tuo mukanaan ovat
suoritetut loppuun. He pelkäsivät, etteivät saisi ottaa häntä alas
ristiltä, maaherra kuitenkin antoi luvan. Onneksi oli tyhjänä uusi
hauta, puistossa siinä lähellä. Ja niin he ostivat liinavaatteen
käärivät hänet siihen ja kuljettivat tänne. Ja nyt hän lepää tuossa.
Pitkästä jännityksestä uupuneina seisovat ystävät haudan ääressä. Siinä
on se hurskas mies, joka odotti Jumalan valtakuntaa ja joka sitten
kävi maaherran luona. Siinä ovat vaimot, jotka tulivat Galileasta ja
jotka Golgatalla, taempana seisoen, seurasivat tapahtumain kulkua. Näin
siis piti käydä. Eivät kuitenkaan he tätä uskoneet. Joku tahtoo vielä
kerran avata vaatetta nähdäkseen Herran kasvot, koskettaakseen hänen
runneltua kättänsä — viimeisen kerran. Mutta se hurskas mies muistuttaa
heille, että kidutus toki nyt on ohi, tuska latonut ja hiljaisuus
tullut. Totta, totta, nyt ei kukaan enää voi häntä panetella, pilkata
ja kiduttaa. Tuntuu helpotukselta tietää tämä. Hurskas mies kehoittaa
heitä kaikkia lähtemään pois, voivat vielä herättää huomiota ja
houkutella vihamiehet tänne. Vaimoista tuntuu siltä kuin kaikki
heidän rakkautensa, toivonsa ja uskonsa olisi koottu tähän hautaan —
minne he täältä menisivät! Ulkopuolella on pimeää ja tyhjää ja siellä
kotipuolessa muistuttaa joka askelen ala häntä. Tämä hauta on heidän
kalleimpansa. Hurskas mies, ihmisenpojan ystävä, etsii päättäväisenä
suuren kiven, ponnistaa kaikki voimansa ja vierittää kiven haudan
eteen, sitten hän lähtee. Naiset jäävät vielä haudalle.
Muistot kulkevat siinä heidän silmiensä ohitse. He näkevät hänen
seisovan keskellä viljapeltoa ja puhelevan opetuslapsille. Tai seisoo
hän yksinään ja katselee kylväjää, jonka sormien lomitse jyvät
putoilevat. Tai lähenee hän heidän matalaa majaansa, kumartaa ovessa
päätään ja astuu sisään ja aterioitsee heidän kanssansa. Ja missä hän
liikkuu, siellä on hyvä olla. Kuinka moni sai terveytensä, kun hän
pani kätensä hänen päälaelleen! Ja tämän he vangitsivat, ruoskivat,
surmasivat. Kuinka hän katseli ketoa ja iloitsi kukkasista ja heinistä,
joita tuuli huojutteli. Kuinka hellästi ja rauhallisesti hän katseli
lasta, jonka oli ottanut polvelleen. Kuinka hän helli vanhoja,
sairaita, leskiä, orpoja. Kuinka hän asetti raivoavan meren. Hän olisi
voinut asettaa vihollisenkin. Mutta hän ei tahtonut. Näin piti kai
käydä. Ja kaikki nuo onnellisen ajan muistot häipyvät yhtäkkiä vaimojen
silmistä ja viime päivien kauhunkuvat astuvat sijalle. Kuinka häntä
pilkattiin, solvattiin, lyötiin, kidutettiin. »Jerusalemin tyttäret,
älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja lapsianne... Isä, anna
heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät.» Ja sitten
äärimmäisellä piinan hetkellä, kuolinkamppailussa: »se on täytetty!»
On kuin nämä viimeiset sanat hetkeksi kuuluisivat yli kauhun. »Se
on täytetty.» Mutta samassa palaa vaimojen sydämiin tuska ja heidän
silmänsä etsivät hautaa. Se kätkee nyt kaiken, mikä oli heille rakasta
ja pyhää. Minne he menevät: Herra on täällä. Ja kyynelet vuotavat ja
rintaansa lyöden he rukoilevat. Hetket ovat pitkät ja raskaat, sydän
täynnä surua ja palavaa tahtoa täyttää hänen käskynsä.
On jo tullut pimeä. Tähtien valossa erottautuvat kaupunginmuurit.
Lehdetön kaktusryteikkö kiertää muuria kuivana ja täynnä okaita.
Kuivana ja täynnä tuskaa polttaa heidän rintansa. Vihdoin etsivät
he lievennystä siitä ajatuksesta, että he heti aamulla kokoavat
hyvänhajuisia yrttejä ja tuovat tänne. Ja niin lähtevät he matkalle
kaupunkia kohden ja ajattelevat haudan hoitoa.
Vuosisadoista on tullut vuosituhansia. Sukupolvi sukupolven perästä on
mennyt hautaan. Niinkuin hiekkajyväset meressä on sammuneiden sydänten
lukumäärä Mutta Jeesuksen Kristuksen kuolema on ehtymättä vuodattanut
lohtua kuolinkamppailuihin. Hänen haudaltaan on ehtymättä loistanut
valoa yli hautojen. Puistosta Golgatan lähellä soi muistojen humina yhä
ja alati yli kaukaisten kalmistojen. Suuri on kalmistojen lukumäärä,
sillä täynnä on elämä kuolleiden työtä ja kuolleita. Työ on jäänyt
tänne, haudat ovat auenneet vastaanottamaan työntekijät.
Me hiljennymme ihmisenpojan haudan eteen. Kahdentuhannen vuoden jälkeen
kutsumme, me Aatamin lapset, silmiemme eteen hänet, joka syyttömänä
kulki elämän läpi. Me hiljennymme hänen kuolemansa ääreen ja kertaamme
hengessä sanat: se on täytetty.
Me hiljennymme myöskin hautojen ääreen, joissa nukkuu oma syyllinen
sukukuntamme. Me hiljennymme muistamaan edesmenneitä, jotka saivat
turvata sanoihin: se on täytetty.
Me näemme ihmisparin tulevan korpeen ja alkavan aukoa tilaa auringolle.
Me näemme kodin nousevan, lasten syntyvän. Me kuulemme heidän
ensimmäisen parahduksensa. Me näemme kyntäjän raatavan pellollansa.
Uskollinen eläin raataa hänen mukanaan, molemmat vuodattavat hikensä
multaan. Me näemme rajuilman uhkaavan kotia ja viljapeltoa. Se menee
ohi... Se pysähtyy tälle kohdalle ja tuhoaa kaikki. Me näemme ihmisen
nousevan ihmistä vastaan, kansan kansaa vastaan. Me näemme vihan
runtelevan ihmisrinnassa. Me näemme ihmisen kuolemanpelon, me näemme
hänen kuolinkamppailunsa, me seuraamme häntä haudalle.
Siinä haudan partaalla kuuntelemme sanomaa hiljaisuudesta. Poismenneet
puhuvat meille. Oma sydämemmekin puhuu meille. »Näin lasketaan kerran
minutkin maahan, en tiedä koska. Millaista on elämä haudan takana?
Kukaan ei ole sieltä palannut kertomaan. Monet ovat kysyneet, minäkin
olen kysynyt. Mutta minä tiedän, että monet ovat uskon ja toivon tietä
saaneet varmuuden siitä, että siellä vallitsee kirkkaus ja rauha.»
Jotakin sentapaista tuntee sydämemme. Ja on kuin maan tomu olisi
menettänyt painonsa ja autuus läpitunkisi meidät.
On vaikeaa tällaisten hetkien jälkeen palata maailmaan ja sen ikeen
eteen. Täällä on tahriutuminen aina lähellä. Mutta hiljentymisen kautta
sallitaan meidän kesken kuumeista työtämme päästä yhteyteen sen elämän
kanssa, minne vainajamme ovat siirtyneet. Mikä voima onkaan tässä!
Kuinka heikkoja olisimmekaan ajassa, jollei meillä olisi yhteyttä
kaiken sen kanssa, mikä ennen meitä on siirtynyt hiljaisuuteen.
Mutta hautausmailla ja haudoilla jaetaan meille erikoisessa määrin
hiljaisuuden lahjaa. Sentähden teemme viisaasti, jos pyhitämme
hautausmaamme hellyytemme kautta Jumalan puistoksi. Niinkuin vaimot
Kristuksen hautaanlaskemisen jälkeen heti ajattelivat haudan hoitoa,
niin saamme mekin ajatella hautausmaittemme vaalimista.
<tb>
Kokonaisten paikkakuntien siveellinen taso voidaan arvioida sen
mukaan, miten siellä suhtaudutaan hautausmaihin, onko paikkakunnalla
naisia, jotka tuovat haudoille hyvänhajuisia yrttejä, onko miehiä,
jotka nostavat kallistuvia aitoja, muistokiviä ja ristejä, onko
nuorisoa, joka kokoontuu hartaaseen kaunistamistyöhön, onko lapsia,
jotka äidin vierelle polvistuneina kitkevät rikkaruohoja ja noutavat
vettä kukkasille. Kokonaiset paikkakunnat saattavat odottaa
siveellistä nousua ja henkistä korotusta, jos ne rientävät täyttämään
kallisarvoista velvollisuuttaan vainajien viimeisiä leposijoja
kohtaan. Tämä kansalaisen ja kuolevaisen velvollisuus on samalla hänen
onnellisimpia oikeuksiaan.
Me opimme haudoilla kotiseutumme, isänmaamme ja heimomme historiaa. Me
näemme muistomerkkien muodoista sukupolvien kauneuskaipuun ja hellyyden
tarpeen. Me opimme täällä ymmärtämään, mikä elämässä on tavoittelemisen
arvoista, mikä arvotonta. Yksikään hautakirjoitus ei itse puolestaan
lausu: se on täytetty. Mutta sanat »tässä lepää» toistuvat askel
askelelta, vakuuttaen meille, että maan vaeltajat ovat päässeet
määränpäähän, saaneet laskea matkasauvan ja levätä. Joku omainen on,
muistaen myrskyjä elämän merellä, piirtänyt rakkaansa hautatauluun:
»lepää rauhassa» Täällä luemme: »minä olen ylösnousemus ja elämä» ja
täällä: »minä olen pyyhkivä pois kaikki kyynelet teidän silmistänne.»
Ja yli koko hautausmaan kuulemme syventyneinä sen muistoihin, sanat
Golgatalta: »se ori täytetty» ja »Isä, sinun käteesi annan henkeni».
Senjälkeen hiljenee. Ei mitään voida lisätä, ei mitään ottaa pois.
Kuolevan viimeinen tahto on sinetöity. Meidän kuollessamme murtuu
sinetti ja me saamme vastaanottaa perintöosamme.
Lähestykäämme poismenneitämme, ajatelkaamme omaa elämäämme ja omaa
poismenoamme. Hiljentykäämme muistamaan.